Tatun ja Joonan mummila, lukee porvoolaisen kerrostalon ovessa kotoisasti. Jo eteisessä tulijalle käy selväksi, että tämän kodin mummilla on silmää kauneudelle. Ripustimissa roikkuu toinen toistaan upeampia huiveja, käsilaukkuja ja värikkäitä juhla-asuja. Koristeellinen meikkauspöytä on jokaisen pikkutytön unelma: huulipunilla, kynsilakoilla ja koruilla päällystetty.
”Pahoittelut tavarapaljoudesta. Minulla on juuri siivous kesken”, Virpi Miettinen, 72, sanoo ja pyytää astumaan peremmälle.
Virpi on asunut pienessä kerrostalokaksiossa siitä saakka, kun hänen äitinsä viisi vuotta sitten nukkui pois. Remontin yhteydessä Virpi irrotti perintökodin seinistä kahdeksan kerrosta vanhaa tapettia ja tilasi keittiöön uudet kalusteet.
Säilytystila tuli tarpeeseen, sillä Virpi on vuosien saatossa kerännyt vanhojen tavaroiden kaupoista myyntiä varten kauniita kristalleja ja posliiniastioita.
”En minä kaikkea tätä tarvitse. Totuus on, ettemme saa maailmasta lähtiessämme nuppineulaakaan mukaan. Olen ostanut tavaroita halvalla ja myynyt niitä eteenpäin, jotta selviytyisin elinkustannuksistani”, hän tunnustaa.
Koko omaisuus meni
Virpi Miettinen tietää, mistä puhuu. Kun entinen avopuoliso joutui 1990-luvun laman kourissa vaikeuksiin, hän pakotti Virpin takaamaan lainansa. Koska mies ei pystynyt maksamaan velkojaan, Virpi menetti koko omaisuutensa ja jäi vielä senkin jälkeen pankille suuren summan velkaa.
”Jouduin tilanteeseen aivan yllättäen. Koin niin suurta painostusta pankinjohtajan ja silloisen elämänkumppanini taholta, etten uskaltanut kieltäytyä. Jos olisin silloin tiennyt, että joudun mokoman takauspaperin vuoksi itse kahdeksikymmeneksi vuodeksi talousvaikeuksiin, en olisi ikinä suostunut. Elämäni helpottui vasta viisi vuotta sitten, kun pääsin velkasaneeraukseen.”
Viimeksi kuluneen vuoden aikana Virpi on sukeltanut menneisiin tapahtumiin, sillä hän on kirjoittanut Tuhma prinsessa -elämäkertaa yhdessä toimittaja Tuula Niemisen kanssa.
Lopputulokseen Virpi on tyytyväinen: kirjasta tuli sittenkin selviytymistarina. Matka on ollut henkisesti raskas, mutta myös puhdistava.
”Kirjoittaessani huomasin, että monet vanhat traumat nousivat pintaan.”
Huoleton lapsuus Porvoossa
Vuonna 1965 Virpi Miettinen ei tiennyt vielä tulevasta. Kaunotar oli juuri kruunattu 18-vuotiaana Miss Suomeksi. Radiossa soi Matti Heinivahon levyttämä Pikkuneiti porvoolainen, ja Suomi kohisi tytöstä, jolla oli urheilullinen vartalo ja suloiset pisamat. Vielä samana vuonna Virpi valittiin ensimmäiseksi perintöprinsessaksi Miss Eurooppa -kilpailussa Nizzassa, Miss International Beauty -mittelössä Rio de Janeirossa ja Miss Universum -kisassa Miamissa.
”Kaikki tapahtui hurjan nopeasti. Vain hetkeä aiemmin olin leikkinyt nukeilla ja viettänyt tavallisen koulu- tytön elämää. Äkkiä nousin ryminällä julkisuuteen ja kalenterini täyttyi töistä ja ulkomaanmatkoista”, Virpi muistelee.
Kotikaupunkinsa Porvoon tunnelmia hän vertaa amerikkalaiseen televisiosarja Peyton Placeen: kaikki tunsivat toisensa. Seudulla asui aatelissukuja, porvaristoa ja työläisperheitä.
