Somaliassa syntyneen ihmisoikeusaktivisti Ujuni Ahmedin, 32, Twitter-tilille ilmestyi keväällä 2020 viesti, jossa suomalaismies toivotti Ujunin Marsiin Allahin seuraksi rasististen voimasanojen siivittämänä. Viesti tyrmistytti.

Se mitätöi kaiken, mitä Ujuni edusti ja se loukkasi syvästi.

Koronaviruksen aiheuttaman poikkeustilan vuoksi Ujuni oli ehdottanut Yleisradiolle monikielistä kriisiviestintää eri yhteisöissä vallitsevan kielitaidottomuuden vuoksi.

Ujuni oli huolissaan ihmisistä, jotka eivät saa kielimuurin vuoksi tärkeää tietoa, vaikka oma ja läheisten terveys ovat uhattuina.

Kanava innostui ajatuksesta, ja Ujuni ryhtyi lukemaan somalinkielisiä uutislähetyksiä – huivi päässään. Se sai monet raivoihinsa. Sosiaalinen media räjähti.

Ymmärsit väärin, me emme halua nähdä yhtään huivitettua naista koko Suomen kamaralla, saati verovaroillamme ylläpidetyssä Ylessä. Olet pelkkä loukkaus suomalaisten maassa.

”Kohtaan paljon vihapuhetta, mutta tämä oli erityisen hämmentävää. Tärkeintä oli kertoa vaarallisesta viruksesta, mutta ulkonäölläni oli monelle enemmän merkitystä kuin sanomallani.”

Huivin pukeminen oli Ujunilta toki tietoinen valinta. Sillä hän halusi viestiä nuorille musliminaisille, ettei islaminusko estä tekemästä elämässä juuri sitä, mitä itse haluaa.

Hän käyttää huivia silloin, kun itse haluaa.

”Huivi ei rajoita kenenkään elämää. En ymmärrä, miksi toisen ihmisen pukeutumisesta täytyy tehdä yhteinen asia, jota kaikilla tuntuu olevan oikeus kommentoida. Jokaisella on oikeus pukeutua omalla tavallaan ja tehdä itse omat ratkaisunsa.”

Mutta oli aika, jolloin Ujuni ei sitä itsekään vielä ymmärtänyt. Vasta vuosien kipuilun jälkeen hän löysi oman paikkansa ja tapansa elää.

Ujuni Ahmed muistaa, kuinka hän yläasteikäisenä käveli metroasemalta kohti kotia Helsingin Kontulassa samaa matkaa äitinsä ystävän kanssa, kuten monesti aiemmin.

”Milloin aiot mennä naimisiin?”, nainen kysyi.

”En mene naimisiin. Käyn koulun loppuun ja hengailen”, Ujuni vastasi.

Äidin ystävää nauratti. Hän oli valmis lyömään vetoa, että tyttö perustaisi perheen heti peruskoulun päätyttyä. Ujunia ei hymyilyttänyt. Mieleen vyöryi valtava ahdistus.

”Tiesin, mitä minulta odotettiin, kuten kaikilta lähipiirini muiltakin somaliyhteisön tytöiltä: ainoat vaihtoehdot olivat lähihoitajaopinnot, naimisiinmeno ja perheen perustaminen. En halunnut mitään niistä.”

Ujuni hoiti lapsesta asti sisaruksiaan äitinsä apuna. Puuhaa riitti, sillä Ujuni on kahdeksanlapsisen perheen toiseksi vanhin.

Kenties siksi murrosiän kapina puhkesi vasta varhaisaikuisuuden kynnyksellä.

Silti Ujuni hakeutui lähihoitajakoulutukseen, koska niin tekivät kaikki muutkin lähipiirin tytöt. Koulunkäynti oli haastavaa.

Hänen oli vaikea pysyä tunneilla paikoillaan, öisin uni ei tullut.

Ujuni aloitti lukio-opinnot salaa, hän ei kertonut niistä edes perheelleen. Se ei olisi ollut soveliasta.

Muutama Ujunin kaveri oli samassa tilanteessa, ja tytöt karkailivat kotoaan. Ujuni majoittautui ystäviensä luokse ja oli välillä viikkokausia pakomatkoillaan. Perhe oli huolissaan.

Ahdistus ja univaikeudet pakottivat Ujunin lopettamaan molemmat opinnot ensimmäisen vuoden jälkeen. Hän muutti asumaan isoveljensä kanssa samaan asuntoon ja työskenteli huoltoasemalla pitkiä vuoroja.

”En tiennyt, mitä halusin. Olisin kaivannut sitä, että joku kysyisi, mitä haluan ja miten voin. Tahdoin pois, mutta en tiennyt minne. Suomalaisesta yhteiskunnasta ei löytynyt mitään paikkaa tai ketään, joka olisi ymmärtänyt tilannettani. Tarjolla ei ollut vertaistukea, enkä nähnyt vaihtoehtoja oman elämäni rakentamiseen.”

