Rivitalokaksion eteisessä on hämärää. Sanna Naumanen, 43, esittelee vaaleanpunaisia maihareita, jotka hän on tilannut juuri nettikaupasta.

Kengät ilahduttavat Sannaa, sillä vielä puoli vuotta sitten ne eivät olisi mahtuneet jalkaan.

– Kolmekymmentä kiloa painoa on lähtenyt ihan heittämällä, Sanna sanoo.

Syy ei ole tiukka dieetti tai kurinalainen saliohjelma. Sanna toipuu vakavasta maksakirroosista ja elinsiirtoleikkauksesta, jossa hän sai uuden maksan. Sairauden aiheuttama turvotus on kadonnut nopeasti.

Ulkona tihuttaa vettä. Pimeys on nielaissut kaiken alleen. Sanna nostaa kääretortun pöytään ja laittaa kahvin tippumaan. Tavallinen arki on nyt parasta, mitä hän tietää.

Lue lisää: Lopeta juominen, kehosi kiittää!

Ammattikoulun luokkaretki tehtiin ruotsinlaivalle. Sanna oli 17-vuotias ja opiskeli ravitsemistyöntekijäksi. Hän ei ollut aiemmin juonut alkoholia, mutta risteilyllä maistelu kuului asiaan. Viiniä, drinkkejä, olutta. Nousuhumala tuntui jännittävältä.

Menimme parhaan kaverini kanssa diskoon ja iskimme poikia. Ihastuin humaltumisen tunteeseen. Alkoholista tuli lämmin, riehakas olo.

Sanna oli ujo ja arka, ja sosiaaliset tilanteet olivat usein vaikeita. Alkoholi rentoutti ja antoi rohkeutta. Sanna ei viihtynyt baareissa, mutta joi silloin tällöin parhaan ystävänsä kanssa tämän kotona. Hänellä ei käynyt mielessäkään, että juomisesta voisi tulla ongelma.

Alkoholia alkoi kulua enemmän vasta, kun Sanna oli 25-vuotias. Hänen puolisonsa teki reissutyötä ja oli vuorotellen kolme viikkoa poissa ja kolme viikkoa kotona.

Sannasta tuntui, että hänellä oli kaksi elämää: ne viikot, kun puoliso oli kotona, ja ne viikot, kun ei ollut. Silloin Sanna vietti paljon aikaa yksin ja kaipasi juttuseuraa. Varsinkin illat ja yöt olivat vaikeita, kun ei ollut ketään jakamassa sänkyä tai kuulumisia.

– Jaoimme toki huolia ja murheita puhelimessa useammankin kerran päivässä, mutta ei se ollut sama asia.

Lue lisää: Susanna Karalahti: "Elin välillä kulissielämää ja jouduin valehtelemaan ulkopuolisille"

Sanna alkoi tissutella viiniä. Ensimmäinen lasillinen rentoutti. Alkoholi tuntui ystävältä, joka oli aina paikalla.

Pikkuhiljaa juominen lähti käsistä. Sanna kaatoi itselleen lasillisen viiniä joka päivä töiden jälkeen. Perjantai-­iltana alkanut juominen päättyi vasta sunnuntai-iltana morkkikseen tulevasta työpäivästä.

Vuonna 2009 Sanna valmistui toimitilahuoltajaksi. Hän oli välillä töissä ja välillä työtön. Työttömyyskausina juomiselle oli enemmän aikaa. Silloin Sanna joi puolitoista litraa viiniä ja pari puolen litran siideriä päivässä. Hän tajusi itsekin, että alkoholimäärät olivat suuria, mutta ei pystynyt lopettamaan.

Sanna uskoo, että hän joi yksinäisyyden lisäksi toimettomuuteen. Usein tuntui, että kaikilla muilla oli kiire mutta itselle ei tapahtunut mitään. Yksinäisyys muistutti lapsuudesta, jolloin Sannaa kiusattiin koulussa: suljettiin leikkien ulkopuolelle, nälvittiin, huudettiin viimeisenä pesäpallojoukkueeseen.

– Kun menin yläasteella ruokalaan syömään, en ikinä mahtunut luokan pöytään. Se oli sellaista itku kurkussa olemista. Yritin miellyttää ja olla ystävällinen kiusaajille, mutta minua ei silti hyväksytty.

