Ujuni Ahmed on tuore äiti, joka ei käy vaunulenkeillä eikä imetä julkisesti: ”Synnytyksen jälkeen alkoivat puolisoni yhdeksän kuukautta”
Ujuni Ahmed sai lähipiiriltään horjumatonta tukea niin vaikeassa raskaudessaan kuin synnytyksen hetkelläkin. Pienen tyttären tuore äiti voi luottaa luottaa siihen, että muu perhe hoitaa oman osansa vauvanhoidosta.
Ujuni Ahmed on myöhässä, ja hänellä on siihen hyvä syy.
Kaksi kuukautta sitten 35-vuotiaasta Ujunista tuli äiti, ja ensimmäistä kertaa hänen aikuisiällään joku muu käskee, missä tahdissa voi tulla ja mennä. Ujunin tytärtä eivät tänäkään aamuna äidin tapaamisten aikataulut kiinnostaneet.
Kaksikuukautisen pikkuihmisen pulloruokinta on kuitenkin juuri nyt Ujunin puolison vastuulla. Arvomme lounasravintolan tiskillä, mitä söisimme, ja Ujuni laskee itselleen vesisäiliöstä vettä. Hana jää hieman auki, ja vesi valuu hiljalleen tiskille. Toimittaja sulkee hanan.
”Siis apua, tällaista tämä juuri on! En minä aikaisemmin ihan näin hajamielinen ole ollut”, Ujuni naurahtaa.
Ujuni suhtautuu kömmähdykseensä päätään pyöritellen. Se, että oma järki ja toiminta eivät pelaa totutusti, aiheuttaa voimattomuutta.
”Äitiys on todellakin nöyristänyt minua.”
Tyttären kaksi ensimmäistä kuukautta ovat tuntuneet ikuisuudelta, mutta nöyrtyminen alkoi jo ennen tämän syntymää. Raskaus ja synnytys olivat Ujunille käänteentekeviä kokemuksia. Ensiksi mainittu oli kirjaimellisesti raskasta, jälkimmäinen ei.
”Voisin synnyttää vaikka joka viikko. Mutta raskaus tuntui ihan päättymättömältä. Sen aiheuttama nivelkipu ei hellittänyt kuin vasta loppuraskaudessa, enkä saanut nukuttua. Jos olisin normaalissa palkkatyössä, en olisi mitenkään selvinnyt sinne, missä ihmiset yleensä jäävät äitiyslomalle.”
Yrittäjänä Ujunin oli mahdollista käpertyä sohvan nurkkaan silloin, kun olo sitä vaati.
Ujuni on jo vuosien ajan lisännyt tietoisuutta erityisesti tyttöjen silpomisesta ja muusta kunniaväkivallasta. Hän konsultoi työkseen sote-alan ammattilaisia. Viimeksi kuluneen vuoden ajan hän on seurannut Elina Hirvosen kanssa kirjoittamansa Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin -kirjansa sovittamista Kansallisteatterin suurelle näyttämölle. Näytelmän ensi-ilta oli syyskuussa.
Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin kertoo Somaliasta Suomeen muuttavan maahanmuuttajatytön kasvutarinan. Omaelämäkerrallisen teoksen päähenkilöllä, nuorella tytöllä, on ennen kaikkea yksi toive: kuulua joukkoon.
Viime vuonna ilmestynyt teos herätti keskustelua niin uskonnollisten yhteisöjen sisäisistä epäkohdista kuin suomalaisen yhteiskunnan rasistisuudestakin. Ujuni on nostanut epäkohtia esille silloinkin, kun se on altistanut hänet sekä konservatiivisten suomalaisten että konservatiivisten maahanmuuttajayhteisön jäsenien kritiikille. Se on tehnyt välillä Ujunin elämästä kaoottista, eikä kaoottisuus ole ainakaan vähentynyt vauvan syntymän myötä.
