Jyhkeä punatiiliseinä kohoaa korkealle mäntyjen keskellä, toisella puolella pilkottaa järvi. Alvar Aallon suunnittelema Jyväskylän yliopiston päärakennus ja sitä ympäröivä Seminaarinmäen kampus pääsivät viime vuonna Euroopan kulttuuriperintökohteeksi, syystä.

Kampus on yliopistonlehtori Tuija Saresmalle läpeensä tuttu, sillä tänne hän saapui eteläsavolaisesta Sulkavan soutupitäjästä opiskelemaan vuonna 1988.

Viime vuosi oli hänellekin merkittävien titteleiden vuosi: Saresma sai Vuoden tieteentekijän palkinnon erityisesti vihapuhetutkimuksestaan.

”Kaikkien etu on, että tutkitaan rohkeasti poliittisesti arkoja aiheita. Muuten maailma ei kehity”, perusteli Tieteentekijöiden puheenjohtaja Maija S. Peltola Ylen jutussa joulukuussa.

VIHAPUHE ON UUSI ja kuuma aihe, ja Tuija sen tutkimuksen pioneereja Suomessa. Verkon keskustelupalstoilla ja sosiaalisen median myötä meistä ihmisistä on löytynyt ikävä piirre suoltaa mielipiteinämme keskustelukumppaneille lähinnä ilkeyksiä ja solvauksia. Karmea keskustelutyyli alkaa olla tiettyjen alustojen, kuten Twitterin, toimintatapa.

Vihapuhe ei ole pelkkää sanatuhnua. Sen on tarkoitus myös hiljentää ihmiset, erityisesti naiset.

Laajimmillaan sillä halutaan häiritä yhteiskuntarauhaa. Vihapuheella saadaan ihmiset toisiaan vastaan ja karmeinta kieltä käyttävät ”voittavat”, kun asiallisen keskustelun tila häiritään joka kerta pois.

Jos vihapuhetta ei ole itse kokenut, voi helposti ajatella, että väliäkö tuolla, koirat haukkuu ja karavaani kulkee. Ulkonäköön, persoonaan ja ammattitaitoon liittyvät, jatkuvat henkilökohtaiset solvaukset kaihertavat kuitenkin kovempaakin nahkaa.

Tuija tietää sen itse. Kun hän on puhunut mediassa tutkimustuloksistaan tai korjannut tutkimukseensa liittyviä virheellisiä väitteitä, hän joutuu maalitauluksi.

”Monet sanovat, että mahtavaa, että jaksat, mutta en aina jaksa. Myönnän, että vihapuhe haavoittaa ja satuttaa.”

VIHAPUHE-TERMIÄ EI ollut suomen kielessä, kun nuori Tuija Saresma 1980-luvun lopulla arpoi lähtisikö opiskelemaan kirjallisuutta Jyväskylän vai sosiologiaa Tampereen yliopistoon. Jyväskylä voitti, mutta sosiologia ui myöhemmin mukaan yhteiskunnasta kiinnostuneen opiskelijan ainerepertuaariin.

”Pelkkä kirjallisuus tuntui niin tekstikeskeiseltä. Halusin tarkastella tekstien lisäksi myös niiden kontekstia. Väitöskirjan tein vuonna 2007 naisten taide-elämäkerroista Nykykulttuurin tutkimusyksikköön.”

Samoihin aikoihin blogit olivat alkaneet yleistyä, ja Tuija tutki, millaisia käsityksiä naiseudesta ja mieheydestä blogeissa tuotetaan.

Blogeista nousi mediailmiöksi muutamia miesasiamiehiä, jotka vastustivat avoimesti feministien tasa-arvopyrkimyksiä ja pääsivät mediassa höpöttämään pseudotieteellisiä näkemyksiään ”naisten seksuaalisesta vallasta”.

”Minua alkoi kiinnostaa, mistä tämä anti-feministinen puheenparsi oikein tulee ja miten se menee meillä läpi.”

Suomeen puhetapa on tullut Yhdysvalloista. Monet naisten oikeuksia heikentämään pyrkivät ideat kopioidaan yhä käsitteitä myöten Amerikasta.

Jyväskylän yliopistossa humanistiset ja yhteiskuntatieteet ovat perinteisesti olleet vahvoja ja näkyviä tieteen aloja. Niihinkin on viime vuosina kohdistunut monenlaista öyhöttämistä.

Jos sukupuolentutkija haluaa osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun sosiaalisessa mediassa, hän pääsee harvoin rauhassa puhumaan tutkimuksensa sisällöstä. Ilmatilan valtaavat trollit eli häiriköt, jotka eivät joko ymmärrä tai halua ymmärtää tieteenaloja ja syyttävät niitä ”ideologisiksi” tai ”nollatutkimukseksi”.

”Kadunmiehen näkemys on, että tiedettä on vain sellainen toiminta, jota tekee mies laboratoriosssa valkoisessa takissa”, Tuija Saresma sanoo.

TUNTUU HULLULTA, että jotkut vastustavat tutkimusta siitä, miten sukupuoli vaikuttaa yhteiskunnassa. Tuija kuitenkin ymmärtää, ettei kriittistä tutkimusta ole helppo tajuta, jos oma käsitys tieteestä kattaa lähinnä fysiikan ja koulubiologian.

”On muitakin tapoja tutkia kuin pelkkä mittaaminen, eikä kaikkea edes voi ilmaista numeroilla. Tulkinnallisuus on keskeistä humanistissa tieteissä.”

