Pian 60 vuotta naimisissa olleet Vappu Taipale ja Ilkka-puoliso ovat aloittaneet kuolinsiivouksen – lapsilla oli siihen idea, jota pari parhaillaan toteuttaa
Vappu Taipale järjestää suuria juhlia ja matkailee väsymättä. Tässä jutussa hän kertoo elämänsä rooleista.
Puoliso | Pikkuasiat eivät enää ärsytä
”Istumme päivittäin mieheni Ilkan kanssa työpöytiemme ääressä vastakkain. Käynnissä on jatkuva työpaja. Ilkka on it-asioissa nolompi kuin minä. Tuen häntä, vaikka ei minullakaan taitoja loputtomasti ole.
Menimme naimisiin uudenvuodenaattona 1965. Meitä ovat pitäneet yhdessä elämän päämäärä ja tavoitteet, joista tärkeimmät ovat rauhantyö ja maailman parantaminen.
Pitkiä liittoja ei pidä romantisoida. Niihin liittyy aina vaikeitakin aikoja. Ystäväni on ehdottanut, että kirjoittaisimme yhdessä kirjan vanhoista aviopareista, rakkaudesta, naurusta, kommelluksista ja sietämättömistä tilanteista.
Nyt 60 vuoden yhteiselon paikkeilla meillä on Ilkan kanssa yhdessä hauskaa. En enää hermostu pikkuasioista.
En enää myöskään kykene eläytymään esimerkiksi siihen raivoon, jota tunsin vuosikymmeniä sitten, kun Ilkka ei mielestäni hoitanut lapsia tarpeeksi ja minä jouduin hankkimaan illoiksi lastenhoitajan.
Elämme nyt riittävän sovussa.
Iloitsen arjessamme pienistä asioista: tulppaaneista, teekupeista ja siitä, että aurinko paistaa niin kauniisti. Katselen pannulappuja ja mietin, keneltä olen ne saanut.
Pelkään, että miehet eivät samalla tavalla osaa arvostaa pieniä asioista, Ilkka ei ainakaan. Hänelle kaiken pitää olla maailman kokoista! Olen yrittänyt opettaa häntä, huonolla menestyksellä.
Ilkka on hyvin romanttinen, minä en. En kaipaa romantisointia elämään, minulle riittää hyvä arki. Ei kiitos fanfaareille ja ruusulähetyksille. Ilkka tuo ruusuja silti.
”Vimma ja kova tahto auttavat ylittämään vaikka minkälaiset esteet.”
Olen mielestäni pitkäjänteinen ja kärsivällinen, Ilkka taas äkkipikainen ja tulistuva. Minä olen hidas, Ilkka nopea.
Olen myös aina ollut kauhean ujo, kuten kuulemma isänikin oli. Ujous on hankaloittanut välillä elämääni, mutta olen kyennyt ylittämään sen olemalla varma asiastani. Vimma ja kova tahto auttavat ylittämään vaikka minkälaiset esteet.
Ujona ihmisenä olen silti saanut puolisokseni puheliaan Ilkan. Hän sanoo, että kaikki minun ystävänikin ovat puheliaita. Jos käynnissä on vilkas keskustelu, en tahdo päästä siihen mukaan. En ehdi. Se ei kuitenkaan jää minua vaivaamaan.
Ilkalla on enemmän taipumusta pohtia vaihtoehtoisia menneisyyksiä, minä katson eteenpäin.
En kuitenkaan ajattele, millaista elämäni on kymmenen vuoden päästä. Ilkka sen sijaan on menossa nytkin kunnallisvaaleihin. Hän sanoo, että jopa hänen tuhkauurnansa on jonakin päivänä ehdolla. Huumorintaju yhdistää meitä.”
Kansalaisaktivisti | Rauha on yhä tärkeintä
”Jo nuorena ajattelin, että minun on oltava kokonainen ihminen, jolla on erilaisia tehtäviä, kaikki ristiriidattomasti yhteensopivia.
Aktivoiduin yhteiskunnallisesti 1960- luvulla, minkä jälkeen olen suunnannut voimiani asioihin, jotka ovat olleet syrjässä: päivähoitokysymykseen, naistutkimukseen, rauhaan ja ikääntymiseen.