”Kaveripiirissäni oli paljon suomenruotsalaisia, joten kielitaitoni karttui varhain. Välillä ystävät nauroivat, jos äänsin sanoja hiukan hassusti, mutta en ollut siitä moksiskaan. Osaan ruotsia yhä sujuvasti.”
Virpin isä työskenteli suvun omistamassa Puristustuote-tehtaassa kaupallisena johtajana. Äiti hoiti kotona Virpiä ja tämän pikkuveljeä. Kun Virpi muutti Helsinkiin mallintöihin, perhe täydentyi vielä yhdellä tyttärellä. Pikkusisko on Virpiä viisitoista vuotta nuorempi.
Elämä Porvoossa oli mukavaa, vaikka sodan jälkeen ruuasta ja vaatteista oli pulaa.
”Talvella laskimme mäkeä ja hiihdimme, kesällä lenkkeilimme ja ulkoilutimme koiria. Usein kävimme myös teatterissa. Muistan, kuinka äiti ja isä veivät meidät kuplavolkkarilla Helsinkiin katsomaan Annie Mestariampujaa. Siinä Liisa Tuomi lauloi, että pyssyllä ei miestä saa”, Virpi kertoo nauraen.
Punainen Porsche ja seurapiirihäät
Kun Virpi tanssi missikruunajaisissaan, hänen kavaljeerinaan oli jo poikaystävä, aatelissuvussa varttunut Caesar von Walzel.
”Tulimme täysin erilaisista taustoista. Caesar oli asunut koko elämänsä Somerolla Palikaisten kartanossa, jossa pyörivät sisäköt ja omat autonkuljettajat. Minä taas totuin lapsesta saakka siihen, että elannon eteen on tehtävä työtä”, Virpi sanoo.
Missivuotensa tienesteillä Virpi osti ensimmäisen oman auton, kauniin kirkkaanpunaisen Porschen.
”Olin haljeta ylpeydestä, kun kaarsin sillä Caesarin perheen kartanon pihaan, mutta kukaan ei huomioinut uutta autoani sanallakaan. Minulle se oli iso juttu, mutta heille vain auto muiden joukossa.”
Caesar von Walzelin ja Virpi Miettisen häät Haikon kartanossa olivat aikansa tapaus. Morsiamella oli yllään Kaarlo Forsmanin suunnittelema silkkipuku, jota koristivat minkkireunukset, sekä Jackie Kennedyn tutuksi tekemä pilleripäähine ja huntu.
”Puku oli upea. Silti muistan kirkossa ajatelleeni, mitä oikein olin tekemässä. Olin vasta 20-vuotias, mutta ajattelin, että kai meidän kuului Caesarin kanssa mennä naimisiin, kun olimme seurustelleet useamman vuoden ja esiintyneet lehdissäkin”, Virpi tunnustaa.
Elämä kuljetti nuorenparin Itävallan Wieniin, josta Virpi sai runsaasti töitä. Vapaa-aika oli vauhdikasta. Pari lasketteli Alpeilla, purjehti Välimerellä ja sukkuloi tottuneesti juhlissa. Wienervalssi soi ja samppanja virtasi, mutta suhteen sisällä kytivät ongelmat.
Avioliitto kesti kuusi vuotta.
”Vaikka mieheni oli varakkaasta suvusta, minä elätin meidät molemmat. Niin on ollut monessa muussakin suhteessani. Olin usein liian kiltti ja muiden vietävissä.”
“Olin henkisesti ja fyysisesti piesty”
Kaikkiaan Virpi Miettinen on ehtinyt olla naimisissa neljä kertaa: viimeisin liitto jäi vain yhdentoista kuukauden mittaiseksi ja päättyi eroon vuonna 2001. Monia asioita Virpi ei elämässään kadu, mutta se liitto olisi hänen mielestään voinut jäädä solmimatta.
”Olin sen suhteen jälkeen henkisesti ja fyysisesti niin piesty, että pitkään vain makasin lattialla ja itkin. Onneksi äitini patisti minut lopulta hakemaan ammattiapua.”