Tulkinta on nimenomaan humanistin ja yhteiskuntatieteilijän taito. Se ei tarkoita, että kuka tahansa voi laukoa tutkimusmateriaalista omia mielipiteitään.

VAIKKA TUIJA ON TUTKIJA, hän on avoimesti feministi ja vastustaa rasismia. Se vie monen aivot solmuun, koska tutkijanhan on oltava objektiivinen, vai mitä?

”Minulla on missio, kyllä, ja teen kriittistä tutkimusta tietyistä aiheista, koska haluan vaikuttaa yhteiskuntaan ja tasa-arvoistaa sitä.”

Tuija haluaa poistaa rasismia sekä sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen, ihonväriin, etnisyyteen ja toimintakykyyn liittyvää syrjintää. Hän kannattaa siis niitä asioita, joita nykyään nimitetään yhden termin alla intersektionaaliseksi feminismiksi. Se ottaa huomioon muutkin asiat kuin sukupuolen.

Se ei Tuijan mukaan vähennä hänen ammattitaitoaan. Hän ei tee tutkimusta yksin, vaan aina osana tutkimusryhmää. Lisäksi tulokset arvioidaan ja tarkastetaan aina anonyymisti tieteen käytäntöjen mukaan.

”Tutkimuksen on oltava kriittinen ääni. Sen pitää kyseenalaistaa itsestään selvinä pidettyjä asioita ja paljastaa ajattelumme vääristymiä.”

Sukupuolentutkimuksen tuloksia voi olla vaikea niellä siksikin, että Suomessa on niin vahva kansallinen käsitys siitä, että meillä sukupuolten tasa-arvo on valmis.

Todellisuudessa monilla on aika huterat käsitykset siitä, mikä esimerkiksi tasa-arvon tila Suomessa todella on ja millaisia ongelmia siihen liittyy. Tuijalla on siihen ratkaisu.

”Sukupuolentutkimuksen perusopinnot voisivat kuulua yliopistossa pakollisena kaikille, ja itse asiassa näistä asioista pitäisi puhua jo yläkoulussa. Siellä ne asenteet syntyvät.”

TUTKIMUSAIHEIDENSA TAKIA Tuija on päättänyt pysyä Twitterissä, jota yleisesti pidetään sosiaalisista medioista kaameimpana. Monesti puhutaan huolissaan nuorista ja Instagramista sekä TikTokista, mutta Twitterissä aikuiset, pääasiassa miehet, valuttavat kaameaa kuonaa toisten päälle.

Sen näkee yhdellä silmäyksellä esimerkiksi Tuijan twiittien kommenteista.

”Ärsyttää, että juuri nämä minut hiljentämään pyrkivät tyypit ratsastavat sananvapaudella. Itselleni ehkä kerron, että eivät nämä minua kosketa, mutta ei se ihan niin ole.”

Tuija on viime aikoina pohtinut paljon, kuinka vahingollinen voi olla se suomalainen eetos, että pitää olla vahva, kaikki pitää kestää eikä koskaan saa antaa periksi.

”Se rajoittaa etenkin miehiä, mutta myös naiselle vahvan naisen malli on vaikea. Emmehän me voi olla ihmisinä sellaisia, että mikään ei kosketa eikä saa olla haavoittuvainen. Haluammeko me kasvattaa lapsemme niin?”

KAIKEN KESTÄMINEN nakertaa jaksamista ja vie voimia tehdä muita asioita. Siksi Tuija esimerkiksi lähtee ilman puhelinta kävelylle, kun on postannut jotain työhönsä liittyvää Twitteriin. Puolisoa hän saattaa pyytää esivilkuilemaan, millaista kommenttia tulee ja milloin niitä uskaltaa mennä katsomaan.

”En selviäisi yksin yhtään mistään! Perhe auttaa minua valtavan paljon, tarvitsen jatkuvasti apua, kannustusta ja olkapäätä.”

Tuijalla on Jyväskylässä puoliso ja kaksi lasta, joista toinen on 16-vuotias ja toinen abiturientti. Perheelleen Tuija on ”tyypillinen rageeva äiti”, joka huomauttelee pöydälle jätetyistä astioista ja keskellä lattiaa lojuvista kengistä.

”Tiedän, että se johtuu siitä, että olen väsynyt ja on työpaineita, mutta ragean silti! Sitten pyydellään puolin toisin anteeksi.”

Pääasiassa Saresman huushollissa ei kuitenkaan raivota. Perhe tekee yhdessä hyvää ruokaa ja katsoo komediasarja Frasieria tai HBO:n uutta Last of Usia.

”Kun mies ja poika kokkaavat yhdessä perjantai-iltana keittiössä, kynttilät palavat ja jazz soi kaiuttimista, ajattelen, että unelmani on tullut todeksi.”

ISO ELÄMÄNMUUTOS alkaa, kun esikoinen on muuttamassa kirjoitusten jälkeen toiseen kaupunkiin. Se on saanut äidin pohtimaan, olisiko pitänyt olla enemmän kotona ja tehdä vähemmän töitä. Lapset ovat nimittäin huomautelleet vuosien varrella äidin työtahdista ja -määristä.

”Onkohan sulla nyt kuitenkaan lomaa, he saattavat vinoilla, ja kyllä se harmittaa. Mutta kyllä he taitavat olla minun työstäni myös pikkuisen ylpeitä.”

Perheen kesken puhutaan paljon ja avoimesti, myös politiikkaa.

”Puolisoni kanssa olemme olleet naimisissa 25 vuotta ja olemme muuttaneet toisiamme monilla tavoin. Mieheni sanoo nykyään olevansa ainakin osa-aikafeministi.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 5/2023.