Kun Erica Åberg istuu Turun taidemuseon kahvilassa tulppaanikuvioisessa villapaidassaan, liila villapipo päässään ja vaaleanpunainen huivi kaulassaan, hän näyttää enemmän kuvataiteilijalta kuin akateemiselta tutkijalta.

Se sopii hänen missioonsa: Erica haluaa tietoisesti rikkoa kapeaa mielikuvaa siitä, millainen asiantuntijan pitäisi olla.

”Toivon, että voin omalla esimerkilläni näyttää muillekin, että asiantuntijat voivat olla hyvin monenlaisia. Jos minua ei koeta uskottavaksi työssäni sen takia, että olen oma itseni, teen sitten mieluummin jotain muuta työtä. Turun yliopiston sosiologian laitoksella saan kyllä onneksi olla sellainen kuin olen”, hän sanoo.

Erica Åberg oli mukana dosentti Outi Sarpilan johtamassa projektissa Suomi ulkonäköyhteiskuntana ja kirjoittamassa kolme vuotta sitten ilmestynyttä Ulkonäköyhteiskunta-artikkelikokoelmaa.

Paljon huomiota saanut teos käsittelee ulkonäön ja elämässä menestymisen välistä yhteyttä. Sen mukaan suomalaisessa yhteiskunnassa ulkonäön merkitys on siirtynyt parinvalinnasta muillekin elämänalueille, kuten työnhakuun ja politiikkaan.

Vuonna 2020 julkaistussa väitöskirjassaan Erica käsitteli ulkonäköön liittyviä sosiaalisia normeja ja sukupuolta. Viime vuonna hän julkaisi kollegoidensa kanssa artikkelikokoelman Appearance as Capital, joka lähtee ajatuksesta, että ulkonäkö on yksi pääoman muoto.

Erica Åberg tunnetaan myös mainiosta Instagram-tilistään @emerita_of_turku, jonka sisältöä hän kuvaa luonnehdinnalla: ”(Talous)sosiologista häröilyä, keski-ikäistä mutuilua, kat- tauksia, lapsia, lasihedelmiä ja vessaselfieitä. Välillä myös fitnessiä ja bailausta.”

Hauskoissa ja terävissä postauksissaan hän poseeraa usein yhdellä jalalla seisten, ulkona neuloen tai vaikkapa esitellen vaatteitaan, jotka tuovat mieleen lastenohjelmien hahmot. Kuvien saateteksteissä hän satirisoi usein vakiintuneita someposeeraustapoja ja yhteiskunnallista asenneilmastoa.

Esimerkiksi erään iloisen hissiselfien yhteyteen hän on kirjoittanut: ”Heti aamusta naurattaa työelämän kohtuuttomat vaatimukset, joita päin tänäänkin mennään hirveällä sykkeellä!”

Eriarvoisuuden teema on Ericalle myös omasta elämästä tuttu. Hän tunsi pitkään itsensä ulkopuoliseksi ja altavastaajaksi monenlaisissa ympäristöissä.

Erica Åberg syntyi 17-vuotiaan yksinhuoltajan lapseksi Klaukkalassa. Hän kasvoi ensin isovanhempiensa hoteissa ja alakoulun ensimmäisten luokkien jälkeen äitinsä luona.

”Isovanhemmat halusivat, että minä olen tavallinen, siisti, kiltti ja kurinalainen tyttö, joka ei pane hanttiin eikä pidä melua ja joka menestyy koulussa. En kuitenkaan ollut erityisen hyvä koulussa, ja olin luonnostani puhelias ja vähän villi. Minua komennettiin jatkuvasti olemaan hiljaa, ja tunsin olevani perheelleni häpeäksi.”

Koska tyttöihin kohdistettiin enemmän rajoittavia vaatimuksia ja paineita kuin poikiin, Erica piti tukkansa lyhyenä ja pukeutui kesäisin pelkkiin punaruskeisiin sortseihin.

”Kun kesäreissuilla sukulaisten luo pysähdyimme huoltoasemilla, kaikki luulivat että olen poika. Muistan, miten ihanalta se tuntui.”

Erican mielestä Klaukkalan ilmapiiri oli tunkkainen ja pikkusieluinen.

”Ydinperheiden keskellä tunsin olevani kummallinen isätön lapsi, joka eli mummonsa luona. Minulla oli niihin aikoihin vain yksi kaveri.”

Yläasteella Erica alkoi kuunnella räppiä ja pukeutua hiphop-tyyliin. Kun hän eräänä aamuna tuli kouluun, kaksi vanhempaa tyttöä tekivät oksennuseleitä.

”He sanoivat, että yrjöävät ämpäriin, koska olen niin hirveä.”

Teini-iässä Erica löysi punk- ja eläinoikeuspiirit, joissa tavoiteltavaa ei ollut perinteinen kauneus vaan mahdollisimman epäsovinnainen ulkonäkö. Siellä Erica ei pistänyt silmään, koska hän pukeutui kirpputorilta löytämiinsä vaatteisiin, kuten rikkinäisiin villapaitoihin, työmiehen takkeihin ja liian isoihin housuihin.

”Oli huojentavaa, että niissä piireissä välteltiin tavaroiden ostamista uutena, koska ei meillä olisi ollut siihen varaakaan. Toisaalta ulkonäkökriteerit olivat sielläkin tiukat, ja liiallinen naisellisuus vähensi uskottavuutta.”

