Join 13-vuotiaana kavereiden kanssa ensimmäiset humalani. Eihän sitä kotona hyvällä katsottu, mutta olimme olevinamme hurjia nuoria. Kun perjantai koitti, oli muka niin mahtavaa olla humalassa ja temmeltää kylillä.

Juomisestani tuli jokaviikonloppuista ja nuorena aikuisena saatoin ottaa viikollakin. Aloin juoda lähes joka tunteeseen. Aloitin juomisen perjantaina ja lopetin lauantain ja sunnuntain välisenä aamuyönä. Viimeisinä vuosina en tarvinnut siihen enää kavereitakaan, vaan saatoin juoda yksin kotona.

Erosin lasteni isästä vuonna 2011, ja vajaan vuoden kuluttua siitä entinen mieheni vammautui pahoin. Tilanne pahensi juomistani. Vastuu painoi kovasti, koska jouduin kasvattamaan lapsia yksin.

Aloin juoda yleensä perjantai-iltaisin, kun lapset menivät nukkumaan. Istahdin lasiterassillemme, kuuntelin musiikkia ja soittelin kavereille.

Huonot ihmissuhteet vain pahensivat tilannetta. Vuonna 2016 olin jo niin pohjalla, että jouduin tekemään raskaan päätöksen: annoin vanhemman tyttäreni sijoitukseen.

Huomasin lasten kärsivän ja minun oli pakko alkaa hoitaa itseäni. Halusin raitistua, ja toipumisprosessini käynnistyi. Soitin A-klinikalle ja totesin, että minun on pakko saada lopetettua juominen ja että haluan apua. En kuitenkaan koskaan mennyt sinne.

Selvin päin kärsin kuivahumalasta: hermoni olivat kireällä, olin väsynyt, ja mielenterveyteni alkoi horjua. Kärsin mustasukkaisuudesta ja vainoharhaisuudesta. Krapulassa oksensin verta. Juodessani minulla ei ollut koskaan kultaista keskitietä, vaan join aina pään täyteen. Uusi avoliittoni selvisi tuosta kaikesta vain lujalla tahdonvoimalla.

Pohjakosketuksen sain, kun istuin krapulassa eteisen lattialla keskellä yötä. Itkin ja tärisin. Olin täysin varma, että miehelläni on toinen nainen, vaikka toisaalta tiesin, ettei minulla ollut syytä mustasukkaisuuteen.

Silloin päätin, että juominen saa riittää tai olisin kohta umpihullu. Epäilin miestäni kaikesta, mutta se kaikki loppui, kun raitistuin. En ollutkaan oikeasti sairaalloisen mustasukkainen, vaan se oli johtunut alkoholista.

Pääsin psykoterapiaan vuonna 2019. Sen avulla sain voiman jättää alkoholin. Terapeuttini oli mahtava. Kävin hänen luonaan kaksi kertaa viikossa.

Kun olin lopettanut juomisen, parin kuukauden kuluttua sain paniikkikohtauksen. Voin todella huonosti ja ramppasin sairaalassa. Järjellä ymmärsin, että olin ennen paennut asioita juomalla ja nyt ne kaikki purkautuivat pahana olona. Olin ollut lääkevastainen, mutta silloin aloitin lääkityksen.

Minulle ei tullut kiusausta tarttua pulloon. Voin niin huonosti, että jos olisin sen lisäksi juonut, kuinka huonosti olisinkaan voinut. Ahdistus vaikutti siis tavallaan positiivisesti. Uskon, että kaikella on tarkoitus.

Joskus tulee sellainen fiilis, että olisi kiva ottaa alkoholia, mutta se menee nopeasti ohi. Alkoholiongelmaisen ei ole mahdollista käyttää alkoholia vain vähän. Vaikka olisin raittiina kaksikymmentä vuotta, sairaus pysyy. Nollatoleranssi on ainoa vaihtoehto.

Olen saanut tyttäreni takaisin kotiin, ja meillä on lämpimät välit. Minusta on tullut raittiuden myötä iloinen, positiivinen ja avulias. Ennen join, jotta uskalsin lähteä kylille katsomaan kavereita, mutta nyt itsetuntoni on kohentunut.

Juodessani elämänarvoni olivat pielessä niin parisuhteessa, arjessa kuin oikeastaan kaikessa. En ajatellut kuin itseäni ja sitä, että pääsisin juomaan. Nyt lapset ja heidän hyvinvointinsa ovat minulle kaikki kaikessa. Ennen en myöskään arvostanut vaikkapa luonnossa kävelyä, mutta nykyisin se on aivan mahtavaa.

Juttu on julkaistu aiemmin Kauneus ja Terveys -lehdessä 11/2023.