Eeva

Turun piispa Mari Leppänen & isoveli Mikael Pentikäinen: ”Vanhempien avioero tiivisti välejämme entisestään”

Turun piispa Mari Leppänen & isoveli Mikael Pentikäinen: ”Vanhempien avioero tiivisti välejämme entisestään”
Turun piispa Mari Leppänen ja Suomen Yrittäjien toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen kasvoivat lestadiolaisperheessä, jossa oltiin avoimia maailmalle. Kun Mari vihittiin papiksi, suhde uskonyhteisöön kriisiytyi. Silloin vanhimman veljen tuki oli korvaamaton.
Teksti |
Kuvat |
Julkaistu: 15.8.2021

Sä olet myöhässä, isoveli Mikael Pentikäinen, 56, huomauttaa.

”Hei, mulla oli kokous, ja kello on kahta minuuttia yli!” Mari Leppänen, 42, toteaa.

”Kokous tai ei kokousta, olet silti myöhässä”, Mikael toistaa sisarelleen.

Suomen Yrittäjien toimitusjohtaja ja Turun tuore piispa ovat selvästi läheiset isoveli ja pikkusisko. Leppoisa sanailu alkaa välittömästi, kun he kohtaavat Helsingin Tuomiokirkon portailla.

Seitsemän sisaruksen perheessä oli monen ikäisiä lapsia. Mikaelilla ja Marilla on ikäeroa 14 vuotta, ja perheen kuopuksen syntyessä Mikael Pentikäinen oli 20-vuotias.

Siksi etenkin varhaiset muistikuvat toisesta ovat hyvin erilaisia.

”Olin jo aika iso ja meneväinen, kun Mari syntyi. Muistan hänet vauvana”, Mikael sanoo.

Marin muistikuvat alkavat perheen kesäpaikasta Pohjois-Savosta, jossa hän istuu isoveljen sylissä. Tilanteesta on myös paljon valokuvia.

”Annan Marille joskus suoraa palautetta”, Mikael Pentikäinen sanoo pikkusiskostaan. ”Mika ärjyy joskus turhaan”, Mari Leppänen huomauttaa isoveljestään.

Vanhemmat Juha ja Elina Pentikäinen ovat uskontotutkijoita, jotka matkustivat isän työn vuoksi paljon. Kun Mari oli kolmevuotias, vanhemmat lähtivät kesällä Yhdysvaltoihin.

”Joku lapsista oli heidän mukanaan, mutta muu pesue jäi minun ja vanhimman siskomme hoitoon. Olin muistaakseni 18-vuotias, koska minulla oli jo ajokortti. Homma sujui vaihtelevasti, mutta sujui”, Mikael kertoo ja virnistää.

Lestadiolaisyhteisöön kuuluneessa isossa perheessä oli luontevaa, että vanhemmat sisarukset huolehtivat nuoremmistaan. Mari Leppänen korostaa, että hänelle sisarusparvi on aina ollut rikkaus.

”Etenkin me neljä nuorimmaista tyttöä olimme tiivis kopla, ja läheisiä ystäviä. Isossa joukossa oppi jakamaan, riitelemään ja perustelemaan omia mielipiteitään, ja sisarukset toivat myös tiettyä perusturvaa. Koen, että sisarukset ja muut lähisukulaiset kasvattivat meitä siinä kuin vanhemmatkin – tai sanotaanko että kasvoimme yhdessä. Minuushan rakentuu aina myös suhteessa toisiin.”

Mikael Pentikäinen sanoo, että hän koki asiakseen vanhimpana ”katsoa vähän perään, että muut pärjäävät”.

”Minulle ei lykätty vanhemman vastuuta, mutta isoveljen vastuu kuului asiaan. Totta kai sisarussuhteet muuttuvat ajan mukana: ikäerojen merkitys väheni, kun kasvoimme aikuisiksi. Kun on kuusi sisarusta, jotka ovat hyvin eri-ikäisiä, suhde ei ole kaikkiin samanlainen eikä aina samanlainen.”

Mari äitinsä Elina Pentikäisen sylissä ja sisarusten ihailtavana. Takana oikealla Mikael.