Kun juominen jatkui, Sanna alkoi saada paniikkikohtauksia. Ne iskivät usein ison marketin kassajonossa. Tuskanhiki puski pintaan ja päässä pyöri. Sanna pelkäsi, että kaatuu ja menettää kaiken hallinnan.

Vuonna 2016 kohtauksia alkoi olla niin usein, että Sanna haki apua ahdistuneeseen oloonsa. Hänellä todettiin paniikkihäiriö. Lääkärit kysyivät juomisestakin, mutta Sanna ei kehdannut kertoa koko totuutta.

Hän tunsi juomisestaan syyllisyyttä ja peitteli sitä myös läheisiltään. Koska hän joi aina yksin kotona, kukaan ei nähnyt, kuinka paljon viiniä oikeasti kului.

Tilanne oli raskas myös miehelle. Hän kuunteli Sannan huolia puhelimessa joskus monta kertaa päivässä.

– Kuormitin häntä liikaa. Ei se hänenkään mieltään kohentanut, että tuhersin itkua ja valitin yksinäisyyttäni.

Sannalla oli muutama läheinen ystävä mutta ei laajaa kaveripiiriä. Välillä hän yritti helpottaa oloaan lenkkeilemällä tai lähtemällä siskon luo yökylään. Kotona tuntui iltaisin siltä, että seinät kaatuvat päälle.

Vaikka Sanna joi töissä käydessäänkin joka ilta, hän ei koskaan jättänyt työpäiviä krapulan takia väliin. Välillä olo oli hutera, mutta siihen tottui.

Aluksi juominen tuntui auttavan oloon, mutta lopulta siitä tuli pakonomainen tapa, joka ei tuonut enää helpotusta tai hyvää oloa. Sanna tiesi, ettei juominen ollut enää kohtuuden rajoissa, mutta sitä oli vaikea myöntää.

– Kerran työkaveri sanoi selkäni takana, että vanha viina haisee. Loukkaannuin siitä silloin ihan hirveästi, mutta tottahan hän puhui.

Välillä Sanna yritti lopettaa esimerkiksi lääkkeiden ja avokatkon avulla. Hän pystyikin vähentämään juomista hetkeksi, mutta ei kertaakaan lopettamaan kokonaan.

Lue lisää: Kun maksa sanoo stop!

Lääkärin ilme oli vakava. Oli tammikuu 2018, ja Sanna oli mennyt terveyskeskukseen vatsaoireiden takia. Lääkäri oli määrännyt hänet tarkempiin tutkimuksiin.

Sinulla on maksakirroosi, lääkäri kertoi. Se on vakava, usein runsaan ja pitkäaikaisen alkoholinkäytön aiheuttama sairaus. Maksansiirto on ainoa hoitokeino vaikeissa tapauksissa.

Sanna oli niin sokissa, että pystyi vain itkemään.

– Olin sillä hetkellä aivan varma, että kuolen.

Enää alkoholinkäyttöä ei voinut piilotella. Sanna tiesi, että kirroosi oli pitkään jatkuneen juomisen tulosta. Runsasta alkoholinkäyttöä oli takana yli 15 vuotta. Kun Sanna tuli kotiin, hän ei enää avannut viinipulloa. Juominen loppui kuin seinään. Vieroitusoireita ei tullut.

– Ihmettelen, miten helppoa lopettaminen oli, kun siihen oli tarpeeksi painava syy. Jos en olisi saanut niin karua diagnoosia, sama meno olisi jatkunut varmaan, kunnes henki olisi lähtenyt.

Kirroosia hoidettiin lääkkeillä, mutta Sannan olo ei kohentunut. Hän sairastui verenmyrkytykseen ja keuhkokuumeeseen ja oli usein sairaalassa. Kehoon kertyi nestettä ja paino nousi. Elimistö ei vain toiminut enää.

– Kun olin muutenkin vakavasti sairas, oli tosi masentavaa, että painoa vain tuli, loppuaikoina kilo päivässä. Mitkään vaatteet eivät mahtuneet päälle.

Kun diagnoosista oli jonkin aikaa, lääkäri kertoi mahdollisuudesta maksansiirtoon. Ehtona oli täysraittius. Sanna ei juonut enää, mutta häntä jännitti, luottaisivatko lääkärit häneen. Pienetkin epäilyt loukkasivat.

– Jokainen minut tunteva tietää, etten sorru enää. Olen saanut sellaisen mahdollisuuden, että toista ei tule.

