KITEELÄISESSÄ VUOKRAYKSIÖSSÄ Nadiia Pototska, 38, näyttää mustaa reppua ja pientä käsilaukkua. Ne olivat Nadiian ja hänen poikansa Albertin, 11, ainoat matkatavarat, kun he pakenivat Kiovasta maaliskuun alussa.

Kiovassa Nadiia ja Albert asuivat lähellä lentokenttää. Sadan neliön kerrostaloasunnossa oli kolme huonetta ja huolella valittu Provence-henkinen sisustus.

Neljä vuotta sitten Nadiia oli perustanut oman leipomon ja konditorian. Yritys oli selvinnyt korona-ajasta, ja sen palkkalistoilla oli kuusi työntekijää. Arkeen kuului myös miesystävä Alex, jonka kanssa Nadiia on ollut yhdessä seitsemän vuotta.

”Konditorialla meni hyvin, poikani kävi koulua. Minulla oli ehdottomasti hyvä elämä, joka meni rikki.”

Ennen Venäjän hyökkäystä Nadiia aavisti, että niin voisi käydä. Hän ei kuitenkaan halunnut uskoa sitä. Tapahtuma oli valtava sokki.

Neljältä aamuyöllä helmikuun 24. päivänä venäläinen raketti iski Nadiian naapuritaloon. Kuului hirveä pamaus ja räjähdyksiä. Autojen varashälytykset menivät päälle, ikkunoita särkyi.

”Vapisin ja olin peloissani. Menimme piiloon kylpyhuoneeseen. Poikani kirkui kauhusta.”

Uutisissa ilmoitettiin, että oli alkanut sota. Nadiia keräsi vaatteita, ruokaa ja henkilöpaperit ja lähti poikansa kanssa pommisuojaan. Kun he seuraavana päivänä tulivat ulos, viereinen kerrostalo oli romahtanut maan tasalle.

Silloin Nadiia päätti lähteä maasta.

ENSIN NADIIA ja Albert muuttivat läheiseen pikkukylään Alexin asuntoon. Nadiia soitti siskolleen Marialle, joka työskentelee maatalouslomittajana Kesälahdella. Yhdessä sisarukset päättivät, että Nadiia ja Albert pakenevat Suomeen.

Oli maaliskuun viides päivä. Bussit eivät kulkeneet, mutta Nadiia onnistui saamaan kyydin henkilöautolla Kiovan rautatieasemalle. He nousivat ensimmäiseen mahdolliseen Lviviin, läntiseen Ukrainaan, vievään junaan. Matkaan kului kahdeksantoista tuntia normaalien kuuden sijasta, koska juna pysähteli Venäjän iskujen varalta.

Lvivin asema oli pimeänä. Sinne oli Nadiian arvion mukaan pakkautunut tuhansia ja tuhansia ihmisiä. He kaikki odottivat ulkona. Oli kymmenen astetta pakkasta, ja Nadiia pelkäsi Albertin paleltuvan.

Lopulta äiti ja poika pääsivät jatkamaan matkaa junalla Puolan rajalle, jossa he kävelivät seitsemän kilometriä. Puolassa vapaaehtoiset tulivat heitä vastaan ja antoivat ruokaa ja kuumaa teetä.

”Albert ei pystynyt enää kävelemään. Hän oli niin kylmissään. Pelkäsin hänen henkensä puolesta.”

Nadiia ja Albert saivat yösijan erään perheen luona ja kyydin Varsovaan, josta lähti lento Helsinkiin. Maria oli ostanut heille lentoliput. Nadiia kiittää, miten ystävällisesti Suomen tulli auttoi heitä täyttämään tarvittavia papereita. Sitten sisko tuli hakemaan heidät Pohjois-Karjalaan.

Viikko Nadiian ja Albertin lähdön jälkeen raketti tuhosi heidän kotitalonsa.

Kun Nadiia kertaa pakoaan Kiovasta, hänen on välillä vaikea puhua ja kyyneleet pyrkivät silmiin.

”Kun lähdin kotoa, en tuntenut mitään. Olin aivan tyhjä. Minulla ei ollut tunteita, koska olin niin peloissani. Näin painajaisia. Halusin vain pelastaa lapseni ja itseni.”

Itku tuli vasta, kun Nadiia oli ollut Suomessa kuukauden verran.

TEOLLISUUSALUEELLA, Kiteen kotileipomon pikkuisessa toimistohuoneessa Nadiia halaa kollegoitaan Tiina Raappanaa ja Nadja Kudriošovaa, joka on venäläinen, mutta asunut Suomessa yli kymmenen vuotta.

”Nämä kaksi ovat enkelini. He auttavat minua kaikessa: työssä, byrokratiassa ja jaksamaan henkisesti.”

