kuvat juha tuomi, pihla markkanen

Miksi kaikki äkkiä vaikenivat? Kuvittelenkohan minä? Vai olenko tehnyt jotain väärin?

Kirsi Markkanen oli aloittanut sairaanhoitajana uudessa työpaikassa vuoden 2019 lopussa. Pian hänen mieleensä alkoi pulpahdella kysymyksiä.

Kiusaaminen oli alkanut nopeasti. Se oli aluksi hienovaraista, mutta kuitenkin peittelemätöntä. Kun Markkanen tuli taukohuoneeseen, muiden hoitajien juttu loppui kuin seinään. Ja kun Markkanen avasi suunsa, he tirskuivat ja pyörittelivät silmiään.

”Työkaverini sulkivat minut monella tavalla ulos. En kuulunut hoitajien WhatsApp-ryhmään, joten kuulin asioista viimeisenä. Samoin työvuorojeni tehtäviä ja tiimejä muutettiin kertomatta minulle.”

”Hain syytä itsestäni. Mietin, että minussa on pakko olla joku vika, kun muut käyttäytyvät noin.”

Parin kuukauden jälkeen hienovaraisuus muuttui ilkeilyksi ja haukkumiseksi. Muut hoitajat väheksyivät Markkasen ammattitaitoa potilaiden ja lääkäreiden kuullen. Markkanen ahdistui aamuisin ennen vuoroaan. Silti hän ei halunnut näyttää toisille, että häneen sattui.

”Minun piti pakottaa itseni töihin. En nukkunut öisin. Mietin, mitä kaikkea olisi pitänyt sanoa tai tehdä toisin. Se oli kamalaa.”

Markkanen ei halunnut paeta vaan selvittää tilanteen. Eikä hän edes tuntenut voivansa hakea töitä muualta, koska itsetunto ja olo oli niin surkea. Alkuvuonna 2021 kävi kuitenkin jotain yllättävää.

”Minulle soitettiin ja pyydettiin uuteen työpaikkaan. Olin hämmentynyt. Ajattelin, ettei kukaan haluaisi tällaista ihmistä. Tartuin tarjoukseen, ja olen siitä kiitollinen.”

Siitä alkoi uusi vaihe, joka vaati ammatillisen itsetunnon kasaamista ja katkeruuden voittamista.

Kiusatun ei pitäisi joutua ajattelemaan, että ainoa vaihtoehto on työpaikan vaihtaminen, sanoo Työterveyslaitoksen johtava konsultti ja sosiaalipsykologi Susanna Kalavainen.

”Ensisijainen tarkoitus on, että kiusaaminen selvitetään omalla työpaikalla. Se on työturvallisuuslakiin perustuva velvoite, jonka hoitaminen kuuluu esihenkilön vastuulle.”

Pitkään jatkuva kiusaaminen, johon ei puututa asianmukaisella tavalla, voi Kalavaisen mukaan heikentää ammatillista itsetuntoa. Silloin ihminen ajattelee, ettei enää osaa mitään tai ole hyvä missään.

Kiusaamiseen puuttuminen nopeasti on tärkeää myös siksi, että voidaan selvittää mahdolliset väärinkäsitykset – ja niitä voi tulla puolin ja toisin.

”Kiireessä ja väsyneenä työkaveri on saattanut tarkoittaa jotain ihan muuta kuin miten toinen sen ymmärtää. Jos jää yksin ajatustensa kanssa, tilanne pahenee. Siksi olisi hyvä selvittää mahdollisimman pian, mitä tapahtui ja mikä tuntui ikävältä.”

Toiselle esimerkiksi kovaääninen puhe ja toisen lauseiden jatkaminen on tapa ilmaista innostuneisuutta. Toinen taas voi kokea sen päällekäyvänä ja loukkaavana keskeyttelynä.

Uudessa työpaikassa Markkanen lähti liikkeelle varovaisesti. Isot porukat jännittivät, ja ne saattavat jännittää häntä edelleen.

