Nämä ovat hyviä aikoja. Niin Tiina Arponen ajatteli kahdeksan vuotta sitten. Totta kai hänellä oli koko ajan kiire, mutta se tuntui luonnolliselta. Olivathan perheessä meneillään niin sanotut ruuhkavuodet: Arposen ja hänen puolisonsa esikoistytär oli kolmevuotias, ja toinen lapsi oli syntymässä kolmen kuukauden päästä.

Viimeinen asia, jota Arponen olisi siinä tilanteessa odottanut, oli ero.

”Mutta niin meille sitten kävi”, Arponen sanoo.

Hän ei halua puhua yksityiskohdista, mutta koko asia tuli yllätyksenä.

Loppuraskaus meni niin, että Arponen keskittyi päivisin leikkimään ja touhuamaan esikoisensa kanssa. Iltaisin hän ei jaksanut muuta kuin itkeä. Synnytyksen jälkeen päävastuu lapsista jäi hänelle.

Ensimmäinen vuosi kului ”sumussa ja selviytymismoodissa”, mutta lopulta elämään alkoi uudestaan löytyä selkeämpiä muotoja. Kahdesta lapsesta ja äidistä hitsautui tiivis kolmikko.

Kun nuorempi oli kolmevuotias, Arponen kokeili kaverin ehdotuksesta uutta sovellusta. Sen nimi oli Tinder, ja sieltä löytyi nopeasti hauska mies. Muutaman viikon tapailun jälkeen Arponen huomasi, että oli tullut raskaaksi – tuplaehkäisystä huolimatta.

”Testin tekemisen jälkeen itkin ja kiroilin tunnin. Ajoitus oli kaikkea muuta kuin oikea. Sitten päätin, että tervetuloa. Ei raskauden keskeyttäminen kuitenkaan ollut minulle vaihtoehto.”

Arponen ei halunnut jatkaa suhdetta Tinderistä löytyneen miehen kanssa, vaikka heistä tulikin yhdessä vanhempia. Hän sai siis jo toista kertaa lapsen ilman parisuhdetta, vaikka oli ajatellut, että saisi nauttia sinkkuelämästä.

Nyt Arponen on käsityöbloggaaja ja visuaalinen suunnittelija. Hän sanoo, ettei voisi olla onnellisempi siitä, miten asiat ovat menneet.

”Tämä äitiys on minulle parasta mahdollista juuri näin, vaikka siihen kasvaminen on vaatinut paljon sopeutumista.”

Pitäisi valmistua ensin. Olenko jo liian vanha? Olisi hyvä olla vakituinen työpaikka. Eihän meillä ole tilaa! Haluaisin jo äkkiä vauvan, mutta kumppani puuttuu.

Pohdinta lastenhankinnan oikeasta hetkestä ja olosuhteista on monille tuttua. Perheen perustamisesta tuntuu viimeisen kymmenen vuoden aikana tulleen entistä hankalampi asia – tai ainakin ensimmäisen lapsen saamista lykätään yhä myöhemmäksi. Ajoitusta mietitään entistä enemmän ja julkisemmin myös mediassa ja esimerkiksi blogeissa.

Väestöliitossa työskentelevä perhesuhteiden asiantuntija Milla Sinnemäki sanoo, että yksi syy tähän ovat vanhemmuuden kasvaneet vaatimukset: pitäisi olla entistä enemmän läsnä ja miettiä kehittäviä harrastuksia, ruutu¬aikoja ja auringolta suojaavia uv-vaatteita ihan eri tavalla kuin ennen.

”Ajassamme nimenomaan itselle esitetyt odotukset ovat lisääntyneet melkein kaikilla elämän osa-alueilla, eikä vanhemmuus ole poikkeus.”

Ihmiset haluavat olla mahdollisimman hyviä vanhempia, ja se on tietysti hyvä asia – vaikka se tarkoittaisikin entistä pidempää harkinta-aikaa.

Yleisin ajatus ”oikeasta ajoituksesta” liittynee siihen, että opiskelut olisi hoidettu, vakituinen työpaikka plakkarissa ja parisuhde hyrräisi onnesta. Mutta jos jää odottelemaan, että nämä kaikki asiat ovat kohdallaan, kutistuu aika¬ikkuna melkoisen kapeaksi.

Kun lastenhankinnasta ja sen ajoituksesta keskustellaan mediassa, puheeseen hiipii moralisoivia sävyjä. Ensimmäisen lapsen hankintaa lykkäävät pariskunnat tai naiset saatetaan leimata itsekkäiksi tai mukavuudenhaluisiksi: väitetään, että heille on tärkeämpää jatkaa nuoruutta ja siihen kuuluvaa elämäntyyliä kuin tulla vanhemmaksi.

Milla Sinnemäki ei usko, että vaikkapa halu matkustella on erityisen merkittävässä asemassa, kun mietitään perheen perustamisen oikeaa hetkeä.

”Jos joku oikeasti haluaa lapsen, tuskinpa siinä kovin paljon jokin Thaimaan-loma painaa.”

”No, sitten jos tai kun haluaa. Mutta tähänkin pitää ehkä tarkentaa, että jos on esimerkiksi vahingossa tullut raskaaksi, niin ensimmäinen reaktio voi olla aika kauhistunut. Silti monet saattavat olla jälkikäteen asiasta tyytyväisiä.”

Tavallista perhettä ei ehkä ole enää

Tyytyväinen on myös Tiina Arponen, vaikka hän saikin kaksi kolmesta lapsestaan sellaisissa olosuhteissa, joita varmaankaan kukaan ei toivoisi itselleen. Eikö se pelottanut?