Viime vuosina Virpi on pohtinut paljon elämänsä rakkauksia. Niistä monet ovat noudattaneet samaa kaavaa. Kohdalle on osunut usein miehiä, jotka ovat vaikuttaneet ensin unelmien kumppaneilta, mutta heistä on paljastunut lopulta narsistisia ja väkivaltaisia piirteitä.
”Minua on tönäisty alas portaista ja hakattu. Eräs seurustelukumppani raahasi minut hiuksista kylpyammeeseen ja suihkutti päälleni vuorotellen kylmää ja tulikuumaa vettä. Kerran olen yrittänyt päättää elämäni lääkkeiden yliannostuksella. On ihme, että olen hengissä”, Virpi sanoo hiljaa.
Kesti vuosia ennen kuin hän alkoi nähdä tekoihin ja tapahtumiin johtaneet syyt. Virpi arvelee, että hän hakeutui vääränlaisten ihmisten seuraan taustansa vuoksi.
”Uskon, että kannamme mukanamme sukumme kohtaloita. Olen kärsinyt aina pohjattomasta yksinäisyyden tunteesta, kuten orvoksi jäänyt isoäitinikin. Ehkä olen sen vuoksi vetänyt puoleeni tietynlaisia miehiä.”
Laihdutuslääkkeillä hoikaksi Chanelilla
Toisaalta uskomattomat kohtaamiset ovat tuoneet elämään paljon hyvääkin. Missikruunajaisiltanaan pikkuneiti porvoolainen ei osannut vielä aavistaa, että mallin työ veisi hänet töihin Chanelin muotitaloon Pariisiin ja Marlboron pääemännäksi formulakilpailuihin.
1970-luvulla Virpi matkusteli ja kohtasi maailmantähtiä Catherine Deneuvesta Monacon ruhtinaspariin ja presidenttien rouviin. Myös Ruotsin prinssi Bertil ihastui suomalaiskaunottareen.
Ikimuistoisimpana kokemuksena mieleen on jäänyt muotinäytös Wienin Hofburgin linnassa. Virpillä oli yllään Balmainin samettinen iltapuku, jossa oli avoin selkämys ja pitkä laahus.
”Oli uskomaton tunne lähteä kävelemään linnan catwalkia klassisen musiikin tahdissa, kun ympärillä kyntteliköt paloivat ja pitopöydät notkuivat herkuista. Siinä illassa oli jotain taianomaista”, Virpi Miettinen muistelee.
Arki muotitaloissa oli kuitenkin raakaa työtä. Etenkin Chanelin vaatteiden sovituksissa mallit joutuivat usein seisomaan kuusikin tuntia aloillaan.
”Jäsenet puutuivat ja neulat pistelivät, kun mittojemme mukaan leikattiin kaavoja ja ommeltiin pukuja. Jouduin imeskelemään kanverttitippoja sisältäviä sokeripaloja, etten olisi pyörtynyt kesken sovitusten.”
Koska mallien oli mahduttava kokoa 34–36 oleviin vaatteisiin, heidän oli usein pudotettava painoa ennen tärkeitä muotinäytöksiä. Se onnistui Mirapront-nimisellä laihdutusvalmisteella, joka oli yleisesti muotipiirien käytössä.
”Sain reseptin lääkäriltäni, joka ei kuitenkaan koskaan kertonut, että tabletit sisälsivät amfetamiinia. Kun tulin kotiin näytöksistä, palelin ja jouduin ottamaan nukahtamislääkkeitä, jotta sain unen päästä kiinni.”
Virpi ehti syödä laihdutuslääkkeitä kahdeksan vuotta.
“Olin helppo kohde miehille”
Yksi suurista unelmista toteutui vuonna 1974, kun Virpi sai Niina-tyttären diplomaattimiehensä Jukka Nysténin kanssa. Vauva syntyi pariisilaisessa yksityissairaalassa ja sai nauttia ensimmäisinä kuukausinaan vaunulenkeistä Versailles’n puistossa. Tyttären ollessa puolivuotias perhe muutti takaisin Suomeen.