Kun vuonna 1967 palasin ensimmäisen lapseni syntymän jälkeen kolmen kuukauden äitiysloman jälkeen töihin, miespuolinen professori kysyi minulta, kuka on tämä lastenpsykiatri, joka jättää lapsensa kotiin ja tulee töihin.
Vastasin hänelle, että niin lapsi kuin minäkin voimme nyt paremmin.
Niihin aikoihin työssä käyvät äidit etsivät lastenhoitajaa kauppojen ilmoitustauluilta. Mekin jouduimme laittamaan ilmoituksia lehtiin. Tiesin, että naiset haluavat työmarkkinoille: meillä oli koulutus ja oikeus tehdä töitä.
Olin 1960-luvun lopulla mukana tasa- arvoa edistävässä Yhdistys 9:ssä ajamassa naisjärjestöjen kanssa päivähoitoa kaikille lapsille. Yhteiskunnallisessa keskustelussa kiisteltiin raivokkaasti siitä, onko päivähoito hyvä vai huono asia lapselle.
Kaivoimme lastenpsykiatrikollegoiden kanssa kaiken mahdollisen tutkimustiedon, jotta perustelumme päivähoidon myönteisestä vaikutuksesta olisivat vedenpitävät.
Jouduin politiikkaan, kun minut pyydettiin vuonna 1982 sosiaali- ja terveysministeriksi. Olin 42-vuotias neljän lapsen äiti ja lastenpsykiatri.
Ministerin tehtävän oli nyt oltava sopusoinnussa muiden periaatteitteni kanssa. En voinut tehdä poliittisia päätöksiä ajatellen äitinä, että ne eivät koskisi omia lapsiani tai lääkärinä, että ne olisivat väärin.
”Emme matkusta turisteina, vaan matkamme ovat tarkoitusmatkoja.”
Politiikan vuodet olivat minulle vaikeita, mutta sinnikkyys ja raivo auttoivat. Edistin osaltani päivähoitoa: saimme aikaan pienten lasten hoitosopimuksen, joka johti lasten subjektiiviseen oikeuteen päivähoitoon.
Ikäväkseni huomaan, että oikeus on aina vain uhattuna.
Emme tavoitelleet sellaista maailmaa, jonka nyt näen. Meneillään oleva aika on pahempi kuin kylmä sota. Suometumme taas mutta toiseen suuntaan, länteen.
Se vie meiltä mahdollisuuksia rakentaa rauhaa.
Lääkäreinä pidämme Lääkärit ydinsotaa vastaan -järjestön kautta yhteyttä kollegoihin kaikkialla maailmassa, myös Venäjällä, Ukrainassa, Iranissa, Gazassa, Israelissa, Pohjois-Koreassa ja Valko-Venäjällä.
Näiden maiden lääkäreille ja rauhanaktivisteille on elintärkeää, että heillä on jokin yhteys maidensa rajojen ulkopuolelle. Tutkijoiden mukaan yliopistoyhteyksiä ei pitäisi katkaista täysin.
Emme matkusta turisteina, vaan matkamme ovat tarkoitusmatkoja.
Hiljattain kävimme Istanbulin kautta Moskovassa ja Valko-Venäjällä, missä puhuimme Suomi- ja Ruotsi-klubeilla. Koska olen mukana HelpAge International -järjestön hallituksessa, olimme viimeksi Ruandassa kokouksessa ja seuraavaksi matka vie Keralaan, Intiaan.
Aina kun voin, matkustan laivalla, bussilla tai junalla. En pidä matkustamista lainkaan rasittavana.”
Vanhojen puolustaja | Arvostus pitää ansaita
”Miksi te nuoremmat pelkäätte vanhuutta? Mikä on opettanut teidät pelkäämään sitä? Sekö, että tulee ryppyjä? Lihat alkavat roikkua?
En ole koskaan pelännyt vanhuutta. Suvussamme on eletty pitkään, olen ollut vanhojen ihmisten ympäröimänä.
Kun vanhenee, asioiden hoitaminen vie enemmän aikaa, ajatteleminen hidastuu eikä multitaskaaminen onnistu kuten ennen – mutta asiat voi tehdä yksi kerrallaan.