”Jo raskauden aikana ihmettelin, miten vauva voi kontrolloida elämääni näin. Olen aina tottunut menemään miten haluan, ja oli välillä tosi turhauttavaa huomata, että kaikki ei ole minusta kiinni.”
Ujunin vaikean raskauden aikana oli jakso, jolloin pahoinvointi ja unettomuus väistyivät. Se oli silloin, kun hän matkusti kotimaahansa Somaliaan tapaamaan sukulaisiaan. Mukana matkustivat myös sisko ja puoliso.
Moni Ujunin tuttu varoitti tätä matkustamasta konfliktialueeksi luokiteltuun Mogadishuun. Raskaus oli alussa, ja riski keskenmenoon on alkuraskaudessa aina korkeampi kuin myöhemmin.
”Jos raskaus olisi keskeytynyt, ei asiaa olisi voitu varhaisilla viikoilla auttaa sen paremmin Suomessa kuin Somaliassakaan.”
Ujuni on syntynyt Somaliassa, ja tuntee Mogadishun tietyt alueet siinä missä Helsingin kadutkin.
”Kyllähän sielläkin elää lapsia ja vauvoja. En halua ajatella, että raskaana oleva ihminen ei voi matkustaa toiseen kotimaahansa.”
Kun Ujuni palasi Mogadishusta Helsinkiin, pahoinvointi palasi.
”En tiedä liittyikö se lämpöön, ruokaan vai kodin tunteeseen, mutta Somaliassa minun oli raskaana ollessa helpompi elää ja hengittää. Suomessa Ujunin äiti kokkasi tälle perinteisiä somalialaisruokia.
”Olin syönyt niitä viimeksi lapsena. Toisin kuin melkein kaikista suomalaisruuista, niistä ei tullut paha olo.”
”Suomessa mitataan kotoutumista sillä, kuinka paljon nauttii saunomisesta. Siltä osin minun kotoutumiseni on epäonnistunut. ”
Jo ennen ensimmäistä neuvolatapaamista Ujuni yritti hakea apua erityisesti uniongelmiinsa Naistenklinikalta. Sitä hän ei kuitenkaan saanut. Neuvolasta sanottiin, että uniongelmat ja pahoinvointi ovat normaaleja oireita. Tieto ei lohduttanut.
”Normaalia tai ei, mutta olisin toivonut oikeaa apua oireiden hoitamiseen! Tunnen ylipäätään, että suomalaisessa neuvolajärjestelmässä keskitytään enimmäkseen vauvaan, ja äiti jää hoidossa herkästi vaille huomiota. Se on epäkohta, koska vauva voi hyvin kun äiti voi hyvin.”
Silti Ujuni hehkuttaa omaa neuvolaansa ja sitä, miten hänet kohdattiin, kun synnytyksen hetki tuli. Ujuni kärsi synnytyspelosta ja sai siihen apua pelkoklinikalta.
”Olen oppinut, että synnytys on naisen ja syntyvän lapsen elämässä yksi vaarallisimmista hetkistä. Ajattelin ihan oikeasti, että voin kuolla synnytyksessä. Join pyhää zamzam-vettä, rukoilin ja otin kynsilakat ja korut pois.”
Ujuni myös pyysi äitiään ja puolisoaan rukoilemaan puolestaan.
”Sanoin myös, että jos menetän puhekykyni synnytyksessä, puolisoni pitää pyytää kätilöä silti kertomaan koko ajan, mitä minulle tapahtuu ja missä mennään.”
Ujuni ei ole varma, oliko pelkoklinikalla käymisestä hyötyä. Siitä kuitenkin oli, että hänen papereissaan luki, että synnytys pelottaa häntä. Ujuni tolkutti jokaiselle häntä hoitavalle kätilölle haluavansa kuulla, mitä toimenpidettä hänelle milloinkin tehdään, ja henkilökunta oli selvästi lukenut muistionsa jo etukäteen.