Sanna ehti olla elinsiirtojonossa vain kuusi päivää. Meilahden sairaalasta soitettiin toukokuussa 2019. Sanna ja sisko lähtivät heti sairaalaan invataksilla. Sisko hermoili, Sanna makasi paareilla ja katseli maisemia. Häntä ei jännittänyt.

– Pelkäsin enemmän sitä, että ilman maksan vaihtoa kuolen varmasti.

Viime talvena Sanna oli miehensä kanssa kylpylälomalla. Hotellihuoneessa oli kaksi viinipulloa. Mies piilotti pullot ennen kuin Sanna ehti harkita niiden avaamista.

– Tiedän, että minulla on kaksi vaihtoehtoa, elää tai kuolla. Kyllä minä elämän valitsen.

Muiden saunakaljat eivät Sannaa haittaa, mutta humalaisessa seurassa hän ei pitkään viihdy.

– En halua yrittää olla parempi kuin muut, eikä minua haittaa kenenkään alkoholinkäyttö. Ihanaa, että joku pystyy siihen kohtuudella. Itse en pystynyt.

Sanna elää Kelan sairauspäivärahalla. Fyysinen siivous- tai keittiötyö ei välttämättä enää edes onnistuisi. Sanna toipuu yhä. Häntä huimaa ja väsyttää herkästi.

Maksansiirrosta muistuttavat arpi, anemia, munuaisten vajaatoiminta ja välillä iskevät migreenikohtaukset. Sanna on ollut raitis kohta kaksi vuotta. Paniikkikohtaukset ovat loppuneet, ja paino on pudonnut 30 kiloa. Joskus tuntuu hassulta, että hänen sisällään on vieraan ihmisen elin. Arpea hän kantaa kuitenkin ylpeydellä.

–Ei se kaunistus ole, mutta se kertoo aikamoisesta käännekohdasta elämässäni.

Vahva, elämäniloinen, positiivinen. Ihana nainen. Näillä sanoilla Sanna kuvailee nykyään itseään. Vaikka juomiseen käytetyt vuodet tuntuvat nyt hukkaan heitetyltä elämältä, Sanna ei halua kantaa syyllisyyttä menneestä. Sille ei voi enää mitään.

– Olen hyväksynyt sen. Jos menneisyyttä ei olisi, en olisi se vahva ja elämäniloinen nainen, joka olen tänään.

Sanna tietää, ettei hyvä itsetunto ole itsestäänselvyys.

– Olen aina ollut hylkiö, jota ei ole haluttu mukaan yhteisiin juttuihin. Se on vaikuttanut isosti itsetuntoon.

Sanna uskoo, että kun on saanut toisen mahdollisuuden elää, osaa arvostaa itseäänkin enemmän.

– Välillä mietin, voinko sanoa, miten onnellinen olen.

Elinsiirron jälkeen hän kysyi lääkäriltä, missä kunnossa vanha maksa oli ollut. Kuulemma elinaikaa ei olisi ollut paljon. Sanna tajusi, miten huonosti olisi voinut käydä. Elämä oli pienestä kiinni. Muisto itkettää yhä.

– Järkytyksen jälkeen tuli voittajafiilis. Tajusin, että olen tainnut selvitä.

Sanna on saanut yksinäisyyden tunteisiin apua Munuais- ja maksaliiton vertaistukihenkilöltä sekä ­psykiatriselta sairaanhoitajalta.

Suurimmat tukijat ovat olleet mies, sisko ja ystävät. Sisko on auttanut lääkekorvauksien hakemisessa. Mies on pysynyt vaikeissakin paikoissa rauhallisena. Molemmille Sanna on pystynyt puhumaan kaikesta.

Nyt Sanna osaa jopa nauttia yksin vietetyistä hetkistä ja voi pitää ”peikkopäivän” pyjamassa tukka harjaamatta.

Kun toimeton olo iskee, Sanna kuuntelee Lauri Tähkää, katsoo Salkkarit tai kaataa alkoholitonta viiniä hienoon lasiin. Myös maratonpuhelut ystäville auttavat.

– Nautin pienistä asioista. Takkatulesta, kynttilänvalosta, hömppäsarjoista telkkarissa. Siitä, että saan elää.

Lue lisää: Kolme asiaa parempaan itsetuntoon

Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehdessä 2/2020