Vanhusasiavaltuutettu Päivi Topo sanoi hiljattain aamuradiossa, ettei pitänyt olla kenellekään yllätys, että meitä vanhoja ihmisiä on nyt näin paljon. Hän on oikeassa. Olemme tienneet kehityksen 1980-luvulta saakka.
Sosiaalihallituksessa tuolloin arvioimme, paljonko vanhustyöntekijöitä tulevaisuudessa tarvitaan. Silloin parahdettiin, että emme voi laittaa koko Suomea auttamaan vanhoja ihmisiä. Olemme siis varautuneet väestörakenteeseemme huonosti.
”Minua ei kenenkään tarvitse arvostaa ilman syytä – mutta minua voi rakastaa.”
Olin 1980-luvulla mukana eurooppalaisen tutkimusyhteistyön johtoryhmässä. Yksi tarjolla olevista teemoista oli vanheneminen ja teknologia. Mietin, että kai nyt yksi lasten- psykiatri vanhenemisesta ja laitteista jotakin oppii, ja otin tehtävän.
Tajusin, kuinka paljon kaupallisia liikesalaisuuksia ikäihmisten laitteisiin liittyy. Rollaattori on keksitty varmaankin sadassa maassa yhä uudelleen.
Minua myös risoo, että vanhojen ihmisten apuvälineet ovat täysin ajastaan jäljessä. Kepin käyttö nolottaa ihmisiä vieläkin. Rollaattorit ovat rumia. GPS- kellot ja kuulolaitteet vasta rumia ovatkin! Vain silmälaseista on tullut kaunis ja muodikas asuste.
Olen parhaillaan mukana järjestämässä kansainvälistä kongressia, jonka teema on vanhat ihmiset kriisitilanteissa. Kongressissa tarkastellaan sotia, konflikteja, pakolaisuutta ja ympäristön- ja ilmastonmuutosta vanhojen ihmisten näkökulmasta. Se unohtuu usein tällaisten kysymysten yhteydessä.
En kuitenkaan pidä ajatuksesta, että vanhoja ihmisiä pitäisi automaattisesti arvostaa kuten vaikkapa Japanissa ja Afrikassa. Arvostus pitää ansaita.
Minua ei kenenkään tarvitse arvostaa ilman syytä – mutta minua voi rakastaa.”
Lähimmäinen | Hoivaan kuuluu hyvä kuolema
”Olemme Ilkan kanssa aloittaneet kuolinsiivouksen. Minun ei ole vaikea luopua tavarasta. Lapsemme ideoivat, että kuvaisimme kaikki tavaramme ja kirjoittaisimme kuvien taakse esineiden tarinan ja historian. Sitä teemme nyt. Meillä kaikella on tarinansa.
Jos meistä Ilkan kanssa jompikumpi sairastuisi, hoitaisimme toisemme mutta antaisimme keuhkokuumeen tulla. Se on vanhojen ihmisten pelastus.
”Tuntuu hyvältä, että hoidin oman vuoroni. Äiti sai kuolla 94-vuotiaana meillä kotona rauhassa omaan sänkyynsä.”
Vuonna 2003 menin New Yorkista työmatkalta suoraan sairaalaan katsomaan äitiäni, joka oli saanut aivoveritulpan. Nuori lääkäri kertoi, että äidille oli haettu pitkäaikaishoitopaikka. Ilmoitin, että äiti lähtee nyt kuitenkin meille kotiin. Lääkäri mietti hetken ja totesi, ettei siihen taida olla lääketieteellistä estettä.
Toimme äidin meille, kävimme saunassa, autoin äitiä peseytymään ja laitoin hänelle yöpuvun päälle. Hän oli kaikesta tapahtuneesta sekaisin. Autoin äidin petiin. Istuuduimme Ilkan kanssa sohvalle ja päätimme juoda onnistuneen päivän kunniaksi lasilliset kuohuvaa.
Kuohuviinipullon korkki poksahti kuuluvasti irti, ja hetken päästä oviaukossa seisoi äiti: ”Ai täällä on juhlat?”