”Olin todella otettu siitä miten minut kohdattiin synnytyksessä. Kun kätilöiden vuoro vaihtui, he olivat aina etukäteen puhuneet toistensa kanssa kaiken selväksi ja pitivät minut jatkuvasti ajan tasalla. Kivunlievitykseen suhtauduttiin vakavasti ja minua todella kuunneltiin.”
”Ajattelin ihan oikeasti, että voin kuolla synnytyksessä.”
Ujunin puolisolla ja ystävällä oli synnytyksessä iso rooli. Ujuni on itsekin ollut seuraamassa läheistensä synnytystä, ja halusi jakaa oman kokemuksensa perheensä ja ystäviensä kanssa.
”Minulla on kahdeksan sisarusta, ja olen tottunut nukahtamaan ja heräämään siihen, että ympärillä jutellaan. Jos olisin ollut sairaalassa yksin, oloni olisi varmaan ollut turvaton.”
Myös synnytyksen aikana Ujuni muistaa torkahtaneensa ja heränneensä siihen, että ystävä ja puoliso keskustelevat. Supistusten välissä oli paljon aikaa. Erityisen kiihkeästi Ujuni muistaa puhuneensa Suomen hallituksen rasistisuudesta.
”Kun synnytyksessä on läheisiä ympärillä, voi kaiken sen kivun keskellä välillä käydä kiivasta yhteiskunnallista keskustelua. Puhuimme esimerkiksi Riikka Purran vanhoista nettikommenteista, jotka olivat silloin otsikoissa. Siinä oli jotain hienoa, että maailma ei katoa ympäriltä, vaikka minä olen täällä synnytyssalissa.”
Lopulta, kaiken kivun ja poliittisen keskustelun päätteeksi Ujunin terve pieni tytär syntyi perheyhteisönsä nuorimmaksi jäseneksi. Vaikka yhteys äidin ja vauvan välille oli rakentunut jo odotuksen aikana, rakkaus lasta kohtaan ei syttynyt heti.
”Kun hän syntyi, oli sellainen olo, että saanko nyt vain levätä.”
Se kuuluisa äidinrakkaus on syttynyt Ujunissa vasta viime viikkoina kaiken hoivaamisen ja yhteisen eletyn arjen tuloksena. Ja nyt tuntuu siltä, että identiteetti on järjestymässä, tai jo järjestynyt uusiksi.
”Nyt olen ennen kaikkea äiti. Tunsin niin jo raskauden aikana ja nyt tunnen niin entistä vahvemmin. Kaikki muut elämäni roolit ovat sille alisteisia.”
Yllätyksiäkin äitiyteen on mahtunut, ainakin imetyksen vaikeus. Ennen äidiksi tuloaan Ujuni luuli, että imetys vain yksinkertaisesti tapahtuu. Kun neuvolassa kysyttiin, aiotko imettää, Ujuni ei kyseenalaistanut koko asiaa.
”Nyt ajattelen, että kysymys ei ole aiotko imettää vaan pystytkö imettämään. Imetys on täyttä työtä.”
Ujuni huomauttaa, että imetys ei ole myöskään kulttuurisesti kaikille yhtä helppoa. Hän ei halua käydä julkisessa saunassa tai esiintyä bikineissä rannalla, eikä hän aio koskaan imettää julkisella paikalla. Ujuni on uskonnolliseltaan vakaumukseltaan muslimi, mutta yksityisyyden vaaliminen ja kehon peittäminen ei liity vain uskontoon.
”Suomessa aina mitataan kotoutumista sillä, kuinka paljon ihminen nauttii saunomisesta, ja siltä osin minun kotoutumiseni on varmaankin epäonnistunut. Olen alastomuuden suhteen tosi yksityinen, ja se näkyi myös imetyksessä ja synnytyksessä. En halua, että minuun kosketaan ilmoittamatta. Koko urani rakentuu sille, että haluan vahvistaa tyttöjen itsemääräämisoikeutta ja koskemattomuutta.”
Ujuni päätyi lopulta osaimetykseen, eli imetyksen ja korvikeruokinnan yhdistelmään. Haastattelun aikana Ujunin puoliso ruokkii tytärtä tuttipullosta.