”Kiusaamisesta jäi pieni nolatuksi tulemisen pelko. Jos ihmisiä on paljon, en mielelläni avaudu tai kerro mielipiteitäni. Ajattelen, että minulle varmaan nauretaan ja olen tyhmä”, Markkanen sanoo.

”Se on hölmöä, koska en ole tyhmä.”

Yhteinen sävel kollegoiden kanssa löytyi helposti. Sitä hän pitää pelastuksena toipumiselleen. Monet heistä olivat myös tulleet töihin vuokravälitysfirman kautta niin kuin Markkanenkin, joten hän aisti nopeasti samankaltaisuutta.

Toisille puhuminen tuntui vaikealta, mutta Markkanen harjoitteli sitä. Mitä enemmän hän sitä teki, sitä enemmän luottamus toisiin – ja itseen – kasvoi.

”Olen kertonut kollegoille kokemuksistani. Kuulin vastaavia kokemuksia. Hoitoalalla on hirveän paljon kiusaamista. Syy saattaa olla kateuden ilmapiirissä ja huonossa johtamisessa.”

Pian Markkaselle tarjottiin myös vakituista työpaikkaa. Haastattelussa hän sanoi, ettei ottaisi tarjousta vastaan, ennen kuin on selvittänyt, millaiseen työyhteisöön on astumassa. Markkanen kertoi myös haastattelijoille ja tuleville mahdollisille esihenkilöille joutuneensa kiusatuksi.

He lupasivat, että ilmapiiri ja johtaminen ovat hyvällä tolalla eikä työpaikalla ole kiusaamista. Markkanen oli samaa mieltä: työpaikalla oli hyvä ja avoin tunnelma.

Hän on huomannut, että huonon esihenkilön vaikutuksen aistii nopeasti.

”Huonosti johdetulla työpaikalla henki on välinpitämätön. Kukaan ei ota vastuuta. Epäkohtiin ei puututa tai niistä ei uskalleta sanoa, koska pelätään, että pomo suuttuu tai ei usko. Huono johtaminen luo maaperän myös kiusaamiselle.”

Kalavainen vinkkaa puhumaan uudessa työpaikassa kokemuksistaan – mikäli niin haluaa tehdä – normaalin arjen keskellä, mahdollisimman luontevasti ja esimerkiksi osana perehdytystä. Se on mahdollista liittää vaikka omiin odotuksiinsa työpaikasta ja esihenkilöistä.

Haastattelutilanteessa avautuminen voi olla kimurantimpi juttu.

”Se saattaa vaikuttaa haastateltavan arviointiin: onko hakija työkykyinen vai onko edellisen työpaikan tilanne vielä käsittelemättä? Aiheesta puhuminen voi tuntua työhaastattelijoista vieraalta, koska lähtökohta työpaikoilla on se, että kaikkia pitää kohdella hyvin ja että asiat tulee selvittää.”

Vakituista paikkaa Markkanen ei lopulta ottanut vastaan. Hänestä tuntui, että palkka oli liian pieni, eikä siihen pystynyt vaikuttamaan yhtä paljon kuin vapailla markkinoilla.

Nyt Markkasella on ollut jo jonkin aikaa juuri sellainen esihenkilö, joka keskustelee avoimesti ja kysyy aidosti kuulumisia.

Kirjoittaminen voi olla hyvä idea. Asiat jäsentyvät, ja kirjoittaessa voi nousta pintaan käsittelemättä jäänyt ikävä kokemus. Tämän huomasi myös Markkanen.

”Kirjoitin todella paljon ja julkaisin kaiken blogissani. Samalla kun kirjoitin, käsittelin kaikkea kiusaamiseen liittynyttä, ja vähitellen pystyin päästämään irti. En kuitenkaan ole koskaan palannut lukemaan tekstejäni”, Markkanen naurahtaa.

