Ulla, 78, toteutti eläkkeellä unelmansa muotiateljeesta – näin huikeita asuja hän luo kellarissaan
Ulla Syvähuoko omistautui vuosikymmeniä perheelle ja puolison uralle. Nyt hän toteuttaa omaa intohimoaan.
Maailmannainen. Tähti. Ja aivan varmasti muotialalla. Ulla Syvähuoko, 78, säteilee karismaa, kun hän saapuu itsesuunnittelemissaan, kierrätysnahasta valmistamissaan nahkahousuissa elämänsä ensimmäiseen haastatteluun. Musta hattu ja mustat Boccan aurinkolasit pysyvät päällä sisälläkin.
Ullasta tulee mieleen pitkän uran tehnyt yhdysvaltalainen yrittäjä, muotisuunnittelija Iris Apfel. Tämä teki tyyli-ikonina ison läpimurtonsa vasta eläkepäivinään. Ulla tosin ei ole oikein koskaan välittänyt kaupunkielämästä, matkustamisesta tai esillä olosta. Vaatteita hän on kuitenkin suunnitellut koko ikänsä, vaikka häntä ei tunneta – vielä ainakaan.
Nyt hänen töitään on esillä valokuvaaja Jussi Ratilaisen ottamissa kuvissa, joissa Ulla poseeraa myös mallina. Kuvista koottiin omakustanteinen valokuvakirja, ja ne ovat esillä myös Ullan tulevilla nettisivuilla.
Tähän saakka Ulla on ommellut vaatteita vain itselleen, perheelleen ja muutamalle ystävälleen. Ja lainasipa presidentti Martti Ahtisaaren sisar Heli Ahtisaari Ullan tekemän vaatteen veljensä 60-vuotisjuhliin.
Kauan vaalittu unelma omasta ateljeesta nousi uudestaan pintaan ja toteutui, kun Ulla täytti seitsemänkymmentä. Kun hän jäi eläkkeelle matkailualan perheyrityksestä kahdeksan vuotta sitten, Karjalohjalla sijaitsevan järvenrantakodin kellariin rakennettiin pieni studio, jossa voi tehdä luonnoksia ja ommella.
”Vaatteita syntyy erityisesti talvella, kun päivät ovat lyhyet. Silloin lähden aamulla alas ja tulen illalla ylös.”
Ullan tyyli oli jo nuorena omanlainen. Suosikkimerkkejä hänellä ei ole eikä oikein tyyli-idoleitakaan. Edesmenneen yrittäjän ja tanssinopettajan Aira Samulinin ja diplomiekonomi Lenita Airiston räiskyvä olemus ja tyyli ovat puhutelleet Ullaa.
”Tiedän mistä tykkään. Kukkahametta, paitapuseroa, röyhelöitä tai piperrystä ei kiitos meikäläiselle. Olen esteetikko mutta seuraan muotia melko vähän.”
Ullan tyylille ominaista ovat mustavalkoiset asukokonaisuudet ja nahkavaatteet. Ulla valmisti ensimmäisen nahkavaatteensa 70-luvun alussa kesämatkalla Ahvenanmaalla.
Matkalle tarttui mukaan pussillinen nahkapaloja, sillä Ulla tarvitsi reissussa tekemistä. Ensin syntyi kapea nahkahame ja seuraavaksi takki, johon hän ompeli mustan tekoturkisvuoren. Puoliso Seppo sai leijonankeltaisen nahkapuvun.
Ulla alkoi tehdä vaatteita kierrätetyistä jätepaloista, sillä nahka oli miellyttävä mutta kallis materiaali. Nyt nahkavaatteita ja -asusteita on syntynyt lähes sata kappaletta. Ulla on ommellut viimeisen viiden vuoden ajan vaatteisiinsa oman UB-logon. Kirjaimet tulevat nimikirjaimista Ulla Berit. Ulla kuitenkin toppuuttelee, että vaatteita valmistettaisiin myyntiin asti.
”Ei minulla tässä vaiheessa ole sellaisia unelmia vaatesuunnittelun suhteen. Pitäisi olla vähän nuorempi.”
Ullalla on käsissään persoonallinen brändi, jota olisi mahdollista kehittää vaikka mihin. Miksi olet niin vaatimaton?
