”Vapautuminen huumeista vaati anteeksiantoa”
Kaisa Garedew jäi nuorena amfetamiinikoukkuun ensimmäisestä pistosta.
Tuoli iskeytyy kohti. Kaisa Garedew juoksee makuuhuoneeseen sängyn ja seinän väliin piiloon, mutta huumekauppias jatkaa Kaisan hakkaamista tuolilla. Tämä on viimeinen hetkeni, Kaisa ajattelee.
Hän on tuttujen huumeidenkäyttäjien kämpässä Helsingissä, eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun raivostunut kauppias kaipaa velkojaan. Aiemmin yksi murtautui oven läpi kirveellä. Silloin Kaisa selvisi vammoitta. Nyt seurauksena on vain musta silmä.
Yhtäkkiä Kaisa ymmärtää, että jos hän jatkaa huumeidenkäyttöä, hän joko kuolee aineisiin tai hänet tapetaan.
Nykyisin kansanedustajana työskentelevä Kaisa oli tuolloin alle kaksikymppinen lukiolainen. Hän oli muuttanut yksin opiskelija-asuntoon Tampereelle lapsuudenkodistaan Raumalta. Ilmaisutaidon lukio oli ollut haave. Elämä opiskelija-asunnossa oli yksinäistä, kunnes hän sai uusia kavereita. Nämä kaverit polttivat pilveä.
”Lukiossa kokeilin kannabista ensimmäisen kerran. Siihen liittyi ideologia, jossa rakastetaan kaikkia ja ollaan vapaita”, Kaisa muistelee.
Kokeilunhalu ja seikkailu vetivät Kaisaa puoleensa.
”Tutustuin vähän vanhempiin nuoriin, jotka olivat alkaneet käydä ravintoloissa ja bilettämässä. En ollut tottunut sellaiseen, mutta lähdin toisen tytön kanssa Helsinkiin katsomaan ravintolaelämää.”
Helsingissä Kaisa piikitti itseään ensimmäisen kerran ja jäi amfetamiinikoukkuun samantien. Kannabis oli hänelle portti vahvempiin aineisiin.
Pian huumemaailma veti Kaisaa puoleensa niin, että lukio ja Tampere alkoivat jäädä taka-alalle. Kaisa vietti yhä enemmän aikaa Helsingissä. Kotia Kaisalla ei siellä ollut, mutta toisten huumeidenkäyttäjien kämpät tarjosivat välillä hengähdyspaikan. Yhteisöllisyys kiehtoi häntä.
”Minua kiinnostivat ihmiskohtalot ja halusin tietää, miksi ihmiset käyttivät huumeita.”
Huumeporukoissa liikkui monenlaista väkeä: oli entisiä insinöörejä ja heitä, joiden vanhemmatkin olivat olleet syrjäytyneitä.
”Olin kiltti tyttö ja vähän kummajainen. Tutustuin ihmisiin ja kuuntelin heitä. En esimerkiksi koskaan varastanut ja olin kauhuissani, kun kaverini varasti kaupasta marjapiirakoita.”
Kiltteyden Kaisa oppi jo lapsena.
”Tallilla opin työntekoa ja vastuullisuutta.”
Kaisan vanhemmat olivat päihteidenkäyttäjiä. Äiti kantoi itselleen keskiolutta kyläkaupasta. Isä joi enimmäkseen viikonloppuisin ja lomilla.
”Vanhempani hoitivat työnsä, mutta kotona tunsin joutuvani tekemään asioita heidän puolestaan. Tunsin olevani yksin ja kaipasin äidin ja isän läsnäoloa.”
Läsnäoloa Kaisa haki hevostallilta. Vanhemmilla tuskin olisi ollut varaa hankkia tyttärelleen hevosta, mutta Kaisa sai pitää tuttavaperheen ponia omanaan. Viikonloput ja lomat kuluivat tallilla ratsastaen, hoivaten hevosia ja valmentaen ratsastajia.
”Tallilla opin työntekoa ja vastuullisuutta.”
Yläkoulun Kaisa kävi sisäoppilaitoksessa Anna Tapion koulussa. Hän sai ottaa ponin sinne mukaansa.
”Oli ihanaa katsoa matematiikan tunnilla ikkunasta, kun poni oli laitumella lampaiden kanssa. Se oli pikkutytön unelmaa.”
Kaisa oli rohkea ja iloinen koululainen, joka palkittiin ystävänpäivänä halityttöpalkinnolla.
Kaisa on pettynyt myös itseensä, siihen miten huonoja valintoja hän on tehnyt.
Koko vartaloa kouristaa, joka paikkaan sattuu. Ahdistaa. Kaisa kärsii pahoista vieroitusoireista. Hän miettii, missä vaatteissa haluaa kuolla, ja pukee päälleen mustan mekon. Hän menee nukkumaan opiskelija-asunnossaan Tampereella ja valmistautuu kuolemaan.
Aiemmin päivällä Kaisa on tavannut sattumalta puolitutun, joka kutsuu Kaisan kristilliseen nuorten tapahtumaan. Kaisa on juuri selvinnyt huumekauppiaan hyökkäyksestä ja päättänyt jättää Helsingin. Hän on palannut Tampereelle ja haluaa lopettaa huumeidenkäytön.