Kun Somaliassa alkoi sisällissota 1980-luvun lopussa, Ujunin isä opiskeli insinööriksi Neuvostoliitossa. Hän oli yksi ensimmäisistä somaleista, jotka tulivat Neuvostoliiton kautta Suomeen ja saivat täältä turvapaikan.

Ujuni oli kolmevuotias, kun perhe yhdistettiin ja hän pääsi Suomeen äitinsä ja kahden veljensä kanssa. Lapsuutensa Ujuni vietti Kontulassa, Somaliasta tai muutosta Suomeen hän ei muista mitään.

Lapsuusvuodet olivat iloisia eikä tyttö tuntenut itseään poikkeavaksi päiväkodissa tai alakoulussa. Ujuni kävi vuosien ajan koraanikoulua ja otti usein yhteen koraaniopettajan kanssa, joka löi karttakepillä kuritonta ja oppeja kyseenalaistanutta lasta.

”Jo varhain näin, että uskonnolla perustellaan kaikenlainen ihmisten kontrollointi.”

Tuohon aikaan skinikulttuuri loi koko somaliyhteisöön turvattomuuden tunnetta.

”Isäni pelasi jalkapalloa, ja muistan, miten tarkka hänen piti aina olla siitä, milloin ja minne uskalsi mennä pelaamaan. Myös meitä lapsia ohjeistettiin tulemaan nopeasti sisälle, jos skinejä tulisi näköpiiriin.”

Rasismi tuli tutuksi myös kerrostalon rappukäytävässä, missä naapurit saattoivat huudella törkeyksiä. Milloin ruuan haju oli liian voimakasta, milloin suuttumusta aiheutti se, että lapset pitivät toisistaan huolta ja äänet raikasivat.

”Meillä oli iso perhe ja erilaiset tavat. Nyt ymmärrän, että kyse oli paitsi syrjinnästä myös kyvyttömyydestä ymmärtää erilaisuutta.”

Tyttöjen sukupuolielinten silpomista oli Ujunin lapsuudessa perusteltu uskonnolla ja kulttuurilla. Ujuni silvottiin kaksivuotiaana, eikä hän koskaan ajatellut asiaan liittyvän mitään eriskummallista. Niin tehtiin kaikille muillekin somalitytöille.

19-vuotiaana Ujuni ryhtyi käymään nuorten naisten kokoontumispaikaksi suunnatulla Tyttöjen talolla. Siellä puhe kääntyi erään kerran naisten ympärileikkauksiin.

”Kun muut puhuivat kauhistuneina tyttöjen silpomisesta, jokin sisälläni kolahti. Alkuun olin hyvin hämmentynyt ja ihmettelin, mikä tämä juttu on. Ryhdyin selvittelemään ja tutkimaan asiaa.”

Hyvin pian Ujuni ymmärsi eläneensä pimennossa.

”Kaikki mitä minulle oli uskoteltu, oli valetta. Ei Koraani käske ympärileikkaamaan naisia vaan kyse on väkivallasta. Se on hallintakeino, jolla halutaan estää nuoria tyttöjä kokemasta nautintoa ja ryhtymästä esiaviolliseen seksiin. Silpominen on naisen seksuaalioikeuksien riistämistä ja rajoittamista.”

Oivalluksen jälkeen ärtymyksen ja vihan tunteet valtasivat Ujunin mielen. Vanhempiensa kanssa Ujunilla on edelleen hyvät ja läheiset välit.

”Nyt haluan kuitenkin tehdä kaikkeni, jotta tämä kunniaväkivallan muoto loppuisi.”

Kun Ujuni Ahmed ymmärsi silpomisen väkivaltaisuuden, hän alkoi etsiä aiheesta suomenkielistä tietoa, turhaan.

”Olin ymmälläni siitä, miksei asiasta puhuttu. Yritin selvittää, kuka auttaa silvottuja tyttöjä, mihin he voivat olla yhteydessä. Aika äkkiä kävi ilmi, että ei kukaan.”

Ujuni otti yhteyttä Voima-lehteen ja antoi syksyllä 2009 haastattelun, jossa hän puhui avoimesti muslimityttöjen kohtaamasta perheväkivallasta ja sukuelinten silpomisesta.

Reaktiot olivat voimakkaita.

”Sen jälkeen minut haluttiin vaientaa. Sain oman yhteisöni vihoja niskaani, koska puhuin suoraan asiasta, jonka ajateltiin tuovan häpeää ja nolaavan monia.”

Tuntemattomat naiset ja miehet ottivat yhteyttä Ujuniin tai pysäyttivät hänet kadulla ja pyysivät lopettamaan. Varsinaista uhkailua Ujuni ei muista kohdanneensa, mutta painostus vaikenemiseen oli voimakasta.