Tiina ja Nadja ovat tukena, kun Nadiia kertoo tarinaansa. Nadiia puhuu englantia, mutta vaihtaa välillä kovasti pahoitellen venäjäksi, kun tuntee, ettei pysty ilmaisemaan itseään englanniksi. Nadja kääntää puheen suomeksi.

Lämpimästi ja taajaan Nadiia kiittää myös Maria-sisarensa työnantajaa Jaana Haverista. Tämä soitti Kiteen kotileipomon omistajalle Tarja Ikoselle ja kertoi taitavasta kondiittorista. Jaana on auttanut asunnon hankkimisessa ja arjen järjestelyissä kalusteista ja vaatteista alkaen.

Nadiiasta, jota kutsutaan Nadiksi, on tullut muutamassa kuukaudessa Kiteellä ilmiö. Asiakkaat tulevat varta vasten ostamaan hänen kakkujaan ja leivoksiaan.

Kondiittorina Nadiia edustaa klassista ranskalaista perinnettä. Ilman häntä Kiteellä ei varmaankaan nautittaisi ranskalaisista éclaireista, joita hän tekee mielellään ja jotka tekevät kauppansa vauhdilla. Leipomon yhdeksi tunnusmerkiksi on noussut Nadin namipulla: bostonkakku, jota peittää tuorejuusto-smetana-kermakuorrutus.

”Asiakkaamme haluavat aina myös toivottaa Nadille kaikkea hyvää ja jaksamista”, leipomon Tarja Ikonen kertoo.

Kiteen keskustassa sijaitsevan leipomon kahvilassa saamme maistaa Nadiian luomuksia. Suklaakuorrutteen alta löytyy suklaa- ja vaniljamoussea sekä puolukkahilloa. Leivos maistuu taivaalliselta – eikä ole äkkimakea.

”Siinä ei ole muuta sokeria kuin se, mitä tulee suklaasta. Syömme muutenkin liikaa sokeria”, Nadiia huomauttaa.

Mutta mikä on Nadiian bravuuri? Hän rakastaa kakkuja. Hänen oma suosikkinsa on ranskalainen oopperakakku, gâteau opéra, mantelin, suklaan ja kahvin täydellinen yhdistelmä.

NADIIA POTOTSKA kasvoi Pohjois-Ukrainassa lähellä Tšernihiviä. Hänen vanhempansa asuvat paikkakunnalla edelleen. Isä on pastori, ja perheen elämä oli vaatimatonta.

Nadiialla on Marian lisäksi neljä nuorempaa siskoa. Myös Tanya, Luybov, Nina ja Katya ovat paenneet Suomeen. He asuvat Nurmeksessa. Nadiia puhuu siskojensa kanssa tiiviisti puhelimessa ja tapaa heistä viikoittain Mariaa, joka asuu lähimpänä, Kesälahdella.

Koulussa Nadiia haaveili lääkärin ammatista. Lääketieteellinen yliopisto oli kuitenkin vähävaraiselle perheelle liian kallis. Mutta Nadiia oli hyvä oppilas, ja hän sai vapaapaikan maataloustieteelliseen yliopistoon. Hän alkoi opiskella kasvinsuojelua ja teki gradunsa Prahassa.

Mustalla nahkasohvalla istuu nainen, jolla on akateeminen loppututkinto luonnontieteistä. Hän puhuu ukrainaa, venäjää, tšekkiä, puolaa ja englantia sekä opiskelee suomea joka maanantai. Hän rakastaa puolalaisia dekkareita ja nykytaidetta ja katsoo taide- ja arkkitehtuuriohjelmia. Ja haaveilee yhä lääketieteen opinnoista.

”Jos minulla olisi vielä kolmas elämä, opiskelisin hematologiksi tai onkologiksi.”

Kun Albert oli kaksivuotias, Nadiia erosi hänen isästään. Ero oli raskas.

”Mieheni tapasi toisen naisen”, Nadiia sanoo suoraan.

”Mutta vuosi pari sitten huomasin kiittäväni entistä miestäni. Jos olisin jäänyt hänen luokseen, minulla ei olisi ammattia, jota rakastan, eikä minulla olisi ollut omaa leipomoa. Olisi ehkä toisenlainen elämä, mutta nyt olen onnellinen.”

KUTSUMUS EI kuitenkaan tehnyt Nadiiasta kondiittoria vaan lapsi. Yksitoistavuotiaalla Albertilla on autismi, mitä vieras ei huomaa. Nadiia kertoo, että lapsi sai kotimaassa hyvää tukea ja sopivan lääkityksen.