Aamulla Kaisa on edelleen elossa ja vieroitusoireet ovat lievittyneet. Hän menee nuorten tapahtumaan. Hänellä on musta silmä, musta mekko ja mustat verkkosukkahousut. Kaisasta tuntuu, että hän on aivan eri maailmasta kuin muut nuoret. Silti hän jää ja tulee lopulta uskoon.
Vieroittuminen huumeista on rankkaa paitsi fyysisesti myös henkisesti. Kaisa joutui kohtaamaan hankalat tunteensa, kuten pettymyksen ja katkeruuden. Hänestä tuntuu, että vanhempien alkoholin käyttö on riistänyt häneltä lapsuuden perusturvan.
Kaisa on pettynyt myös itseensä, siihen miten huonoja valintoja hän on tehnyt. Se on tuskallista. Kaisa itkee paljon.
pikku hiljaa Kaisa alkoi myös nauttia uudesta päihteettömästä elämästään. Hän meni mukaan Irti Huumeista -yhdistykseen, opiskeli lähihoitajaksi ja toimi aktiivisesti seurakunnassa uusien ystäviensä kanssa.
”Aloin tuntea turvallisuutta, ja ulkokuoreni ja sisimpäni alkoivat sulaa.”
Vähitellen Kaisa ymmärsi olevansa hyväksytty, riittävä ja ainutlaatuinen.
Se on vaatinut koko elämän mittaista työtä.
”Tuhosin elämääni käyttämällä huumeita ja nyt olen joutunut rakentamaan sitä 28 vuotta.”
Anteeksiantoa Kaisa pitää koko elämän muuttavana asiana.
”Se ei tarkoita, että sanon kerran antavani anteeksi, vaan se on pitkä prosessi. Minä valitsen antaa anteeksi ja päätän luopua kostosta ja kapinasta. Se on isompi juttu kuin pelkät sanat.”
Kaisa arvelee, että kasvuprosessi ei koskaan lopu.
”Nyt minulle on tärkeää, etten elä vain itselleni. Olen itse ollut vaikeassa tilanteessa ja minulla on sydämen halu ymmärtää ja auttaa muita.”
”Minä valitsen antaa anteeksi ja päätän luopua kostosta ja kapinasta.”
Kaisan vanhemmat eivät ehtineet nähdä tyttärensä poliitikon uraa. Äiti kuoli alkoholin aiheuttamiin sairauksiin 43-vuotiaana. Isä suri puolison menetystä ja haki lohtua alkoholista. Hän paleltui kotiovelleen.
Silti Kaisa näkee kasvatuksessaan hyvääkin.
”Olen perusluonteeltani vahva ja minulla on hyvä itseluottamus. Se on ristiriitaista, kun ajattelee taustaani. Toisaalta äitini ja isäni eivät koskaan puhuneet minusta tai minulle mitään pahaa. He sanoivat aina, että luottavat minuun, minä pärjään ja olen hyvä.”
Kaisa uskoo, että hänen vanhempansa rakastivat häntä ja tekivät kaikkensa niillä eväillä, joita heillä oli käytössään. He halusivat tyttärelleen vain hyvää, ja se on kantanut Kaisaa.
”Haluan puhua omillekin lapsilleni vain hyviä sanoja. Olen siitä tarkka, koska sanoilla on merkitystä.”
Toipuminen voi viedä vuosia
Päihderiippuvuus on sairaus, joka pitää hoitaa, sanoo toiminnanjohtaja Mirka Vainikka.
”Nuorten huumekuolemien määrä on korkea. Uusi ilmiö on butaanin hengittäminen tietokoneen puhdistukseen tarkoitetusta paineilmapullosta. Sähkötupakassa eli vapessa poltetaan kaikkea hyttysmyrkystä muuntohuumeisiin. Vanhempien voi olla vaikea huomata nuoren päihteidenkäyttöä kovin aikaisessa vaiheessa.
Päihderiippuvuus on sairaus, joka pitää hoitaa. Sairastuneen läheiset voivat tukea häntä, mutta päihdeongelmat vaativat ammattiapua ja hoitoa.
Monet päihderiippuvuuteen sairastuneet tuntevat olevansa muita ihmisiä vähempiarvoisia. Moni on sanonut minulle, ettei hänestä ole muunlaiseen elämään. Sitä en usko koskaan kenestäkään.
Päihteistä vapautumiseen ja selviytymiseen vaikuttavat tukiverkostot, ammatillinen apu ja vertaistuki sekä itsemyötätunto. Luotettava ja ymmärtävä verkosto voi auttaa käsittelemään häpeää.
Omien tunteiden ja tarpeiden tunnistaminen ja hyväksyminen ovat tärkeitä askeleita kohti toipumista. Itsemyötätunto auttaa lievittämään häpeää ja parantamaan itsetuntoa.
Päihteidenkäyttäjän toipuminen on pitkä ja usein haastava, vuosia kestävä prosessi. Toipuminen on mahdollista ja elämän laatu voi olla hyvää, vaikka sairaus olisikin krooninen.”
