”Lapsuudessani meillä oli kotona koira ja jonkin aikaa myös kissa. Itse olen enemmän koiraihminen. Ensimmäinen oma koirani Anu oli sekarotuinen ja sai monta suurta pentuetta. Muistan, kuinka etsin lapsena pennuille koteja.

Viimeksi kuluneiden 25 vuoden aikana minulla on miltei koko ajan ollut koira. Se tuo iloa ja rikkautta elämään.

Neljä vuotta sitten hankimme Brunon, ruskean labradorinnoutajan. Jäin samaan aikaan pitkälle sairauslomalle. Olin kotona, lepäsin ja keräsin voimia. Virtaa täynnä oleva koiranpentu toi arkeen iloa ja vauhtia.

Bruno on aikamoinen mammanpoika, sillä vietämme edelleen paljon aikaa yhdessä. Arkisin, kun puolisoni lähtee töihin ja lapset menevät kouluun, Bruno ja minä jäämme kotiin. Harjoittelen lauluja, kirjoitan ja hoidan työasioita kotoa käsin, joten koira saa minulta paljon huomiota. Minä taas saan siltä pusun toisensa perään.

Luulen, että Bruno kuvittelee olevansa nuorempi ja kevyempi kuin onkaan. Välillä se haluaa syliin, mikä on aika huvittavaa. Vaikka Bruno on kookas, se ei ole pulska. Se touhuaa niin paljon, ettei pääse lihomaan.

Jos joku tulee pihaamme, Bruno ilmoittaa siitä haukkuen ison koiran muhkealla äänellä. Bruno on sekä seurakoira että tomera talonvahti.

Bruno rakastaa uimista ja rantavedessä kahlailua. Kesäisin käymme lenkillä ja retkeilemme. Talvisin se on mukana, kun hiihdän metsissä ja luistelen järvenjäällä.

Bruno tuo elämääni positiivista energiaa. Sitä samaa, jota itsekin haluan antaa ihmisille musiikin myötä. Lataan akkuja olemalla Brunon seurassa. Olipa minulla millainen päivä hyvänsä, se on kaveri, jota voin aina halata ja rutistaa. Bruno on meidän perheemme pusupussi.” ●

Juttu julkaistu Eevassa 11/2019. Nettiversiota on muokattu.