Sen piti olla simppeli homma, jossa ei ollut tarvetta kivuta vaivihkaa laverille ja tipauttaa kantapäitä metallitelineisiin.

Tarvitsin reseptin lääkäriltä, joka ymmärtäisi gynekologisia oppeja. Jotta saisin hoidon nopeasti, päädyin yksityisen terveysaseman gynekologiin ja puhelinaikaan. Ystävällinen lääkäri soitti minulle itse varaamaani aikaan.

Puhelu kesti 12 minuuttia. Siinä ajassa juoksisi Cooperin, jolloin minuutit tuntuisivat pitkiltä. Puhelu oli hujaus: nopea selostus, sananvaihto, yhteisymmärrys, kiitos hei. Resepti ilmestyisi palveluun. Hoidettu.

Osasin odottaa kallista tovia, mutta olin perustellut sen itselleni tehokkuudella. Jätin hyvinvointialueelleni takaisinsoittopyynnön, mutta se ei tullut ajoissa, enkä tiedä, olisinko tai milloin olisin päässyt julkisen puolen hoitoon.

Summa oli silti yllätys: 152,50 euroa.

Siitä lääkärinpalkkio on 120 euroa, niin kutsuttu palvelumaksu 29,60 euroa ja niin kutsuttu Kanta-maksu 2,90 euroa. Kokonaisuus maksoi siis 12,70 euroa minuutilta. Kolikko, kolikko, kolikko. Ne hupenevat kuin pajatsoon.

Sataviisikymmentäkaksi ja puoli euroa on huikea summa millä tahansa mittarilla. Se on henkilökohtainen harmi. Ongelma on kuitenkin minun lantionseutuani laajempi: gynekologista apua kaipaavalla ei usein ole mahdollisuutta valita.

Tämä on valtava tasa-arvo-ongelma. On selvää, että harvalla on varaa maksaa hoidosta sataaviittäkymppiä. Eikä se siihen jää: tutkimukset ja toimenpiteet maksavat vielä enemmän. Kolikkokasa muuttuu helposti setelinipuiksi.

Menologeja-podcastin nelosjaksossa Neuvola kuvaan, miten erikoislääkäreitä eli gynekologeja ei julkisella puolella ole kuin suurimmissa kaupungeissa. Jo takaisin soittava hoitaja saattaa ohjata yksityiselle, sillä julkiselle ei mahdu.

On syntynyt kierre: Kun apua ei saa, julkiseen terveydenhoitoon ei hakeuduta. Ja kun maksukykyiset vaivaiset hakeutuvat yksityiselle, ei terveysasemille kerry osaamista.

Kierre ei ole luonnonlaki. Se syntyy päätöksistä ja valinnoista.

Tasa-arvoisin ratkaisu olisi perusterveydenhoito, jossa myös munasarjalliset saisivat apua omalta terveysasemaltaan. Tasa-arvoa olisi osaava lääkäri, joka auttaisi kohtuuhinnalla. Tasa-arvoa olisi hoitoon pääseminen.

Yrityksellä on oikeus laskuttaa asiakkaalta mitä haluaa, vaikka lyijykynä- tai vesiautomaattikuluja. Niin kutsutuissa palvelu- tai poliklinikkamaksuissa ei ole kyse palvelusta vaan yrityksen katteesta.

”Kanta-maksu” ei ole mikään erikseen asiakkaalta laskutettava pakko.

Kela perii yksityisen terveydenhuollon palvelujen antajilta 0,489 euroa jokaisesta laaditusta lääkemääräyksestä. Lienee sattumaa, että suurimmilla terveysalan yrityksillä tuo viralliselta vaikuttava veloitus asiakkaalle on sama 2,90 euroa.

Suomen suurimmat yksityisiä terveyspalveluja tarjoavat yritykset ovat muutoinkin erikoisen hyvin perillä toistensa maksuista. Niiden hinnastot ovat yhteneväiset kuin pikkujoulujen asukoodi. Yhtenäisyys palvelee kaikkia. Kukaan ei ole ainakaan vielä päättänyt erottautua hinnalla.

Uskon, että tähän tulee muutos. Naisten tarpeisiin keskittyvien femtech-teknologiayritysten listauksista löydän monenlaisia etävastaanottoja ja digitaalisia palveluita, joissa ei makseta seinistä tai brändistä vaan laboratoriotesteistä ja niiden tulkinnoista, resepteistä, seurannasta.

Mutta sainko minä apua? Kannattiko 12 minuutin ja 152,50 euron puhelu? En tiedä vielä, se oli vain resepti.

Tämän minä sen sijaan tiedän: Hoitaminen maksaa naiselle, mutta hoitamattomuus yhteiskunnalle. Sen pitäisi kannatella meitä paremmin.