T-paidassa lukee suurin kirjaimin ­destroy, tuhoa. Paitaan on painettu hakaristi, ylösalaisin oleva krusifiksi ja postimerkki, jossa Ison-­Britannian kuningatar ­Elisabet II:lta on katkaistu kaula. Paidan helmassa on säkeistö Sex Pistols -yhtyeen kappaleesta Anarchy in the U.K.

On vuosi 1977, ja paitaan on pukeutunut Vivienne Westwood. Hän on suunnitellut sen Sex Pistolsin managerin Malcolm McLarenin kanssa. T-paidassa kiteytyy ajan henki, nuorten räävittömyys ja viha.

Vivienne oli tuolloin 36-vuotias kahden lapsen äiti. Eletään punk-kulttuurin kulta- aikaa. Jokainen lontoolaisnuori tietää pienen kaupan osoitteessa King’s Road 430.

Se on uuden vaarallisen ja kapinallisen ­muodin keskus, Viviennen ja Malcolmin luomus. Punkin kannattajilla on väkivaltainen maine sekasorron aiheuttajina.

”Poliisit piirittivät metrosta tulevat punkkarit ja saattoivat heidät meidän kaupallemme saakka. Meno oli villiä”, Vivienne muistelee aikaa Ian Kellyn kanssa kirjoit- tamassaan elämäkerrassaan Vivienne ­Westwood.

Vaikka Vivienne oli uhmakas ja rohkea, hän oli huolissaan hakaristin käytöstä.

”Vaikka Malcolm oli juutalainen, hän halusi hakaristin paitaan. Emme kieltäneet vain vanhemman sukupolven arvoja vaan myös heidän tabunsa.”

Vivienne Isabel Swire syntyi toisen maailmansodan keskelle vuonna 1941 työläisperheeseen. Hänen isänsä Gordon oli töissä ammus- ja lentokonetehtaassa eikä sen vuoksi joutunut rintamalle. Äiti Dora työskenteli kutojana puuvillatehtaassa.

Perhe säästyi pahimmilta sodan ­kauhuilta, sillä he asuivat Englannin maaseudulla Derbyshiren ky­lässä. Viviennen jälkeen syntyivät sisko Olga ja veli Gordon Junior.

Sodan loputtua kaikesta oli pulaa. Se pakotti käyttämään kekseliäisyyttä, ja kaikki mahdollinen valmistettiin itse. Vivienne omaksui jo lapsena tee se itse -asenteen, josta tuli sittemmin olennainen osa punk-liikettä. Hänen muistoissaan kaikki ompelivat jatkuvasti, myös hän.

Lapset saivat kasvaa vapaasti eikä kotiintuloaikoja ollut. Vivienne oli poikatyttö, joka juoksenteli luonnossa ja nautti yksin olemisesta. Hän järkyttyi, kun ystävä kysyi kerran, haluaisiko Vivienne oikeastaan olla poika.

”Halusin olla sankari enkä nähnyt mitään syytä, miksi tyttö ei voisi olla sellainen.”

Vivienne tunsi, että hän tekisi vielä jotain erityistä. Aikuisiin hän pettyi syvästi. Vivienne koki usein, etteivät ­aikuiset kertoneet lapsille tärkeitä asioita. Jopa pikkusiskon syntymä salattiin häneltä viimeiseen saakka, kunnes äiti vain ilmestyi kotiin vauvan kanssa.

Nähdessään ensimmäistä kertaa krusifiksin kuvan tätinsä luona, Vivienne järkyttyi. Hän oli viisivuotias, eikä kukaan ollut kertonut hänelle ristiinnaulitsemisesta. Tyttö häpesi tietämättömyyttään mutta oli samalla raivoissaan aikuisille.

”Reagoin hyvin voimakkaasti asioihin jo lapsena. Tunsin, että olin erilainen kuin muut.”

Kruununprisessa Elisabetista tuli kuningatar 25-vuotiaana vuonna 1953. Sodan jälkeisen harmauden ja puutteen keskellä kruunajaiset olivat spektaakkeli, jota koko Iso-­Britannia kerääntyi seuraamaan televisioiden ääreen, myös 12-vuotias Vivienne.