Kiteellä Albert käy valmistavaa luokkaa. Nadiia on juuri keskustellut opettajan kanssa ja kuullut, että koulu sujuu hyvin. Historia on Albertin lempiaine, mutta hän on myös taitava piirtäjä, jonka guassitöissä on kirkkaat värit.

Hymyileväinen poika on lisäksi numismaatikko, ja hän pakkasi tärkeän rahakokoelmansa mukaan pakoreppuun. Albert esittelee aarteensa: tummansinisessä samettirasiassa on patinoitunut Ruotsin kruunu vuodelta 1612.

Pienenä Albert ei kuitenkaan oppinut puhumaan, eikä Nadiia voinut laittaa häntä päivähoitoon. Ystävät pystyivät auttamaan tulemalla nukkumaan lapsen kanssa. Niinpä äidin piti löytää yötyö, ja se löytyi leipomosta Kiovasta.

”Ensimmäisenä vuonna se oli vain työtä, mutta toisena vuonna rakastuin leivonnaisiin.”

Nadiia opetteli ammatin käytännössä ja on sittemmin käynyt opissa myös Brestissä Ranskassa.

Nyt Nadiia on pakolaisena Kiteellä eikä edes ajattele palaavansa Kiovaan, jossa ystävät ovat alkaneet tehdä töitä hänen leipomossaan. Myymälä on yhä suljettuna.

”Suomessa lapseni ja minä olemme turvassa.”

Joka arkiaamu Nadiia herää kolmelta ja polkee pyörällä kahden kilometrin matkan töihin puoli viiden, viiden aikaan. Hän paistaa munkit, koristelee pullatuotteet ja sitten on omien leivonnaisten aika. Työpäivä päättyy yhden maissa.

Kun Albert tulee koulusta, Nadiia laittaa pojalle ruokaa. ”Paljon”, hän kertoo hymyillen. Sitten jatketaan koulunkäyntiä, sillä Albert käy netin kautta edelleen myös ukrainalaista koulua.

Äiti opettaa hänelle matematiikkaa, ukrainan kieltä ja ympäristötietoa ja on omasta mielestään tiukka opettaja. Tälle poika virnistää.

Kahdeksalta illalla Nadiia on valmis nukkumaan.

JOKA PÄIVÄ Nadiia puhuu Ukrainaan miesystävänsä Alexin sekä isänsä ja äitinsä kanssa. Hän kaipaa heitä kaikkia kovasti.

”Elämä on siellä vaikeaa. Pommituksia on paljon. Vanhempieni talo on jo kerran tuhoutunut, ja he ovat rakentaneet sen uudelleen. Pelkään, millainen heidän talvestaan tulee, kun ei ole sähköä. Vanhempani ovat sentään onneksi elossa.”

Alex, joka on ammatiltaan hotellinjohtaja, tekee nyt töitä Kiovassa vapaaehtoisena. Hän etsii pääkaupunkiin tuleville ihmisille asuntoja ja kerää rahaa heidän hyväkseen. Mies uskoo vahvasti, että Ukraina voittaa sodan.

”Alex ymmärsi lähtöni, vaikka se oli hänelle vaikeaa. Olen äiti ja halusin pelastaa lapseni. Lapsi on numero yksi.”

Nadiia seuraa Ukrainan tilannetta tarkasti. Albertin kanssa hän ei puhu sodasta.

”Haluan säästää lapseni hermoja. Sodasta puhuminen aiheuttaa henkisiä ongelmia.”

Ystävien ja perheen kanssa keskustellessa sota nousee Nadiian mieleen ja ahdistaa, mutta työpaikalla se pysyy poissa ajatuksista.

”Leivonnaiset ovat henkinen lääkärini. Keksin työssäni jotain uutta koko ajan.”

ENERGIAA NADIIA saa luonnosta, työstä, hyvistä ihmisistä ympärillään, taiteesta, musiikista ja kirjoista.

Kiteen lisäksi hän on ehtinyt nähdä Kesälahden ja Nurmeksen, ja Joensuussakin Nadiia on käynyt.

”Suomi on kaunis maa”, hän kehuu.

Elämä on tässä ja nyt. Nadiia ei enää unelmoi eikä suunnittele. Hän haluaa vain elää onnellisena ja tehdä töitä leivonnaisten parissa. Ehkä hänellä jonain päivänä on oma konditoria jossakin.

”Olen oppinut pärjäämään. Minun ei ole vaikeaa olla yksin. Olin yksin lapsen kanssa Kiovassa enkä pelkää ongelmia. Sanon kaikille, ettei kannata pelätä. Elämä on kaunista, kuitenkin. Jos pelkää elämää, menettää kaiken.”

Juttu on julkaistu Eevassa 12/2022