”Suomalainen yksin pärjääminen on minullakin täysin selkärangassa.”
Tasapainon hakemiseen on kuitenkin mennyt viikkoja – tai itse asiassa koko se aika, jona pieni tytär on tutustunut kohdun ulkopuoliseen maailmaan. Jo parin ensimmäisen kuukauden aikana Ujunille on käynyt selväksi se, että äitiys ei ole yksilölaji. Yksi ihminen ei veny kaikkeen, ja vaikka venyisi, ei sellaiseen venymiseen kannata pyrkiä.
”Tiedän, että lapsi tarvitsee ympärilleen paljon rakastavia ihmisiä. En halua kasvattaa lastani osaksi suomalaista yksilökeskeistä pärjäämiskulttuuria.”
Samalla Ujuni myöntää olevansa itsekin osa sitä.
”Ennen kuin voin pyytää apua, käyn mielessäni väännön siitä, voinko pyytää apua. Minua häritsee se, että yksin pärjääminen on minullakin täysin selkärangassa. Haluan taistella sellaista vastaan itseni ja lapseni vuoksi.”
Ujunin läheiset eivät olleet läsnä vain synnytyksessä. Hänen, puolison ja tyttären kotona käy usein joku sisaruksista tai ystävistä. Äidin ei tarvitse tai pidä tehdä kaikkea. Ujunista on erikoista, että niin yksinkertainen ajatus on yksilökeskeisessä kulttuurissa radikaali.
"Ajattelen niin, että kannoin lasta yhdeksän kuukautta. Synnytyksen jälkeen alkoi puolisoni yhdeksän kuukautta. Minä en käy vaunulenkeillä, mutta meillä on usein joku, joka vie lapsen lenkille niin, että minä voin esimerkiksi nukkua…. tai somettaa”, Ujuni naurahtaa.
Ujuni palaa töihin haastattelun ilmestymisen aikoihin lokakuussa. Hän kiertää Helsingin kouluja puhumassa silpomisesta ja muusta kunniaväkivallasta. Se, miten hän suhtautuu silpomiseen nyt oman tyttären saatuaan, on Ujunille liian henkilökohtainen aihe puitavaksi julkisesti.
Yksi asia on kuitenkin äitiyden myötä hieman muuttunut: Ujunin suhtautuminen omaan äitiinsä. Aikaisemmin hän ei ole ymmärtänyt äitinsä ratkaisujen taustoja, mutta nyt ymmärrys on kasvanut tuntuvasti. Ujuni on käsitellyt aiemmin äitisuhdetta kirjassaan.
”Äitini on kasvattanut kahdeksan lasta aika lailla yksin. Olen hänelle kiitollinen siitä, että kodissamme on ollut niin vahva kieli- ja kulttuurikasvatus.”
Kasvatuksen ansiosta Ujuni on aina tiennyt, kuka on ja mistä tulee.
”Haluan itsekin olla äiti, joka auttaa lastaan ymmärtämään juuriaan, historiaansa ja taustaansa. Uskon, että tyttäreni voi sillä tavalla olla ylpeästi suomalainen ja ylpeästi somalialainen.”
Äitinsä antaman kieli- ja kulttuurikasvatuksen jalanjäljissä Ujuni suunnittelee lähtevänsä loppuvuodesta perheineen Somalian naapurimaahan Keniaan noin kuukauden pituiselle lomalle. Hän haluaa sinne, koska Somaliaan ei pienen vauvan kanssa ole nyt turvallista mennä.
Ujuni toivoo voivansa asua perheineen jossain vaiheessa myös Afrikassa pitkän Suomessa olon jälkeen.
”Puhun vauvalle somaliaa ja puolisoni suomea. Tuntuu hyvältä puhua lapselle omaa tunnekieltä. Sen olen itsekin ensimmäisenä oppinut.”
Juttu on ilmestynyt Eevassa 10/23.