Vuosia myöhemmin hän teki kuuluisan God Save the Queen -t-paidan, jossa kuningattaren kuvaan oli lisätty huulesta lävistetty hakaneula.

Seitsemäntoistavuotiaana ­Viviennen elämä muuttui. Perhe muutti Lontooseen, ja maailma avautui hänelle täysin uudella tavalla.

Nuorisokulttuuri syntyi 1950-luvulla. Amerikasta tulleet vaikutteet rantautuivat Britanniaan ja saivat omia muotojaan.

Työläistaustaiset nuoret loivat teddykulttuurin, jossa rockmusiikki, pukeutuminen ja identiteetti kietoutuivat yhteen. Vivienne oli aina ollut kiinnostunut muodista, ja kynä­hameita ja piikkikorkoisia kenkiä hän rakasti.

Taideaineiden opettaja oli ensimmäinen aikuinen, joka näki Viviennessä jotain erityistä. Hän kannusti oppilastaan hakemaan taidekouluun.

Harrow’n taidekoulussa nuori nainen opiskeli koru- ja hopeaseppälinjalla. Työläistaustansa takia Vivienne ei uskonut, että hän voisi elää taiteellisella työllä, ja lopetti koulun ensimmäisen lukukauden jälkeen.

Vivienne kouluttautui opettajaksi. Se oli naiselle sopiva ammatti ja takaisi varman toimeentulon. Muutaman vuoden hän tekikin opettajan töitä esikoulussa ja nautti lasten kanssa työskentelystä.

Parikymppisenä Vivienne tapasi tansseissa Derek Westwoodin, miehen, jonka nimeä hän kantoi loppuelämänsä. Kerrotaan, että herra Westwood ei ole aina ollut riemuissaan oman nimensä näkemisestä niissä yh­­teyksissä, joihin Vivienne sen on vienyt.

Nuoret menivät naimisiin. Vivienne tuli raskaaksi ja synnytti pojan, Benin. Pian nuori nainen huomasi, ettei häntä oltu luotu elämään keskiluokkaista unelmaa kotirouvana. Hän oli nälkäinen, älyllisesti ja taiteellisesti.

Vain muutama kuukausi pojan syntymän jälkeen Vivienne jätti aviomiehensä. Se oli sokkiuutinen hänen lähipiirilleen, sillä 1960-luvulla avioliittoa pidettiin elämän mittaisena sitoumuksena. Vivienne ei ole koskaan kertonut eronsa syistä tarkemmin.

Eron jälkeen tapahtui ratkaiseva käänne. Vivienne tutustui nuoreen taideopiskelijaan, Malcolm ­McLareniin. Mies oli äärimmäisen itsevarma ja huomionkipeä. Hän rakasti sokeeraamista ja provokaatiota.

”Hänessä oli mielipuolista energiaa. Hän oli hyvin karismaattinen ja sai maailman tuntumaan elävämmältä”, Vivienne on kertonut.

Hän tuli suunnittelemattomasti raskaaksi ja synnytti toisen poikansa ­Josephin, jota kutsutaan Joeksi. Malcolm ei ollut lainkaan kiinnostunut isän roolista. Tämän hän osoitti hankkimalla kotiin kaktuksen, jonka nimesi Joen isäksi.

Vivienne kertoo hoitaneensa kaikkia kolmea, kahta poikaa ja Malcolmia.

”Malcolm oli paskiainen eikä suostunut auttamaan minua missään. Hän kohteli minua huonosti, mutta olin sitoutunut häneen. Rakastin häntä ja uskoin häneen. Ajattelin, että voisin oppia häneltä paljon.”

Pari erosi ja palasi yhteen useita kertoja. Viviennen ­elämässä oli vaihe, jolloin hän eli vailla tuloja ­asuntovaunussa lastensa kanssa. Mutta jälleen kerran hän ja Malcolm palasivat yhteen.

Vaikka parisuhde huojui epävakaana, Vivienne ja Malcolm ruokkivat toistensa luovuutta. Yhdessä he perustivat King’s ­Roadille kaupan, jossa he myivät levyjä ja vaatteita.