”Tuntui, ettei kukaan – ei somalialainen eikä suomalainen – halunnut minun puhuvan näin vaikeasta ja hankalasta intiimistä asiasta.”

Mutta Ujuni ei vaiennut.

”Olen aina puhunut asioista suoraan enkä lannistu, vaikka saisin minkälaista vihaa niskaani. Ilkeiden puheiden on tarkoitus loukata, enkä anna niiden vaikuttaa minuun.”

Ujunia on ohjannut hyvin voimakas tahto ja sisäinen ääni.

”Jos lähden väärään suuntaan, reittini ohjautuu hyvin nopeasti oikealle polulle.”

Monen vuoden kamppailun jälkeen niin lopulta kävikin.

Ujunin muu perhe oli muuttanut Lontooseen isän töiden perässä hieman ennen kuin Ujunin haastattelu julkaistiin. Ujuni ja hänen isoveljensä muuttivat muiden perässä Isoon-Britanniaan vuonna 2010. Ujuni tunsi myös siellä itsensä ulkopuoliseksi.

Paluu Suomeen tapahtui yllättäen, kun hän parin vuoden kuluttua sai ehdotuksen: häntä pyydettiin näyttelemään somalityttöä Kassandra-teatterin Mikä elämä! -näytelmässä.

Teos käsitteli tuttuja teemoja: nuoren somalinaisen elämää suomalaisessa yhteiskunnassa, kahden eri kulttuurin odotusten ristitulessa. Rooliin oli helppo samastua.

Esitys sai ensi-iltansa huhtikuussa 2013.

”Teatteriprojekti antoi minulle valtavasti voimia. Se auttoi minua sanoittamaan ja ymmärtämään tuntemuksiani. Ymmärsin, että en ole hullu ja yksin ajatusteni kanssa, vaan joku toinenkin näkee asiat samalla tavalla. Olin aina ajatellut olevani yksin.”

Produktion myötä Ujuni Ahmed jäi Suomeen ja opiskeli oppisopimuksella nuorisotyöntekijäksi. Se sujui helposti, paljon mutkattomammin kuin kouluopinnot nuorempana. Pian syykin selvisi: Ujunilla diagnosoitiin ADD-niminen keskittymishäiriö ja oppimisvaikeus.

Ujuni valmistui neljä vuotta sitten ja ryhtyi tekemään kulttuurisensitiivistä työtä syrjäytyneiden nuorten kanssa. Työnkuvaan kuului myös alle viisitoistavuotiaiden rikosja riita-asioiden sovittelua yhteistyössä poliisin kanssa. Työ oli antoisaa ja mielekästä.

Kunnes eräs tapaus pysäytti.

”Jouduin mukaan tapaukseen, jossa kaksitoistavuotias tyttö teki itsemurhan. Se sinetöi nuorisotyöni ja ymmärsin, että minun pitää pyrkiä vaikuttamaan enemmän rakenteisiin – ruohonjuuritasolla kulutan vain itseni loppuun.”

Vuonna 2017 Ujuni perusti ystäviensä kanssa Fenix Helsinki -järjestön, jonka toiminnanjohtajana hän nyt työskentelee. Järjestö pyrkii herättämään keskustelua ihmisoikeusrikkomuksista ja tuomaan näkyviksi haavoittuvissa asemissa olevia ihmisiä.

Yhdistys taistelee erityisesti nuorten tyttöjen silpomista vastaan.

Alkuvuodesta Ujuni Ahmed palkittiin työstään kirjailijoiden sananvapausjärjestön eli Suomen PENin sananvapauspalkinnolla.

”Tuntuu, ettei silti juuri mikään ole muuttunut kymmenen vuoden aikana. Eduskunnassa asiasta keskustellaan, ja kouluterveydenhuollossa ja neuvolassa on tehty silpomisesta kyselyjä.”

Käytännön teot kuitenkin puuttuvat: Suomessa silvotaan edelleen pieniä tyttöjä. Osa viedään ulkomaille silvottavaksi.

Ujuni pitää asiaa silkkana syrjintänä.

”Jos kyseessä olisivat suomalaistaustaiset pikkutytöt, siihen reagoitaisiin eri tavalla. Mutta asialle ei tehdä juuri mitään, kun kyseessä ovat maahanmuuttajataustaiset lapset.”

Omasta silpomisestaan Ujuni ei muista konkreettisesti mitään.

”Olen kuitenkin pystynyt samastumaan voimakkaisiin kiputiloihin jälkikäteen, kun olen haastatellut silvottuja tyttöjä. Kun tytöt kertoivat, miten vaikealta tuntui käydä virtsaamassa silpomisen jälkeen, pystyin tuntemaan sen kivun. Kivun, jota yhdenkään tytön tai naisen ei pitäisi joutua kokemaan.”