Sen jälkeen hän pystyi puhumaan kiusatuksi tulemisesta myös muille, eikä häpeä enää kahlinnut.

”En alkuun uskaltanut kertoa edes siskolleni. Sitten puhuin hänelle ja lopulta myös muille. Oli tärkeää kuulla toisten ajatuksia. Se auttoi ymmärtämään, kuinka väärin minua oli kohdeltu.”

Huonoimmassa vaiheessa, kun kiusaamisen ahdisti eniten, Markkasella puhkesi uudelleen nuoruuden syömishäiriö. Vähitellen tervehtymisen myötä hän aloitti uudestaan aktiivisen liikuntaharrastuksen. Sekin auttoi, samoin kuin perheen ja uusien kollegoiden tuki.

”Silti taistelen vielä epäluottamuksen kanssa. Pitkällä toipumisen tiellä ollaan.”

Kalavaisen mukaan on hyvä, jos tunnistaa sekä itseä ahdistavat että sitä auttavat asiat. Ikävien tunteiden puristuksessa voi olla vaikea nähdä hyviä asioita, mutta on silti hyvä ymmärtää, ettei kiusaaminen määritä koko työuraa tai elämää.

”Pidä mielessä, mitä olet saavuttanut, miten olet toiminut ja miten urasi on jo tähän asti kehittynyt. Muista tasapaino äläkä anna liian kokonaisvaltaisille ajatuksille valtaa”, Kalavainen sanoo.

Jos puheen valtaavat esimerkiksi sanat aina, ikinä, koskaan ja kaikki, kannattaa hidastaa – sanat eivät enää välttämättä kuvaa todellisuutta, vaan värittynyttä tulkintaa siitä.

Pahimmillaan kiusatuksi tuleminen voi olla traumaattinen kokemus, joka saa kantamaan sisällään katkeruutta ja vihaa vielä vuosienkin päästä.

”Katkeruus sitoo paljon energiaa ja rajoittaa elämää. Silloin kannattaa miettiä keskusteluavun hakemista, ja se voi tapahtua vaikka työterveyspsykologin kanssa”, Susanna Kalavainen sanoo.

”Kaikkea ei tarvitse antaa anteeksi. Miksi pitäisikään? Se ei ole mikään vaatimus, mutta kokemuksestaan ei myöskään tarvitse tehdä numeroa niin, että se on kaiken keskipiste.”

Kiusatuksi tuleminen ei automaattisesti tarkoita sitä, että kärsimys jatkuu koko työuran ja luottamus muihin on mennyt lopullisesti.

Aina on mahdollista, että ihminen muuttuu – mutta joskus käy toisin. Toiset pysyvät ilkeinä.

”Jos on tehnyt voitavansa, eikä sillä ole vaikutusta, on täysi lupa miettiä muita ratkaisuja. Esimerkiksi työpaikan vaihtamista.”

Aiempien kokemusten käsittely on tärkeää, mutta ne eivät määritä koko ihmistä.

”On vaarallista, jos kerran kiusaamisen uhriksi jouduttuaan ajattelee olevansa aina uhri, ja tarvitsevansa sen takia erityiskohtelua. Kannattaa keskittyä vahvistamaan muita puolia elämässään ja mennä eteenpäin, mikä ei tarkoita kokemusten vähättelyä.”

Vielä vuosi sitten Markkasen tilanne oli huono. Hänestä tuntui, ettei hän pääse tapahtuneen yli.

”Näin itseni uhrina ja katkeruus oli tosi voimakasta. Lopulta kirjoittaminen ja aika tekivät tehtävänsä. Päätin, etten halua uhriutua. En ole enää vihainen, enkä ajattele kiusaajiani”, Markkanen sanoo.

Markkanen aikoo aloittaa hoitotyöt yrittäjänä.

”En halua tehdä muuta kuin sairaanhoitajan työtä. Ja omalla toiminnallani uskon voivani tehdä siitä entistä parempaa.”

Juttu on julkaistu Trendissä 6/22.