KUN ISÄ ja tytär, Tapio Lehtinen, 65, ja Silja Frost, 37, kohtaavat, tunnelma on lämmin ja läheinen tavalla, josta näkee, että niin on ollut aina.

Iloa voi olla nyt kuitenkin entistä enemmän, sillä ei ole kauan siitä, kun isä oli vaarassa. Hän oli lähtenyt syyskuussa purjehtimaan yksin maailman ympäri Golden Globe Race -kilpailussa, ja marraskuun 18. päivänä hänen Asteria-veneensä upposi Intian valtamereen.

Silja sai tietää hätäviestistä, jonka isä oli lähettänyt keskeltä valtamerta. Onnettomuus tuntui järkyttävältä, kun muita elonmerkkejä ei ollut vielä tullut. Hän joutui veljensä Lauri Lehtisen ja isoäitinsä Ulla-Maija Lehtisen kanssa odottamaan lisätietoja muutaman tunnin

”Ajattelimme, että kävi miten tahansa, siellä hänen piti joka tapauksessa olla. Tiedän, että isä on merellä onnellisimmillaan”, Silja sanoo.

Tapio taas toteaa, ettei hän ollut missään vaiheessa peloissaan. Runsaan viiden intensiivisen minuutin aikana hän selvisi pelastautumispuvussaan pelastuslautalle hätälähettimien kanssa. Lautalla hän laski, kuinka kauan kahdeksan tonnia painavalla Asterialla menee aikaa painua viiden kilometrin syvyyteen.

Vaikka Tapio oli yksin, hän luotti siihen, että hänet noukitaan merestä vuorokauden tai kahden sisällä. Niin kävikin.

”Onneksi en muistanut silloin, että Afrikan kaakkoisrannikolla on maailman suurin valkohaipopulaatio. Mutta vaikka ne ovat syöneet ihmisiä, en tiedä niiden tulleen veneeseen”, Tapio muistelee muutama kuukausi haaksikon jälkeen.

Tapion matka katkesi 111 päivän kuluttua lähdöstä. Hänen oli ollut tarkoitus olla maalissa Ranskassa vasta keväällä.

Pettymys veneen uppoamisen vuoksi oli musertava.

”Kävelin minut noukkineen kauppalaivan kannella sata kilometriä keskellä valtamerta. Lohdutin itseäni sillä, että nyt pääsen ainakin tapaamaan lastenlapsiani, Siljan Emiliä ja Laurin Fridaa.”

LEHTISET OVAT tunnettu ja menestynyt kilpapurjehtijaperhe.

”Silja voitti jo yksitoistavuotiaana alle 15-vuotiaiden Suomen-mestaruuden optimistijollalla. Hän oli ihmelapsi”, Tapio kertoo.

Silja saavutti kilpaurallaan kolme maailmanmestaruutta. Kaiken kruunasi Match Racing -luokan olympiapronssi Lontoossa vuonna 2012 yhdessä Silja Kanervan ja Mikaela Wulffin kanssa. Samoihin kisoihin osallistui myös Siljan pikkuveli Lauri. Hän sijoittui omassa 49-luokassaan seitsemänneksi Kalle Baskin kanssa.

Isä Tapio purjehti ensi kertaa maailman ympäri 23-vuotiaana teekkarina Skopbank of Finland -veneessä.

Kahdesti Tapio on lähtenyt Asteria-veneellä Golden Globe Raceen. Kun hän osallistui kisaan ensimmäisen kerran vuonna 2018, hän tuli tehneeksi purjehdushistoriaa: Tapio Lehtisestä tuli ensimmäinen suomalainen, joka on purjehtinut yksin maapallon ympäri pysähtymättä.

TAPIO EI MUISTA aikaa, jolloin purjehdus ei olisi kuulunut hänen elämäänsä. Raumalaissyntyinen isä opetti jo pienenä: muist raumlaine, snuu isäs ja äitis o meri.

Seitsenvuotiaana Tapio sai ensimmäisen veneensä, isänsä teettämän vanerisen optimistijollan. Purjehdusta harrastivat myös sisarukset Elina ja Eero.

Harrastus muuttui vähitellen kilpapurjehdukseksi. Tuohon aikaan kevytveneet pantiin auton katolle. Kilpailut olivat pääasiassa lähellä kotia Helsingin seudulla, pari kertaa ajettiin Tampereelle tai Kokkolaan. Kisat olivat ohi juhannukseen mennessä. Sen jälkeen perhe purjehti saaristossa joka kesä kuukauden verran.