Kesäkuun 2020 alussa tuntematon mies hyökkäsi Ujunin pikkusiskon kimppuun Helsingissä ja yritti kuristaa häntä huutaen samalla rasistisia solvauksia.

Samaan aikaan maailman suurkaupungeissa osoitettiin mieltä Black Lives Matter -mielenilmauksissa rasismia ja mustaan väestöön kohdistuvaa väkivaltaa vastaan.

”Tarvitsemme vahvoja, kauaskantoisia poliittisia päätöksiä. Ei puheita vaan tekoja rasismin kitkemiseksi.”

Ujunia ihmetyttää erityisesti se, miten arkipäiväiseksi rasistinen vihapuhe on muuttunut sosiaalisessa mediassa – ja miten vähän on keinoja puuttua siihen.

”Jos joku hyökkää verbaalisesti kimppuuni ja solvaa kadulla, soitan poliisille. Mutta jos netissä ladataan kuraa niskaan, jään aivan yksin.”

Hänen mielestään ilmapiiri vihapuheen suhteen on vähättelevää.

”Helposti annetaan ymmärtää, ettei sille oikein mahda mitään. Vihapuheen kohteeksi joutumista on ruvettu pitämään normaalina. Tämä maa tarvitsee muutoksia rakenteellisella tasolla, jotta sellainen ei olisi enää mahdollista.”

Kolme vuotta sitten Ujuni Ahmed osallistui kunnallisvaaleihin kokoomuksen riveissä.

Juuri ennen vaaleja hän sairastui keuhkoveritulppaan. Syytä sairauteen ei löytynyt, mutta Ujuni epäilee stressiä.

Enää hän ei kaipaa puoluepolitiikkaan.

”Toipumiseen meni vuoden verran, ja podin pitkään paniikkihäiriöitä tapahtuneen jälkeen. Onneksi toivuin. Tapahtunut herätti minut ymmärtämään, että se ei ollut minulle oikea suunta.”

Jo heti lentokoneesta ulos astuessaan Ujuni tiesi sen: hän oli tullut kotiin. Ensimmäinen matka Mogadishuun Somaliaan viime kesänä mullisti hänen ajatusmaailmansa.

”En ole ikinä kokenut itseäni suomalaiseksi eikä suomalaiseen yhteiskuntaan sovellettu somalikulttuuri ole tuntunut oikealta. Somaliassa ymmärsin ensimmäistä kertaa elämässäni, että kuulun sinne. Äänet, tuoksut, ihmiset ja kieli – yhteenkuuluvuuden tunne oli voimakas. Siellä en poikennut muista ihmisistä.”

Nuorempana Ujuni ei haaveillut mistään, mutta Somaliassa oma unelma kirkastui:

Hän aikoo lähteä tasa-arvokouluttajaksi Somaliaan ajamaan naisten oikeuksia. Ujuni haluaa tehdä töitä nuorten tyttöjen kanssa ja auttaa heitä pääsemään opiskelemaan.

”Yritän omalla esimerkilläni osoittaa, että jokainen voi valita sellaisen elämän kuin haluaa ja olla onnellinen. Ei saa hyväksyä pelotteita, joilla yritetään ohjata tiettyyn suuntaan.”

Hän haluaa näyttää tytöille, että on olemassa vaihtoehtoja, joihin voi myös itse vaikuttaa.

Enää Ujuni ei suhtaudu yhtä kriittisesti avioliittoon kuin nuorempana. Lasten saamista hän pitää siunauksena, eikä mahdollisen tulevan puolison taustalla tai etnisyydellä ole hänelle merkitystä.

”En edelleenkään halua perhettä yhteisöni vanhoilla ehdoilla, joiden mukaan omasta elämästä ja unelmista pitäisi luopua perheen ja miehen vuoksi.”

Ujuni Ahmedin suhde islamin uskoon on samaan aikaan harras mutta moderni. Hän määrittelee itsensä hengelliseksi uskovaiseksi ja ajattelee uskonnon olevan hänen ja Jumalan välinen kahdenkeskinen asia. Mikään ulkopuolinen taho ei määrittele, miten hän uskontoaan harjoittaa.

Huivia Ujuni käyttää rukoillessaan ja silloin, kun häntä huvittaa. Hän viettää ramadania ja juhlii sen päättymisjuhlaa eidiä.

”Uskon kohtaloon ja siihen, että Jumala johdattaa. Ilman uskoani olisin ehkä sortunut itsemurhaan vaikeimpina hetkinäni, kun en tiennyt, mitä elämälläni tekisin. Onneksi jaksoin uskoa, että olemassaololleni on jokin syy.”

Ujuni Ahmedin haastattelu julkaistiin Eeva-lehdessä 07/2020.