Paluu helpotti lastenhoitohaasteita, mutta avioliitto ei enää kotimaassa kestänyt. Parin vuoden suhdetta seurasi repivä kiista tyttärestä ja omaisuudesta. Virpi hävisi rahaa, mutta voitti itselleen lapsen huoltajuuden.
Äidin työmatkojen vuoksi tytär asui kuitenkin melkein koko lapsuutensa isovanhempien luona Porvoossa.
”Jouduin tekemään töitä yli voimieni, jotta sain avioerosta koituneet asianajolaskut maksettua ja tytön elätettyä. Matkalaukkuelämäni vuoksi oli helpoin ratkaisu, että Ninnu sai olla äitini ja isäni luona. Kotona ollessani keskityin vain lapseen”, Virpi muistelee.
Raskaan työn vastapainoksi Virpi nautti juhlimisesta. Alkoholi oli kuitenkin huono yhdistelmä laihdutuspillereiden ja nukahtamislääkkeiden kanssa.
”Menetin päihteiden sekakäytön vuoksi välillä kontrollini, jolloin olin tietysti helppo kohde seuraa etsiville miehille.”
Herätys unkarilaisella viinitilalla
Juhlat käynnistyivät yllättäen myös sinä kauniina kevätiltana, kun Virpi törmäsi ystävänsä, laulaja Nisa Sorayan kanssa tuttavapariskuntaan Helsingin Bulevardilla. Nelikon piti suunnata yhdessä vain syömään, mutta ilta venähtikin valomerkkiin saakka.
”Seuraavana päivänä heräsin unkarilaiselta viinitilalta. Olimme ottaneet ravintolasta taksin ja ajaneet lentokentälle. Passit meillä oli aina käsilaukussa yllättävien lähtöjen varalta”, Virpi kertoo.
Hän muistaa, kuinka istahti aamulla tilan terassille ja kuunteli pähkinäpuussa laulavia lintuja. Hetki oli monin tavoin pysähdyttävä.
”Yhtäkkiä kuulin, kun joku sanoi minulle: Virpi, etkö näe omaa alennustilaasi. Se oli ensimmäinen kerta, kun tunsin, että Jumala puhui minulle.”
Huolissaan oli myös äiti, joka totesi matkasta kuultuaan, ettei tytär voinut jatkaa elämäänsä niin, hänen olisi haettava apua.
“Vaikeinta oli päästää irti häpeästä”
Tänään Virpi kaataa siroon posliinikuppiin vain kahvia. Hän on ollut raittiina vuodesta 1991 saakka, jolloin hän hakeutui Leppävirralla sijaitsevaan hoitoklinikka Naistenkartanoon. Vertaistukiryhmässä oli kyse paljon muustakin kuin vieroituksesta.
”Vaikeinta oli päästää irti itsesyytöksistä, kokemistani hylkäämisistä ja valtavasta häpeän tunteesta, jotka olivat piinanneet minua vuosia. Jos en olisi hyvästellyt mennyttä, minulle olisi voinut käydä kuin ystävälleni Armi Aavikolle. Olisin kuollut.”
Tärkein apu toipumisessa on ollut uskoontulo. Virpi on kiertänyt evankelistana jo parikymmentä vuotta.
”En ole saarnaaja, joka lyö Raamatulla päähän. Haluan omalla esimerkilläni kertoa, että kukaan meistä ei ole virheetön ja voimme kaikki saada syntimme anteeksi. Ehkä se on tehnyt minusta ihmisten silmissä helposti lähestyttävän”, Virpi pohtii.
Suurimmaksi saavutuksekseen Virpi nimeää viiden vuoden lähetystyönsä Intiassa, jonne hän keräsi avustuksia Suomesta. Rahoilla pieneen Etelä-Intiassa sijaitsevaan Palavakkamin kylään saatiin rakennettua Suomi-nimeä kantava koulu ja lastenkoti.
”Intian avustustyön ansiota on, että sain omanarvontuntoni takaisin ja tunsin itseni ja elämäni jälleen merkitykselliseksi.”