Kun muut tiimit lähtivät talvella harjoittelemaan Välimerelle, sisarukset päätyivät myymään 470-veneensä. Heidän vanhemmillaan ei ollut varaa kustantaa Tapion ja Elinan olympiahaavetta. Tuohon aikaan ei ollut sponsoreita. Sen jälkeen Tapio keskittyi avomeripurjehdukseen.

TAITOLUISTELU KUULUI Siljan ja Laurin harrastuksiin, kunnes purjehdus vei heilläkin voiton. Tapio reissasi lastensa kanssa kisoissa ympäri Eurooppaa, enää ei lähdetty heinäkuuksi Turun saaristoon.

”Kannoin pitkään huonoa omaatuntoa, että tärväsin lapsiltani sen mahdollisuuden. Olen itse aina rakastanut Suomen saaristoa ja siellä purjehtimista. Olen onnellinen, että he ovat urheilu-uransa lopetettuaan löytäneet saariston omilla matkapurjeveneillään”, Tapio sanoo.

Tapio halusi kuitenkin auttaa lapsiaan etenemään kohti kansainvälistä huippua.

”Kävin peilin edessä keskustelua itseni kanssa. Minun piti olla varma siitä, että lapset halusivat itse jatkaa kisaamista ja olivat varmoja valinnastaan. Siitä en kanna huonoa omaatuntoa.”

Silja sanoo, että hänestä tuli olympiatason purjehtija oman pohdinnan kautta.

”En ajatellut toteuttavani isäni haaveita.”

Silja jatkoi uraansa vuoden verran vielä Lontoon olympialaisten jälkeen. Hän halusi vauhtia ja vaihtoi 49FX-luokan nopeisiin veneisiin. Vuoden kuluttua Siljan huomasi, että mukava elämä alkoi vetää häntä puoleensa.

Myös lääkäriopintojen ja purjehtimisen yhdistäminen alkoi olla vaikeaa. Nykyään Silja työskentelee työterveyslääkärinä.

FEMINISTI, NIIN TAPIO kuvaa itseään. Ensi sysäyksen sille antoi hänen toimitusjohtajana työskennellyt insinööri-isänsä, joka moitti Tapiota siitä, että tämä oli ottanut valinnaisaineeksi konekirjoituksen vaihto-­oppilasvuonna Yhdysvalloissa. Eikö poika tiennyt, että firmoissa oli sihteerit puhtaaksi­kirjoittamista varten?

”Isän feminismi näkyy asenteessa. En ole koskaan kokenut, että minulla olisi mitään rajaa, mitä naisena voin tehdä”, Silja sanoo.

Myös vanhempien avioliitto oli tasa-­arvoinen­. Lasten äiti Pia ja Tapio opiskelivat molemmat Teknillisessä korkeakoulussa, olivat ammatillisesti tasaveroisia ja harrastivat yhdessä samoja asioita.

”Äitisi pelasi poikien kanssa pihalla jääkiekkoa”, Tapio kertoo Siljalle.

Kun Pia odotti toista lastaan, hän sai rinta­syöpädiagnoosin. Pia kuoli, kun Silja oli kaksivuotias ja Lauri vuoden.

”Suurin tragedia se oli hänelle itselleen. Hän ei koskaan päässyt näkemään lastensa kasvamista ja osallistumaan siihen. Se oli Laurille ja Siljalle hirveä menetys. Minun elämäni romahti.”

SURUN JA MENETYKSEN toinen puoli on kuitenkin se, että se auttaa käsittämään ajan rajallisuuden.

”Mitkään takuut eivät ole koskaan voimassa”, Tapio sanoo.

Jokaisesta päivästä pitää erikseen ymmärtää olla kiitollinen.

”Minulla on kaikki syy olla kiitollinen siitä, että olemme täällä ja suorastaan vastuu ja velvollisuus nauttia elämästä.”

Tapio muistelee, että Pian kuoltua hänelle saatettiin sanoa: hyvä, että lapset ovat niin pieniä, he eivät muista mitään äidistään. Ammattilaiset onneksi neuvoivat toisin, ja Tapio keräsi lapsille kuvia ja muistoja heidän äidistään.