Hoidin äitiä hänen elämänsä viimeiset puoli vuotta. Äidillä oli apraksia, joka vei kyvyn suorittaa aiemmin opittuja taitoja.
Se aika oli yhtä organisoimista ja avun pyytämistä.
Tuntuu hyvältä, että hoidin oman vuoroni. Äiti sai kuolla 94-vuotiaana meillä kotona rauhassa omaan sänkyynsä. Myös hän hoiti aikoinaan omat vanhempansa kotona.
Olen erityisen huolissani siitä, että niin moni vanha ihminen asuu yksin ja on yksinäinen. Nyt tarvittaisiin sitkeitä sosiaalitanttoja, jollaiseksi minuakin aikoinaan kutsuttiin. Pidän sosiaalitanttaa kunniaterminä.”
Koti-ihminen | Juhlageeni tuo iloa
”50-vuotias kotimme on minulle rakas, emmekä aio lähteä siitä. Tasakattoinen talomme edustaa mielestämme hienoa aikansa betonibrutalismia. Isot ikkunat tuovat aamun valon sisälle, vuosien eläminen näkyy kuluneisuutena kaikkialla.
Olemme kasvattaneet talossa neljä lastamme, ja koti on tuttu myös kahdeksalle lastenlapsellemme.
Kun Kalingradin duuman valtuuskunnan jäsenet vierailivat kodissamme vuosikymmeniä sitten, he ihmettelivät, miten johtajan asemassa olevat voivat asua niin vaatimattomasti. Heidän mielestään meidän olisi kuulunut asua prameasti. Emme alkaneet selitellä. Ehkä he oppivat jotakin.
Oman näkemykseni mukaan olemme asuneet hulppeasti. En keksi, mitä muuta voisin itselleni toivoa.
On ollut tärkeää asua luonnon rauhassa. Lähellä on uimaranta, ja muuttaessamme tänne ystävämme kantoivat huolta siitä, kantautuuko sieltä ikävästi melua. Ei meteli häiritse. Täytyyhän nuorillakin olla paikka, jossa voi olla rauhassa.
Tykkään möyriä pihalla, joka on muotoutunut asuunsa vuosien varrella. 1990-luvulla meissä virisi arboretum-harrastus ja istutimme tontille yli 120 erilaista puuta ja pensasta, välillä melkein naapurienkin puolelle. Minua ilahduttaa ajatus siitä, että puista on iloa myös ohikulkijoille.
”Vaasan-saari on samalla kokkikoulu. Lastenlapset ja heidän ystävänsä tekevät itse ruokansa.”
Tässä talossa on järjestetty paljon juhlia, sillä tulemme perheistä, joissa on juhlistettu paljon. Meillä on Ilkan kanssa molemmilla juhlageeni. Etenkin Ilkka suorastaan rakastaa juhlia. Meillä pidetään sukujuhlia, kesäjuhlia ja suuria syntymäpäiviä.
Minulla on kotona 30 litran kattila ja mökkisaaressamme 15 litran rautapata. Ei ole väliä, ovatko haarukat samaa paria ja nurkat luututtu. Joskus juhlijat toivovat tiettyä ruokaa, kuten kanakeittoa, ja valmistan sitä mielelläni.
Kesäisin vietämme aikaa saarimökillä Vaasassa, mistä olen kotoisin. Saaressa kalastamme ja toki järjestämme juhlia. Paikasta on tullut suosittu. Juhannuksena saimme sinne seitsemän poikaa: lastenlapsia ja heidän kavereitaan.
Lastenlapset viihtyvät seurassamme, ja he ovat viettäneet kanssamme myös uuttavuotta ja vappua. Viehätys taitaa olla siinä, että meidän kanssamme he saavat olla taas lapsia, vaikka kaivaa kuoppaa maahan.
Kun lapsenlapset tulevat, minä otan esiin ison patani ja jaan tiskivuorot. Vaasan-saari on samalla kokkikoulu, lastenlapset ja heidän ystävänsä tekevät itse ruokansa.
Meillä on vilkas sosiaalinen elämä. Jos ei ole kontaktia muihin ihmisiin, menettää paljon.”
Juttu on julkaistu Eevassa 9/24.