Lukion jälkeen Erica pyrki viisi kertaa lukemaan sosiologiaa. Kun yliopiston ovet eivät auenneet, hän opiskeli tradenomiksi ja pääsi töihin sosiaalisin perustein asuntoja myöntävään yritykseen. Siellä hän viihtyi, koska sai auttaa ihmisiä.

Työelämässä useampikin työnantaja kuitenkin huomautteli ulkonäöstä ja pukeutumistyylistä. Erään työnantajan mielestä Erican löysät farkut ja pääkallokuvioiset kengät eivät sopineet työpaikalle, toinen antoi tälle omasta kaapistaan kukkapaidan ja vaati pukeutumaan siihen.

”Jälkikäteen ajatellen se oli erittäin tyypillistä. Varsinkin nuoria naisia pidetään usein muokattavana massana, joiden on edustettava jotain muuta kuin itseään: perhettä, puolisoa, työnantajaa, kosmetiikkafirmoja ja patriarkaatin edunsaajia. Heidän tekemästään ulkonäkötyöstä ei silti tietenkään makseta.”

Sosiologian opinnot olivat Ericalle lopulta reitti vapauteen. Hän pääsi opiskelemaan kuudennella yrittämällä, 35-vuotiaana.

Opiskeluaikoina hän kyllä tunsi olonsa ulkopuoliseksi, noloksi ja tyhmäksi. Hän jännitti luennolla puhumista, koska pelkäsi että käyttää vääriä termejä tai puhuu asian vierestä niin että muut joutuvat myötähäpeämään.

Itse sosiologia kuitenkin tuntui hänestä niin kiinnostavalta, että hän teki maisteriopinnot samalla kun oli kotona lasten kanssa. Erica aloitti opiskelun odottaessaan toista lastaan, ja opintojen aikana perhe kasvoi nelilapsiseksi.

Sosiologia auttoi häntä ymmärtämään, mitkä luokkaan, sukupuoleen ja ikään tai sukupolviin liittyvät yhteiskunnalliset rakenteet vaikuttivat hänen omien epävarmuuksiensa taustalla.

”Sen avulla pystyin näkemään elämäni suuremmissa kehyksissä. Tajusin, että vaikeuteni eivät ole johtuneet ainoastaan minusta. Ymmärsin esimerkiksi, että yliopistossa jännittäminen johtui epäakateemisesta taustastani, lapsuudenkokemuksista ja siitä, että minut oli tyttönä opetettu häpeämään tilan ottamista.”

Kun Erica lopulta väitteli tohtoriksi, hän nautti tilaisuudesta täysin siemauksin. Hän ei osannut vastata kaikkiin vastaväittäjän kysymyksiin, mutta sekään ei lopulta haitannut.

”Pystyin olemaan oma itseni, eikä se häirinnyt ketään tai tuntunut olevan kenellekään liikaa.”

Sosiologian ansiosta Erica ei enää koskaan tunne olevansa yksin.

”Minulla ei myöskään ole enää koskaan tylsää hetkeä, koska ajateltavaa ja opittavaa on niin paljon.”

Parin viime vuoden aikana Erica Åberg on kirjoittanut artikkeleita muun muassa siitä, miten sosiaalinen media vahvistaa ulkonäköpaineita ja miten ulkonäkötyytyväisyys vaikuttaa sosiaalisen median sisällöntuotantoon, millaisia käsityksiä naisten karvaisuuteen liittyy ja miten ulkonäköön yhdistyy käsitys kunnollisuudesta.

”Nyky-yhteiskunnassa pitää olla fyysisesti tietynlainen todistaakseen, että on tuottava kansalainen. Painosta, pukeutumisesta ja ehostustyylistä päätellään asioita, joita niistä ei oikeasti voi päätellä, kuten kykyä työntekijänä ja kelvollisuutta vanhempana ja kansalaisena.”

Tämä päättely ei Erican mukaan aina ole tietoista. Esimerkiksi työhaastattelussa rekrytoija ei välttämättä tunnista ajattelevansa, että hänen pätevää hakijaa kohtaan tuntemansa torjunta johtuu vaikkapa tämän vartalon muodosta tai pukeutumisesta, vaan sanoo että tämä ei tuntunut oikealta.

Erican mukaan yhteiskunnassa on yleistynyt ajatus siitä, että monet sairaudet, tapaturmat ja syrjinnän muodot ovat ihmisen oma vika, ”koska tämä ei ole pitänyt itsestään huolta”. Sellainen ilmapiiri kaventaa ihmisten vapautta miettiä oma arvojärjestyksensä.

”Ajattelemme, että jokainen saa tehdä kehollaan mitä vain, mutta oikeasti ehtona on, ettei saa vanheta ja lihoa. Onko pääasiallinen tehtävämme todellakin elää niin, etteivät elämän merkit näy ja että todistelemme kunnollisuuttamme kaikin tavoin?”

Erica toivoo, että tällainen kehityssuunta saataisiin pysäytettyä ja että oppisimme arvostamaan ihmisten moninaisuutta. Ulkoinen kauneus, nuorekkuus ja hoikkuus voitaisiin nähdä ominaisuuksina muiden joukossa eikä tavoitteena kaikille.

Erica itse tuntee vapautuneensa liiasta oman navan kaivelusta, kun ikää on kertynyt. Nykyään hän katsoo aiempaa enemmän itsestään ulospäin.

”Minua vie eteenpäin pohjaton uteliaisuus sitä maailmaa kohtaan, jota en ole ennen saanut nähdä.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 6/2022.