Siljalla ei ole varsinaisia muistikuvia Piasta, vain muutama tunnemuisto.

”Toisaalta en tiedä, minkä muistan oikeasti itse ja mikä on muiden kertomaa.”

Silja sanoo, että totta kai isään tuli erilainen suhde, sillä hän oli sekä isä että äiti.

”Jossain vaiheessa toivotin isälle myös hyvää äitienpäivää.”

Tapiolle lapset olivat tukipilari.

”En tiedä, miten minun olisi käynyt ilman lapsia. Mulla on ihanat lapset”, Tapio sanoo ja silittää Siljan poskea.

YKSIN MAAILMAN YMPÄRI purjehtiminen oli ollut Tapion haaveissa jo 1980-luvulla, mutta unelma jäi syrjään 35 vuodeksi. Sitten hänen poikansa kysyi, oliko isä huomannut, että pian järjestettäisiin Golden Globe Race -purjehdus.

Golden Globe Race käydään 1960-luvun veneillä ja varustuksella. Modernia satelliitti- ja digitaaliteknologiaa saa käyttää vain hätätilanteissa, eli esimerkiksi matkapuhelut tai viestit eivät ole sallittuja. Kerran viikossa osallistujat soittavat pakollisen satelliittipuhelun kisan järjestäjän kanssa.

Kotona Tapio meni kirjahyllynsä eteen ja huomasi, että siellä oli metrin verran maailman­ympäripurjehdusta käsitteleviä kirjoja.

”Ymmärsin, että nyt se oli mahdollista. Lapset olivat yli kolmikymppisiä enkä ollut vastuussa kenestäkään.”

Silja muistaa miettineensä, miksi isä kutsui hänet ja Laurin kylään yhtä aikaa.

Tapio asetti olohuoneeseen valkokankaan ja kehotti lapsiaan istumaan alas. Hänelle tyypilliseen, perinpohjaiseen tapaan selonteko alkoi muinaisista kreikkalaisista ja päättyi siihen, että isä oli päättänyt osallistua kilpailuun.

Silja muistelee, että tilaisuus oli koominen ja he Laurin kanssa hölmistyneitä. Velikään ei ollut tiennyt isän pohtivan asiaa, vaikka oli itse siitä hänelle vinkannut.

”Ihmettelimme, mistä tämä tulee. Mitä hän pakenee, oliko hänellä itsetuhoisia ajatuksia? Emme olleet edes tienneet, että isä haaveili maailmanympäripurjehtimisesta yksin. Tenttasimme häntä, ja selitykset menivät läpi”, Silja kertoo hymyillen.

SILJA OLI MUKANA miettimässä isälleen varusteita ja suojia matkalle, joka kestäisi ehkä jopa yhdeksän kuukautta.

”Tiedostin, että pahimmillaan hän ei tule sieltä takaisin. Ymmärrän, ettei kaikkea voi hallita.”

Siljaa huoletti, että vene oli keskeneräinen ja isä joutui valmistelemaan sitä Hyväntoivonniemelle asti. Eniten Siljaa askarrutti, jos isä loukkaantuu ja joutuu kärsimään eikä kukaan pysty häntä auttamaan.

Tapio toteaa, että yksinpurjehdus maailman ympäri on pelokkaiden laji.

”Tärkeintä on olla peloissaan etukäteen, jotta ei tarvitse pelätä merellä. Pitää olla kunnossa, ettei telo itseään, ja pitää pärjätä yksin.”

Tapion ensimmäinen Golden Globe Race meni pieleen siksi, että veneen pohjaan oli laitettu väärä myrkkymaali. Vauhtia hidastivat pohjaan tarttuneet, hanhenkauloiksi kutsutut äyriäiset.

”Veneen pohja oli kuin perennapenkki.”

Tapio tuli maaliin kilpailun viimeisenä oltuaan merellä 322 päivää. Perhe oli häntä vastassa Les Sables d’Olonnessa Ranskassa.

”Oletimme, että mereltä tulee riutunut, kärsineen näköinen ja kovia kokenut tyyppi. Mutta isä olikin nuorentunut viisi vuotta ja oli iloinen kuin pikkupoika. Meille tuli olo, että tämä on sitä, mitä hän tykkää tehdä ja missä hän on parhaimmillaan”, Silja muistelee.

Koko perheelle oli silloin selvää, että Tapio lähtisi uudelleen.