”Luovimme erilaisten maailmojen välillä”

Kasvaminen vanhoillislestadiolaisuuteen oli samaan aikaan sekä normaalia että erityistä. Sisarusten vanhemmat olivat kiinnostuneita muista uskonnoista, historiasta ja yhteiskunnista, eikä lasten elämänpiiriä rajoitettu.

”Vanhempiemme suhtautuminen maailmaan vaikutti siihen, että kodin hengellinen ilmapiiri oli avoin. Lapsuuden- ja nuoruudenmuistoissani liikkeeseen liittyvät vahvasti turvallisuus, sosiaalisuus ja yhteisöllisyys. Tiedän kyllä, että tämä ei ole kaikkien kokemus”, Mari Leppänen sanoo.

Helsingissä lestadiolaisuus ei ole valtakulttuuria kuten vaikkapa Pohjois-Pohjanmaan pikkukunnissa. Marin kouluaikaisista ystävistä toisen äiti oli elämänkatsomustiedon opettaja, toinen asui kahdestaan mumminsa kanssa.

”Luovimme erilaisten maailmojen välillä sen kummemmin ajattelematta. Yläasteella tajusin, että me edustamme Helsingissä vähemmistöä ja että on asioita, joissa elän eri tavoin kuin luokkatoverit. Mutta sekin kokemus oli lähinnä toteava, ei positiivinen tai negatiivinen.”

”Helsingissä lestadiolaisuudesta ei tiedetty paljoa. En muista, että minua olisi kertaakaan kiusattu siitä koulussa, tai edes kyselty aiheesta”, Mikael sanoo.

”Helsingissä lestadiolaisuudesta ei tiedetty paljoa. En muista, että minua olisi kertaakaan kiusattu siitä koulussa.”
Mikael Pentikäinen

Mikael Pentikäinen kulki pikkupojasta asti seurapuhujana toimineen isänsä matkassa ympäri maata. Pentikäiset myös majoittivat puhujia, kirkolliskokouksiin osallistujia ja muita vieraita kotonaan.

”Minulla on yhä läheisiä ystävyyssuhteita, jotka ovat peräisin noilta ajoilta 40 vuoden takaa”, hän sanoo.

Mikael Pentikäinen muistaa nuoruudestaan ajat, jolloin vanhoillislestadiolaisten piirissä kaikki eivät hyväksyneet television katselua tai kulttuuri- ja urheiluharrastuksia. 1970-luvulla järjestettiin myös niin sanottuja hoitokokouksia.

Nykykatsannossa ne olivat mielivaltaista nöyryyttämistä, vallankäyttöä, henkistä väkivaltaa ja pahimmillaan rikollisen toiminnan, kuten seksuaalisen hyväksikäytön ja raiskausten, peittelyä yhteisön sisällä.

Kymmenen vuotta sitten vanhoillislestadiolaisten keskusjärjestö Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys ilmoitti, että herätysliike ei enää järjestä hoitokokouksia eikä hyväksy niiden käytäntöjä.

”Vanhempani ihmettelivät niitä jo aiemmin ja suhtautuivat niihin sekä herätysliikkeen johtamisjärjestelmään paikoin kriittisesti. Näistäkin asioista keskusteltiin kotona. Opin, että johtotason jyrkät julkilausumat eivät olleet liikkeen koko totuus, ja usein kannat muuttuivat nopeasti”, Mikael Pentikäinen muotoilee.

Myös Mari Leppänen korostaa, että kotona oli tilaa kriittiselle keskustelulle niin omasta kuin muista uskonnoista. Etenkin äidin kanssa puhuttiin paljon.

”Äiti ei sanonut, että tämä on oikein tai väärin, vaan ’näin ajatellaan tässä liikkeessä ja se johtuu tästä’. Tutkija tarvitsee kykyä etäännyttää itsensä, ja se hänellä oli.”

”En ymmärrä, miten pappeus voisi olla sukupuolikysymys”

Vanhoillislestadiolainen yhteisö ei hyväksynyt Marin pappisvihkimystä.

