”Hiukset olivat ennen iso osa identiteettiäni. Ne olivat luonnostaan vaaleat ja pitkät, kuin Tähkäpäällä.

Olin 18-vuotias, kun hiukseni alkoivat harventua. Siihen aikaan olin vaihto-oppilaana Ranskassa. Päänahkani alkoi rasvoittua, hiusharjaan takertui valtavat määrät hiuksia ja jakaus harveni. Parissa kuukaudessa hiuksistani lähti puolet.

En osannut pelästyä, sillä olin terve nuori nainen ja paksussa tukassani hiustenlähtö ei heti näkynyt. Kun palasin Suomeen ja vanhempani näkivät minut, he säikähtivät harventunutta tukkaani. Kävin monien eri lääkäreiden vastaanotolla, mutta syytä ei löytynyt. Testasin useaa eri lääkitystä ja voiteita, mutta mikään ei tehonnut. Pelkäsin, että minulla on jokin vakava sairaus.

Kasvatukseni ansiosta itsevarmuuteni on perustunut aina enemmän sisäisiin kuin ulkoisiin ominaisuuksiin. Siksi pystyin suhtautumaan hiustenlähtöön rauhallisesti. Säikähdin vasta, kun päänahka alkoi kuultaa läpi. Vaikka olin oma pirteä itseni, puolitutut ja tuntemattomat saattoivat kysellä minulta, olenko vakavasti sairas. Oli raskasta, etten pystynyt kontrolloimaan muiden ajatuksia.

Pidin toivoa yllä siitä, että hiukset kasvaisivat takaisin. Kuljin harvoissa hiuksissa seitsemän vuotta, kunnes sain lopullisen diagnoosin. Karvani katosivat myös käsistä, jaloista ja muualta vartalosta. Sen perusteella lääkäri osasi diagnosoida sairauteni alopecia diffusaksi eli yhdeksi alopecian harvinaisemmaksi muodoksi.

Diagnoosi oli helpotus, koska sain varmuuden sille, ettei kyse ollut mistään vakavasta. Päätin luopua kokonaan harvoista hiuksistani, jotta näyttäisin huolitellummalta. Kun hiukset oli ajeltu, katsoin peilikuvaani ja itkin. Se ei vastannut sitä kuvaa, joka minulla oli itsestäni. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin kaljun naisen.

Käytän välillä peruukkia ja välillä olen ilman. Aluksi pyrin löytämään peruukin, joka olisi mahdollisimman samankaltainen kuin menettämäni hiukset. Se oli vaikeaa. Ensimmäiset sovittamani versiot eivät sopineet minulle yhtään, sillä ne näyttivät luonnottomilta ja liian laitetuilta tyyliini. Onneksi myöhemmin olen löytänyt mieleisiä peruukkeja.

Hiljattain olen alkanut leikitellä eri tyyleillä ja tilasin muun muassa punaisen peruukin. Peruukit ovat minulle yksi asuste muiden joukossa. Seison aamuisin peilin edessä ja mietin, sopiiko asuuni paremmin hiukset vai kalju.

Minulle on ollut tärkeää, etten tule peruukista riippuvaiseksi. Pelkäsin pitkään, että kun näyttäydyn kaljuna, minua luullaan mieheksi. Naisellisuus on osa identiteettiäni ja siksi halusin korostaa feminiinisiä puoliani. En voinut mennä ulos kaljuna ilman huulipunaa ja isoja korvakoruja. Aluksi myös jännitin, miten miehet reagoivat kaljuuni.

Aika on auttanut kaljun hyväksymisessä. Myös pelkoja kohti kulkeminen on ollut tärkeää. Olen esimerkiksi pakottanut itseni menemään kaljuna uimahalliin ja urheilemaan ilman ehostamista maskuliinissa treenivaatteissa.

Koska olen kalju, ihmiset ovat tehneet oletuksia seksuaalisesta suuntautumisestani ja terveydentilastani. Toisinaan kaljuni on ajateltu olevan kannanotto. Mielestäni paras suhtautuminen siihen on puhua alopeciasta avoimesti.

Se oli yksi syy, miksi perustin Peruukkipäiväkirjat-blogin ja sometilit. Haluan normalisoida naisen kaljuutta ja lisätä tietoisuutta alopeciasta.

Olen onnellisessa asemassa, sillä ripseni ja kulmakarvani eivät ole lähteneet kokonaan. Ne ovat kuitenkin vaalentuneet, ja siksi olen opetellut piirtämään kulmani. Näkyvien kasvokarvojen puuttuminen saa olon tuntumaan epävarmalta, ja tunnen helposti näyttäväni vanhemmalta ja epäviehättävältä. Yhä jännitän välillä meikin poistamista miehen edessä.

Minulle on tärkeää, että tunnistan itsessäni hyviä puolia ja keskityn niihin. Se auttaa, kun olo on epävarma. Yritän muistaa huonoinakin päivinä, että olen kokonaisvaltainen, rakastettava ihminen. Keskityn tietoisesti myös muihin asioihin kuin ulkonäköön. Harrastan tanssia ja rakastan sitä. Siinä on vahva yhteys kehoon, eikä minun tarvitse miettiä, miltä näytän.

Olen ymmärtänyt, ettei ole vakavaa, vaikken sovi yhteiskunnan normeihin. Hiukset eivät ole enää identiteettiäni määrittelevä tekijä. Sen ansiosta olen saanut enemmän uskallusta tutkia, kuka oikeasti olen.

Monet naiset kokevat, että he menettävät naisellisuutensa hiustenlähdön tai muun ulkoisen muutoksen myötä. Siksi haluaisin perustaa naisellisuusworkshop-tapahtumia, joissa voisin auttaa muita kokemusteni pohjalta.

Aloitin sosiaalipsykologian opinnot, koska haluan ymmärtää paremmin sitä, millainen rooli yhteiskunnan normeilla on identiteetin muodostumisessa. Opintojen myötä olen pystynyt työssäni henkilöstöpäällikkönä kouluttamaan rekrytoijia ulkoisiin ominaisuuksiin liittyvistä ajatusvinoumista. Se on tuntunut merkitykselliseltä.

Haaveilen sellaisesta yhteiskunnasta ja työelämästä, jossa ulkoisiin piirteisiin kiinnitetään vähemmän huomiota. Haluaisin tehdä sen eteen töitä esimerkiksi yrittäjänä. Hiusten menettäminen on antanut suunnan uralleni. Se on ollut elämäni voimauttavimpia kokemuksia.”