Putiikista muodostui pian hengailupaikka joukolle kapinallisia nuoria. Heidän joukostaan Malcolm kasasi bändin, Sex Pistolsin, josta oli tuleva punkin keulakuva. Itse hän hääräsi yhtyeen managerina, sillä hän halusi yhdistää projektissaan musiikin, kapinan ja tapahtumien keskipisteessä olemisen.

Yhdessä Viviennen kanssa he loivat punkin hätkähdyttävän visuaalisuuden. Mikään ei ollut pyhää. Malcolm oli useiden ­ideoiden alullepanija, mutta Vivienne toteutti ne.

Hänen käsissään syntyivät kuuluisat t-paidat provokatiivisine iskulauseineen. Hän repi vaatteisiin reikiä ja kiinnitti niihin hakaneuloja ja ketjuja.

Vivienne sisäisti tärkeän opin, joka vaikutti häneen koko loppuelämän ajan: vaatteet synnyttävät itsevarmuutta. Rohkea pukeutuminen antoi hänelle ­voimaa, kun elämä ympärillä oli epävarmaa. ­Viviennelle kapinointi oli keino muuttaa maailmaa, mutta Malcolmille se oli itsetarkoitus.

Mies ei ollut kiinnostunut politiikasta, hän vain vihasi kaikkia, jotka edustivat auktoriteettia. Hän vihasi myös äitihahmoja ja ajatusta perheestä. Viviennen mielestä Malcolmin kaikki ongelmat johtuivat tämän rakkaudettomasta lapsuudestaan ja siitä, että miehen äiti oli hylännyt hänet.

Suhde muuttui yhä vaikeammaksi ja ailahtelevammaksi. Raivon vallassa Vivienne löi Malcolmia ja Malcolm löi takaisin. Mies otti tavakseen itkettää Vivienneä ennen kuin lähti asunnosta aamuisin. Päivät alkoivat repivillä riidoilla ja huutamisella.

”Tajusin, että kyyneleet olivat ainoa tapa saada hänet lopettamaan. Aloin teeskennellä itkemistä, jotta pääsisin hänestä eroon. Sen jälkeen en ole osannut itkeä aidosti.”

Kun vuosikymmen ­vaihtui 1980-luvuksi, Sex Pistols oli hajonnut ja Vivienne ja Malcolm joutuivat sulkemaan kauppansa. Viviennen mielestä heidän täytyi tehdä valinta: joko hän auttaisi Malcolmia musiikkibisneksessä tai Malcolm auttaisi häntä muodin parissa. Mies valitsi muodin.

Nyt he lähtivät aivan uuteen ­suuntaan. Malcolm halusi jotain romanttista ja Vivienne etsi inspiraatiota historiasta. Vuonna 1981 parin ensimmäinen mallisto, Pirate, pääsi Pariisin muotiviikoille. Idea merirosvoromantiikasta oli Malcolmin, mutta Vivienne oli jälleen se, joka puhalsi idean henkiin. Hän alkoi tuntea itsensä muotisuunnittelijaksi.

”Minulla oli tarve todistaa jotain ennen kaikkea itselleni. Koska minulla oli lahjoja alalle, tunsin että minulla oli velvollisuus toteuttaa itseäni.”

Malcolm ei jaksanut keskittyä muotiin vaan katosi välillä Yhdysvaltoihin ja puuhasteli milloin minkäkin projektin parissa. Vivienne teki yhä enemmän työtä ilman oikukasta miestään.

Seurasi taloudellisesti vaikeita vuosia. Vivienne avasi uudelleen kaupan King’s Roadille, ja hänen poikansa ryhtyivät auttamaan häntä. Malcolm omisti edelleen toisen puolikkaan kaupasta, joten puolet tuloista meni hänelle.

Parin suhde päättyi lopullisesti, mutta Malcolm ei jättänyt Vivienneä rauhaan. Mies teki kaikkensa tuhotakseen muotisuunnittelijan uran ja onnistui vaikeuttamaan yrityksen menestystä ja kasvua.