Aikuisena kaikilla on omat menonsa, mutta Marin ja Mikaelin mukaan sisaruussuhde on aina olemassa, vaikka se olisi välillä vähemmän aktiivinen.

”Jos tulee jokin kriisi- tai taistelutilanne, yhteydenpito on hyvinkin tiivistä”, Mikael Pentikäinen sanoo.

Mari Leppäsen kohdalla sellainen tuli, kun vanhoillislestadiolainen yhteisö ei hyväksynyt hänen pappisvihkimystään. Kulttuuritutkimusta ja teologiaa opiskellut Mari oli työskennellyt aiemmin tutkijana ja Liedon seurakunnan tiedottajana.

Kun arkkipiispa Kari Mäkinen vihki hänet papiksi maaliskuussa 2012, hän oli ensimmäinen vanhoillislestadiolainen nainen papinvirassa.

Mari Leppänen toteaa rauhallisesti, että tuolloin suhde liikkeeseen kriisiytyi. Oman perheen ja suvun tuki oli silloin oleellisen tärkeää. Kotoa Mari oli omaksunut mallin, jossa naisten pappeutta ei vastustettu.

Vanhoillislestadiolaisten johto kuitenkin ilmoitti, ettei hän enää kuulunut yhteisöön, mutta oli tervetullut takaisin, jos ”katuu ja pyytää syntejään anteeksi”.

Mikael Pentikäinen on ylpeä piispaksi vihityn sisarensa Mari Leppäsen ammatinvalinnasta ja hänen antamastaan esimerkistä.

Mikael Pentikäiselle oli alusta asti selvää, että hän puolustaa siskonsa kutsumusta ja ammatinvalintaa.

”En näe naisten pappeudessa ongelmaa enkä ymmärrä, miten pappeus voisi olla sukupuolikysymys. Siinä ollaan Jumalan työssä. Ihmisten tulee olla kirkossa sukupuolesta riippumatta yhdenvertaisessa asemassa, kuten muuallakin yhteiskunnassa. Lestadiolaisessa liikkeessä on niitä, joiden mielestä olen väärässä, mutta he voivat olla vapaasti sitä mieltä.”

Äänensävy pysyy tasaisena muttei jätä tulkinnanvaraa. Mari Leppänen katsoo isoveljeään lämpimästi.

”Mika on ollut rohkaisija, järkkymätön tuki ja ihan konkreettinen rinnallakulkija vaikeimpien vuosien ajan. Tiesin, että pappeuteni vaikuttaa läheistenkin elämään, joten heidän julkinen ja yksityinen tukensa on ollut korvaamatonta.”

”Mika on ollut rohkaisija, järkkymätön tuki ja ihan konkreettinen rinnallakulkija vaikeimpien vuosien ajan.”
Mari Leppänen

Vanhoillislestadiolaisuuden historiassa on ollut voimakkaita naishahmoja ja -toimijoita, mutta kun herätysliike organisoitui, miehet nousivat valtaan. Sittemmin historiasta on rakennettu kuva, joka vahvistaa ja oikeuttaa nykyiset valtarakenteet.

”Uskoin, että asioista voidaan keskustella ja hyväksyä eriävätkin näkemykset. Se, että oman liikkeen sisältä tuli julkinen paine pappeuttani vastaan, oli raskasta – mutta liikkeen piirissä on monenlaista ajattelua eivätkä kaikki olleet samaa mieltä virallisen kannan kanssa”, Mari korostaa.

Mikael sanoo, että sisaren tie on ollut tärkeä esimerkki. Kun Mari Leppänen vihittiin Turun piispaksi tämän vuoden helmikuussa, monet itkivät ilosta koko seremonian ajan.

”Minulla on kaksi tytärtä, joille ajatus naisten pappeuden kieltämisestä on yksinkertaisesti käsittämätön. Nuoremmille sukupolville tällaisia kantoja on hyvin vaikea yrittää perustella”, Mikael sanoo.

”Ihmisten tulee olla kirkossa sukupuolesta riippumatta yhdenvertaisessa asemassa, kuten muuallakin yhteiskunnassa”, Mikael Pentikäinen sanoo.

