Kun dokumenttiohjaaja Susanna Helke, 55, asui Yhdysvalloissa vuosina 2006–2010, hän huomasi, että kaikki hänen tapaamansa fiksut ihmiset ihailevat suomalaista hyvinvointijärjestelmää ja sosiaaliturvaa. Eivät kuitenkaan suomalaiset itse.

Susanna toimi Santa Cruzin yliopistossa vierailevana tutkijana, ja teki samalla elokuvaansa American Vagabond. Suomen tapahtumat kiinnostivat silti, ja rapakon takaa meno alkoi näyttää erikoiselta.

”Aivan kuin suomalaiset olisivat yksissä tuumin hyväksyneet ajatuksen, että hyvinvointivaltiossa ei ole mahdollista toteuttaa laadukasta hoivaa ja vanhuspalveluja.”

Tähän kysymykseen Susanna tarttui tuoreimmassa dokumenttielokuvassaan Armotonta menoa – hoivatyön lauluja.

Elokuva koostuu kuoroteoksista, joissa vanhukset ja hoitajat laulavat sähköpostikirjeiden pohjalta tehtyjä lyriikoita Anna-Mari Kähärän sävellyksiin. Lauluissa kerrotaan hoivatyön kiristyneestä arjesta, kovasta kiireestä ja rapautuneesta laadusta.

SUSANNAN MIELESTÄ hoivapalveluja on kurjistettu Suomessa jo kauan. Päättäjät ovat perustelleet leikkauksia kestävyysvajeella ja kansalaiset ovat hyväksyneet. Kun vuonna 2019 Valvira sulki yksityisen hoitokodin laiminlyöntien vuoksi, alettiin puhua hoivakriisistä. Hetken vanhuspalvelujen laatu sai runsaasti huomiota, ja epäkohdista raportoitiin laajasti sekä yksityisellä että julkisella sektorilla.

”Asiaa päiviteltiin, mutta silti mikään ei muuttunut. Olen jäänyt miettimään, onko Suomessa omaksuttu kyyninen ajatus, että tämä väestön ikärakenteen tuoma ongelma korjaantuu itsestään. Että annetaan vain olla.”

Vanhushoivasta puhuttaessa kaava on aina samanlainen, Susanna toteaa . Joku huomauttaa vanhuspalvelujen epäkohdista ja niukoista resursseista. Sitten keskusteluun liittyy toinen, joka sanoo, että rahat eivät riitä edes nykyisiin palveluihin. Kaikki keskustelu palvelujen kehittämisestä päättyy siihen.

”Talouden kieli on vallannut keskustelun kokonaan. Mutta talouden pitäisi olla ihmistä varten. Lapsiin ja nuoriin investoidaan, koska heistä saadaan tulevaisuuden veronmaksajia. Vanhuspalveluista ei haluta maksaa, koska vanhukset eivät tuota. Eettinen peruste pitää senioreista huolta ei paina tarpeeksi.”

SUSANNA TYÖSKENTELEE Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun professorina. Hän uskoo, että dokumentaristin tehtävä on näyttää ihmisille yhteiskunnan näkymätöntä ja näkymättömiä. Susannan mielestä vanhukset kuuluvat juuri heihin, joskaan eivät ole ainoita.

Ja mitä sairaampi ja huonokuntoisempi vanhus, sitä näkymättömämpi.

”Suomessa halutaan unohtaa elämänkaaren loppupää, mutta myös se on arvokas. Nykyään puhutaan paljon tehokkaasta hoivasta, ja se on täysin absurdi käsite. Hyvässä hoivassa tärkein resurssi on aika, ja juuri aikaa ei vanhustyössä ole. Eikä kohta ole tekijöitäkään – monet hoitajat lopettavat, koska eivät pysty tekemään työtään eettisesti kestävällä tavalla.”

Kuka on mielestäsi Vuoden Eeva 2023? Äänestä suosikkiasi klikkaamalla tästä.

Lyhyempi versio artikkelista on ilmestynyt Eevassa 2/2023.