Tytärtä kiusattiin Virpin takia
Menneisyyden painolasteja Virpi on käsitellyt myös maalaamalla. Öljyväreillä on syntynyt jo kymmenen vuoden ajan upeita muotokuvia ja maisemia, joista Virpi on pitänyt näyttelyitäkin. Taiteellinen lahjakkuus kävi ilmi jo kouluvuosina, jolloin porvoolaistyttö sai kuvaamataidosta aina täyden kympin.
”Toiset kirjoittavat runoja tai säveltävät lauluja, minä puran kokemaani maalaamalla. Se on todella eheyttävää ja saa unohtamaan kaikki synkät ajatukset. Kun isäni kuoli, käsittelin suruani tekemällä hänestä muotokuvan”, Virpi kertoo.
Hän uskoo, että myös keho reagoi traumoihin. Väkivaltaisen suhteensa jälkimainingeissa Virpi sairastui vuonna 2001 rintasyöpään, josta hän kuitenkin selvisi hyvän hoidon ja liikunnallisen elämäntapansa ansiosta.
”Syöpätalvena hiihdin joka päivä lenkin Porvoonjoen jäällä ja kävin ahkerasti kuntosalilla. Se auttoi toipumisessa. Nykyään treenaan Jane Fondan jumppavideon tahdissa ja syön terveellisesti.”
Oman tyttärensä vahvuutta Virpi ihailee. Ekaluokalla Niinaa kiusattiin välillä koulussa lööpeistä ja otsikoista, joissa luki Virpi Miettisen nimi.
”Niina oli eräällekin pojalle silloin todennut, että ole onnellinen, ettei sinun äidistäsi kirjoiteta. Minusta se oli seitsemänvuotiaalta kypsästi sanottu”, Virpi huokaisee.
Hän on halunnut myös äitinä päästää irti syyllisyydestä. Välit tyttäreen ovat läheiset.
”Kun Niina kävi läpi omaa avioeroaan, riensin lastenhoitoavuksi ja yritin olla muutenkin tukena.”
“Arvostan turvallisuuden tunnetta”
Virpi on saanut lapsenlastensa, Joonan, 5, ja Tatun, 7, kautta nauttia vanhemmuudesta uudelleen.
”Tuntuu hyvältä, kun he yökylässä kömpivät mummin viereen.”
Kiitollisuutta Virpi tuntee myös siitä, että ehti nauttia onnellisista hetkistä omien vanhempiensa kanssa. Viimeiset vuodet Virpi auttoi pyörätuoliin joutunutta äitiään.
”Äiti ja isä joutuivat kantamaan paljon huolta vuokseni. Onneksi he ehtivät nähdä myös ajan, jolloin sain elämäni vihdoin järjestykseen.”
Rakkauden suhteen Virpi ei ole halunnut kyynistyä, mutta myöntää, että kynnys uuden parisuhteen aloittamiselle on korkea.
Rankkojen kokemusten jälkeen rakkauteen heittäytyminen tuntuu uhkapeliltä.
”Pelkään, että mies muuttuisi taas toisenlaiseksi, kun todellinen arki alkaisi. En halua kokea enää mitään pahaa.”
Virpillä on elämässä juuri nyt kaikki mitä hän tarvitsee.
”Minulla on ihana tytär, lapsenlapset ja rauhaa. Parisuhde ei ole ainoa tapa rakastaa”, Virpi sanoo hymyillen.
Puolisoista tärkeimmäksi ystäväksi on jäänyt sisustusarkkitehti ja muusikko Pekka Perjo, 81, jonka kanssa Virpi ehti nauttia mukavasta yhteiselosta kahdeksan vuotta.
”Vaikka meistä ei tullut loppuelämän kumppaneita, tapaamme yhä säännöllisesti. Arvostan sitä, että rinnallani kulkee ihmisiä, joihin voin luottaa ja joiden seurassa minulla on turvallinen olla.”
Juttu on julkaistu Eevan numerossa 1/2018. Nettiversiota on päivitetty.