Todellinen kriisi iski, kun isä ja äiti erosivat

Tiivis perheyhteys on säilynyt myös korona-aikana, vaikka yhteydenpito on hankaloitunut. Se on siirtynyt myös seuraavalle polvelle eli sisarusten lapsille.

On pakko kysyä, eikö isossa parvessa koskaan tapeltu tosissaan?

”Mikä nyt on tosissaan? Etenkin veljemme Antti oli siinä lapsena väsymätön, mutta ei se ollut ilkeää tai pahaa kiusaamista, vaan normaalia sisarusten välistä kähinää. Siskojen kanssa taas tuli riitaa vaikka siitä, jos joku käytti toisen vaatteita ilman lupaa”, Mari Leppänen muistelee.

”Riitojakin oli joskus, se on normaalia. Mutta en muista niiden yltyneen koskaan kovin voimakkaaksi. Se oli sellaista arkista, mikä kuuluu elämään”, Mikael Pentikäinen sanoo.

Todellinen kriisi iski, kun Juha ja Elina Pentikäinen erosivat. Mikael oli jo aikuinen, Mari lukiossa. Vanhempien avioero ei koskaan ole helppo, mutta perheen maailmassa sen ei olisi pitänyt olla mahdollinen.

”Vanhempiemme avioero opetti, että joskus pitää vain pärjätä. Se ei ole mikään huono opetus”, Mari Leppänen sanoo.

”Ero järkytti perusturvallisuutta ja jätti jälkensä, mutta tiivisti sisarussuhteita entisestään – ja opetti paljon elämän hauraudesta, sattumanvaraisuudesta ja siitä, miten joskus pitää vain pärjätä. Se ei ole mikään huono opetus. Myöhemmin se on myös rikastuttanut perheen ihmissuhteita”, Mari sanoo.

Juha Pentikäinen on elänyt jo 25 vuotta toisessa liitossaan.

”Meillä on vain yksi elämä elettävänä”

Mikael Pentikäinen arvioi ottaneensa tilanteen aikoinaan raskaasti, koska oli huolissaan sisarustensa henkisestä ja taloudellista selviytymisestä. Täysin yllätyksenä vanhempien erkaantuminen ei esikoiselle tullut, mutta lestadiolaisten piirissä nyt vain ei tunnettu eroa.

”Sisaruksistamme nuorimmat joutuivat ottamaan varhain taloudellistakin vastuuta. Suhde isään oli hankala pitkään, mutta jossain vaiheessa totesimme, ettei ole järkeä pitää etäisyyttä, kun on vain yksi elämä elettävänä.”

Mikael myöntää nyt, että saattoi olla isälleen vihaisempi kuin muut sisarukset.

”Ehkä esikoisen vastuuni konkretisoitui siinä, että alaikäisiä oli neljä ja piti varmistaa, että kaikki selviävät jaloilleen. Anteeksiantamusta tarvittiin puolin ja toisin, mutta nykyisin suhteet kaikkiin suuntiin ovat kunnossa.”

Katraan vanhimpana Mikael Pentikäinen piti velvollisuutenaan huolehtia nuoremmista. ”Isoveljen vastuu kuului asiaan.”

”Ollaanko me lestadiolaisia?”

Mikael Pentikäisellä on viisi lasta, Mari Leppäsellä kolme. Pentikäisen lapsista kolme on jo aikuisia, nuorimmat 17- ja 12-vuotiaita.

Mari sai esikoisensa nykyäidiksi nuorena, 24-vuotiaana.

”Kun kävin läpi pappisvihkimyksen aikaisia vaikeita aikoja, mietin tietysti sitäkin, miten se vaikuttaa lapsiini ja heidän käsityksiinsä hengellisyydestä. Mutta näyttäisi siltä, että he ovat selvinneet ehjin nahoin ja kokevat uskonnollisuuden turvalliseksi. Toivon välittäväni heille myös kunnioittavaa ja kiinnostunutta suhtautumista toisten vakaumukseen ja tapoihin elää”, Mari sanoo.