Malcolm uhkaili ­Vivienneä oikeusjutuilla ja vaati itselleen osuuksia tämän työstä. Hän saattoi myös soitella yhteistyökumppaneille pyrkien estämään uusien suunnitelmien toteutumisen.

Eron jälkeen Vivienne tunsi itsensä sisäisesti kuolleeksi neljän vuoden ajan. Hän kuitenkin teki töitä taukoamatta. Vuosittain syntyi kaksi uutta mallistoa, ja kerta kerralta Viviennen itsevarmuus kasvoi.

Sitten hän tapasi italialaisen Carlo ­D’Amarion, josta tuli hänen rakastajansa ja yrityksensä toimitusjohtaja. Rakkaussuhde lopahti nopeasti, mutta mies on edelleen yrityksen toimitusjohtaja.

Uusi mallisto, Mini-Crini, oli todellinen läpimurto muoti­maailmassa vuonna 1985. Vivienne leikitteli viktoriaanisella vannehameella tekemällä siitä mini­hameen. Asut olivat seksikkäitä, hauskoja ja lapsellisia yhtä aikaa.

Media rakasti kapinallista punkin kuningatarta, mutta hän joutui kamppailemaan vielä kauan taloudellisten ongelmien kanssa.

Pikkuhiljaa yritys alkoi menestyä, sillä Vivienne oli periksiantamaton. Hän perehtyi perusteellisesti historiallisiin vaatemalleihin sekä niiden suunnitteluun ja leikkaukseen. Hän ammensi ideoita taide­historiasta ja parodioi brittiläisiä traditioita. Tweed ja punk elivät sulassa sovussa ­Viviennen käsissä.

Vivienne kutsuttiin opettamaan vaatesuunnittelua Wieniin. Hänen oppilaakseen tuli itävaltalainen nuori mies, Andreas ­Kronthaler, joka rakastui Vivienneen välittömästi.

”Kun Vivienne astui luokkahuoneeseen, hetki oli kuin hidastetusta elokuvasta. Minä tiesin heti, että olen rakastunut häneen”, Andreas on kuvannut hänen ja muotisuunnittelijan ensikohtaamista.

Andreas oli silloin 23-vuotias ja Vivienne 48. Pian mies muutti Lontooseen ja ryhtyi avustamaan opettajansa yrityksessä. Vaikka suuri ikäero huolestutti Vivienneä, hän ryhtyi suhteeseen miehen kanssa. Pari meni naimisiin vuonna 1992, ja he ovat olleet yhdessä siitä saakka.

Vivienne on ylistänyt aviomiestään lahjakkaaksi suunnittelijaksi. Nyt he ovat tehneet tiivistä yhteistyötä jo kolmen­kymmenen vuoden ajan.

Vivienne on palkittu kaksi kertaa parhaana brittiläisenä muotisuunnittelijana, ja kuningatar Elisabet on aateloinut hänet. Muotiguru myöntää, että hän ei ole ollut helppo ihminen läheisilleen. Hän on aina keskittynyt ennen kaikkea työhönsä.

”En ole tavallinen ihminen, eikä elämäni ole ollut tavallista. Minulla ei ole aikaa nähdä ystäviä tai olla perinteinen isoäiti.”

Vivienne on antanut aikaansa 2000-luvulla yhä enemmän ­globaalille aktivismille. Hän on omistanut usean mallistonsa ilmasto- ja ihmisoikeusasioille. Vivienne tukee monia kansalaisjärjestöjä ja on lahjoittanut suuria summia muun muassa sademetsien pelastamiseen.

Viimeksi tämän vuoden heinäkuussa Vivienne johti mielenosoitusta Julian ­Assangen vapauttamisen puolesta. Hän asettui kirkkaan keltaisessa asussa megafonin kanssa suureen lintuhäkkiin Lontoon oikeustalon edustalle.

Dame Westwood hätkähdyttää minne tahansa hän meneekin. 79-vuotiaana hänessä elää edelleen kapinahenki.

”Se, mitä teen nykyisin, on yhä punkkia. Pidän meteliä epäoikeudenmukaisuuksista ja pakotan ihmiset ajattelemaan, vaikka se olisi epämiellyttävää.”