”Olin nuorena kauhean arka ja tavallaan yksin. En ole koskaan osannut tuoda itseäni esille. Kai se on vähän saamattomuuttakin. Sanoisin nyt nuorelle itselleni, että mene Wetterhoffin käsi- ja taideoppilaitokseen opiskelemaan. Kyllä sieltä joku neuvoo eteenpäin.”
Ullan rakkaus vaatesuunnitteluun alkoi jo lapsena 1940- ja 1950-luvuilla. Elettiin niukkoja sodan jälkeisiä aikoja Turun kupeessa Teijolla. Valmisvaatteita ei ollut juurikaan myynnissä, joten Ulla ompeli vaatteensa vanhoista verhoista ja pöytäliinoista poljettavalla Singerillä äidin avustuksella.
”Lapsena minulla oli kaksi hametta: kesähame ja talvihame. Aina kun kasvoin, helmaan lisättiin kangasta. Kun takin kangas kului, takki käännettiin ja käytettiin molemmin puolin.”
Äidin tyylisilmä teki Ullaan vaikutuksen.
”Hän oli ruotsinkielinen, mikä tarkoitti tuohon aikaan ehkä vähän parempia piirejä ja tyylikkäämpää pukeutumista – ja siitä hän sai silloin myös maalla kuulla. Vaikka mamma eli aika ankaran elämän, hän rakasti vaatteita ja kulki aina korkokengissä. Se oli ihanaa.”
Vanhemmat eivät osanneet neuvoa Ullalle, miten hakea Wetterhoffiin opiskelemaan vaatesuunnittelua. Ulla olisi tarvinnut luovan alan esikuvan ja kannustajan.
”Asuimme silloin sairaalan naapurissa ja temperamenttinen ylihoitaja sanoi, että sinähän haet sairaanhoitajakouluun. Mietin, että ei kamala. Olin kuullut, että opistoon oli vaikea päästä. Hain sinne ja olin onnellinen, kun en päässyt sisään.”
Ulla kävi ylioppilaskirjoitusten jälkeen konepiirustus- ja kartanpiirustuskurssit sekä opiskeli merkonomiksi. Opiskelu jäi, kun Ulla tapasi koulussa tulevan aviomiehensä Sepon. Puoliso jatkoi opintoja, mutta Ulla meni toimistotöihin, kunnes lapset Samuli ja Elli syntyivät.
Pariskunta teki pitkän uran yrittäjinä. Seppo pyöritti Oldi-ravintolaa Lahdessa, Himos-hotellia Jämsässä, Lapin Pohtimo -hotellia Rovaniemellä ja myöhemmin Laiskanlinna-majataloa Karjalohjalla. Ulla laski henkilökunnan palkat, teki kirjanpidon ja toimistotyöt.
”Työ oli mukavaa ja monipuolista, mutta enhän minä siinä ommella saanut.”
Vaikka unelma omasta ateljeesta toteutui vasta vuosikymmenten odottamisen jälkeen, Ulla ei ole katkera.
”Olen ollut 55 vuotta naimisissa saman miehen kanssa. Meillä on ollut kiinnostava ura ja ihanat lapset ja lapsenlapset, jotka antavat paljon.”
Perhe toivoo, että äidin lahjakkuus pääsisi esille.
”Äiti on elänyt enemmän muille kuin itselleen, hän oli lojaali puolisolleen ja tämän bisneksille. Vasta kun kaikki muut asiat on hoidettu, hän on mennyt kellariin tekemään vaatteita”, haastatteluun mukaan tullut poika Samuli Syvähuoko sanoo.
Ulla naurahtaa poikansa sanomisille.
”Kai se näin on. Olen vähän liian kiltti. Minun pitäisi olla itsekkäämpi, mutta en osaa.”
Ullan mallikuvia ei olisi julkisesti esillä eikä tätä haastattelua olisi tehty, elleivät Samuli ja tämän poika Vilho olisi patistaneet Ullaa. Parivaljakko järjesti tälle kuvaukset , puuhasi omakustanteisen valokuvakirjan ja suunnittelee nettisivuja.
”Äidillä on salainen haave, jota hän on tuskin uskaltanut haastattelussa mainita. Se on, että joku astuisi Linnan juhliin hänen tekemässään vaatteessa”, Samuli kertoo.
”Mutta jos asuihin pukeutuvat vain hän ja hänen pari ystäväänsä, niin sitten se on niin. On hienoa, että äidin työ pääsee vihdoin esille."