Mikaelia alkaa naurattaa, kun hän muistelee oman tyttärensä kysymystä ”hei, ollaanko me lestadiolaisia?”

”Ei heidän identiteettinsä siis ainakaan pelkästään siinä ole kiinni. Enkä ole isänä kokenut, että siirtäisin omia kokemuksiani. Mutta täytyy myöntää, että työurani vuoksi lapseni ovat enemmän äitinsä ja isompien sisarusten kasvattamia.”

Ennen Suomen Yrittäjien toimitusjohtajaksi siirtymistään Pentikäinen työskenteli muun muassa STT:n päätoimittajana ja toimitusjohtajana, Sanoma Newsin toimitusjohtajana ja Helsingin Sanomien vastaavana päätoimittajana.

"Tiedän, että vaikka mikä hätä olisi, voin kääntyä Mikaelin puoleen", Mari Leppänen sanoo.

Itsenäistymisen aika

Kumpikaan sisaruksista ei muista kokeneensa erityisen hankalaa tai radikaalia murrosikää. Itsenäistyminen vanhemmista oli normaali prosessi.

Osan Mikaelin teini-iästä perhe asui Minneapolisissa ja Los Angelesissa Yhdysvalloissa, ja 16-vuotiaana ajokortin saanut poika sai liikkua sielläkin vapaasti. Hän kiersi myös isänsä mukana kenttätöissä amerikansuomalaisten parissa.

”En muista, että meitä olisi koskaan erityisesti kielletty, että ei saa tehdä sitä tai tätä. Totta kai oli uskontoon liittyviä normeja, mutta vanhemmat eivät vahtineet niitä”, Mikael sanoo.

Marin mukaan sisarukset katsoivat tarkemmin toistensa tekemisiä ja menemisiä, mutta siinäkään ei ollut kyse valvonnasta.

”Luottamus meihin lapsiin oli vahva, ja toisaalta vanhempamme eivät erotelleet työtä ja vapaa-aikaa. Meille oli pienestä asti luontevaa olla mukana heidän työmatkoillaan ja muissa aikuisten menoissa”, Mari Leppänen vahvistaa.

Toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen ja piispa Mari Leppänen pitävät tiukan paikan tullen aina toistensa puolia. Vanhempien avioero tiivisti sisarusten välejä entisestään.

Sisaruksen puoleen voi aina kääntyä

Molemmilla perheillä on kesäpaikat Savossa, ja loma-aikoina yhteys tiivistyy. Mökit sijaitsevat saman vesistön varrella. Autoteitse välimatkaa on nelisenkymmentä kilometriä.

”Kesäelämä on perua omasta lapsuudesta, ja se on varmasti lähentänyt myös meidän välejämme nyt aikuisina. Marin puoliso Risto lenkkeilee välillä meidän mökillemme”, Mikael sanoo.

Sisaruus on useimmiten elämän pitkäaikaisin suhde. Se muuttuu ajan ja ihmisen mukana mutta on aina olemassa.

Läheisyyteen kuuluu myös se, että toiseen voi ärtyä, hiiltyä pikkujutuista, taantua lapsuuden rooleihin – ja sanoa toisaalta vaikeatkin asiat suoraan.

”Minua ei ärsytä Marissa mikään, mutta suoraa palautetta annan kyllä joskus”, Mikael virnistää.

”Mika ärjyy joskus turhaan”, Mari kuittaa.

Mikael sanoo olevansa ylpeä siitä matkasta, jonka Mari on kulkenut, ja kuinka tervejärkisenä ja valoisana sisar on siitä selvinnyt.

”Minun on helppo olla ylpeä muutenkin kuin isoveljen roolissa siitä, missä hän on nyt.”

Mikael puolestaan on Marin mielestä ahkera ja kova lukemaan.

”Mika paneutuu kaikkeen täysillä ja valmistautuu asioihin paremmin kuin kukaan toinen tuntemani ihminen. Ja tiedän, että vaikka mikä hätä olisi, voin kääntyä hänen puoleensa enkä tule torjutuksi. Sellainen luottamus on aika perustavanlaatuinen juttu elämässä.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 5/2021.

Kommentoi +