HAAKSIRIKKOON VIIME marraskuussa päättynyt toinen Golden Globe Race jää Tapion viimeiseksi yksinpurjehdukseksi. Sen hän on luvannut äidilleen.

Siljan haaveisiin valtameripurjehdus yksin ei kuulu. Ensinnäkin hän on pian kahden pienen lapsen äiti. Se olisi hänen mielestään myös liian pelottavaa.

Tapio puolestaan lähtee kiertämään maailman ympäri uudelleen ensi syksynä. Hän johtaa tiimiä, joka purjehtii Galiana-veneellä Ocean Globe Race -nimisessä kilpailussa. Siinä pysähdytään satamiin niin pitkiksi ajoiksi, että Tapio ehtii halutessaan vaikka lentää kotiin ja takaisin.

UUDESSA TIIMISSÄ on Tapion lisäksi kaksi kokenutta merenkävijää ja nuoria purjehtijoita, joiden keski-ikä on 23-vuotta. Yksi Tapion tavoitteista on siirtää valtameripurjehduksen tietotaitoa uusille sukupolville.

Purjehtiessaan Tapio on nähnyt merten tilan huononemisen ja päätti hankkia Ocean Globe Racen rahoituksen yrityksiltä, jotka ovat osaltaan kehittämässä hiilineutraalia kiertotalousyhteiskuntaa. Se on entistäkin tärkeämpää nyt, kun hän on isoisä.

Paitsi omat lapsensa, Tapio on ehtinyt opettaa myös Siljan Emil-poikaa purjehtimaan. Tämä purjehtii samalla pienennetyllä optimistijollalla, jonka isoisä rakennutti hänen äidilleen ja enolleen, kun nämä olivat parivuotiaita.

”Emil puhuu ylpeänä mun oplalista”, Tapio sanoo.

”Tapio on Emilin suurin sankari, koska hänen jollansa on samanvärinen eli tummansininen kuin Galiana oli”, Silja nauraa.

Nyt kun Galiana on maalattu valkoiseksi, jollakin pitää ehkä maalata samanväriseksi.

KUN SILJA OLI mukana voittamassa olympiamitalia, valmentajat halusivat selvittää, miksi tiimi oli niin hyvä. Persoonallisuustyyppejä värein ilmaisevassa analyysissä Silja oli punainen eli vahvatahtoinen ja ulospäinsuuntautunut tyyppi.

”Tunnistin itsestäni samat piirteet, jotka löytyvät Tapiosta. Hän on pomo. Ensin olin järkyttynyt, mutta nyt olen jo hyväksynyt tuloksen. On siinä hyvätkin puolensa.”

”Silja on ihana yhdistelmä Pikku Myytä ja Peppi Pitkätossua. Hän heittäytyy rohkeasti milloin mihinkin asiaan. Hänellä on vahva oikeuden- ja velvollisuudentunto ja kyky ottaa vastuuta jopa hipoen omien voimien rajoja”, Tapio luonnehtii.

Tapio kuvaa itseään boheemiksi, joka jättää kaikki asiat viime tippaan.

”Varoittavan esimerkkini kautta Siljasta on tullut jämpti ja systemaattinen”, hän uskoo.

”Tuo ei kuulosta ihan vieraalta”, Silja myöntää ja hymyilee.

Tapio on halunnut kasvattaa tyttärestään vahvan ja itsenäisen.

”Olen opettanut Siljalle pikkutytöstä asti, että kiltit tytöt pääsevät taivaaseen ja muut sinne, minne haluavat”, Tapio kertoo.

”Isä on sanonut, ettei saa olla väärällä tavalla kiltti, pyydellä anteeksi ja kysellä muilta, mitä minun pitää tehdä. Olen tätä viisautta jakanut kavereillekin ja kertonut sitä heille tarinana”, Silja kertoo.

Kun Siljalta kysyy, mitä hän on oppinut isältään, hän liikuttuu.

”Kaikesta tekemisestä ja touhottamisesta huolimatta tärkeintä on rakkaus ja lähimmäisistä välittäminen. Elämän arvostaminen, kunnianhimo, uteliaisuus ja ilo. Tapio on taitava sopeutumaan tilanteeseen kuin tilanteeseen ja arvostamaan sitä, mitä hänellä on.”

Juttu on julkaistu Eevassa 3/2023