”Tietysti pelotti. Ja kolmatta lasta odottaessa hävettikin, ettei ollut parisuhdetta. Mutta olin silti aivan hirvittävän onnellinen”, Arponen sanoo.

Hän kertoo, että on kaikkien kolmen lapsensa kanssa uppoutunut innolla ”vauvakuplaan”. Siellä on ihanaa, hän kertoo.

”Tavallaan olin jopa iloinen, ettei tarvinnut jaksaa hoitaa parisuhdetta samalla, vaan sain sataprosenttisesti keskittyä vauvaan ja muihin lapsiini.”

Nykyään Arposen lapset viettävät paljon aikaa myös isiensä luona. Aluksi siihen oli vaikea tottua. Välillä edes¬takaisin kulkeminen aiheuttaa pientä kahnausta: vaihtopäivinä kaikki ovat usein huonolla tuulella. Silti Arponen on onnellinen siitä, että tilanne on juuri sellainen kuin on.

”En tietenkään olisi joskus nuorena osannut ajatella, että vanhemmuuteni olisi tällaista. Mutta totuus on, että olen parempi äiti, kun olen välillä myös ilman lapsiani.”

Monille ajatus lapsista liittyy perinteisen ydinperheen malliin. Niin Tiina Arponenkin oli ajatellut asioiden järjestyvän. Mutta ”tavallinen perhe” on koko ajan vähemmän tavallinen. Puolet avioliitoista päättyy eroon, ja suomalaiset lapset elävät koko ajan moninaisemmissa uusperheissä ja vuoroviikkomalleissa.

Eikä siinä ole välttämättä mitään vikaa. Kuten Arposen tarina kertoo, aluksi pelottava tilanne voi kääntyä parhaaksi mahdolliseksi.

Voi olla, että tulevaisuudessa lapsen saaminen ilman parisuhdetta muuttuu entistä tavallisemmaksi.

Milla Sinnemäen mukaan Väestöliitosta kysellään jatkuvasti enemmän neuvoja niin sanottuun kumppanuusvanhemmuuteen, jossa siis esimerkiksi ystävät hankkivat lapsen yhdessä.

Lapsen hankkiminen on suuri päätös. Silti se ei aina johda siihen, että lapsia ilmaantuisi.

Suomessa on koko ajan enemmän tahattomasti lapsettomia.

Se tarkoittaa, että vaikka haluaisi vanhemmaksi, kumppania ei välttämättä ole – tai sitten lasta ei kuulu, vaikka sitä on suhteeseen toivottu ja yritetty jo pitkään.

Lapsitoiveet eivät kuitenkaan välttämättä näy ulospäin. Siksi moni voi tulkita tahattomasti lapsettoman ihmiseksi, joka lykkää perheen perustamista tai on luopunut koko ajatuksesta.

Ei ole ihme, että julkinen keskustelu aiheesta tuntuu vaikealta, usein miltei mahdottomalta: vastakkain voivat olla suurimmat toiveet, kipeimmät pettymykset – ja sitten kansantaloudellinen paine.

Perheen perustamiseen vaikuttavat kuitenkin myös yhteiskunnalliset olosuhteet ja poliittiset päätökset. Esimerkiksi opiskelun yhdistäminen lastenhoitoon ei onnistu kovin joustavasti, sillä opintotukea maksetaan vain päätoimiselle opiskelijalle.

Vauvatalkoot-puheita tehokkaammin voisivatkin toimia konkreettiset tukitoimet. Usein keskustelu lapsista ja vauvahaaveiden ajoituksesta keskittyy pelkästään ensimmäisiin lapsiin. Myös toinen, kolmas tai vaikka neljäs lapsi on iso päätös.

Milla Sinnemäki sanoo, että on työssään nähnyt, miten erimielisyys vaikkapa kolmannen lapsen hankkimisesta voi hajottaa parisuhteen ja perheen.

Kun puhutaan lasten hankkimisesta, äänessä ovat useimmiten pelkästään naiset – ja se on tietysti huono asia.

On siis syytä kysyä mielipidettä ajoituskysymyksestä myös tuoreelta isältä, ja erityisesti sellaiselta isältä, joka aikoo jäädä kotiin hoitamaan lasta, vaikka hänellä ei ole työpaikkaa tai vakituisia tuloja.

Juhani Karila on kirjailija ja freelancetoimittaja. Hänen toimeentulonsa koostuu apurahoista ja satunnaisista kirjoituspalkkioista. Myös Karilan puoliso työskentelee freelancerina. Sellaisessa tilanteessa joku muu voisi jännittää tai lykätä lastenhankintaa.

Mutta kun Karila ja hänen puolisonsa saivat ensimmäisen lapsensa eivät raha-asiat oikeastaan liittyneet mitenkään päätökseen asian ajoituksesta, kirjailija sanoo.

”Kyllä minä melkein aina olen ajatellut, että haluan lapsia. Tämä tuntui sopivalta kohdalta. Halusin ikään kuin elämässä seuraavalle tasolle, vähän kuin jossain tietokonepelissä.”

Ehkä oikeastaan onkin niin, että kun puhutaan rahasta, puhutaan usein jostakin muusta. Turvallisuudentunteesta. Sitä paitsi: eihän ainakaan pieni vauva tarvitse paljon asioita.

Mutta totta kai lapseen saa käytettyä rahaa, jos haluaa. Milla Sinnemäen mainitsemat nykyvanhemmuuden vaatimukset ovat muodostuneet normiksi samaan aikaan, kun suomalaisten keskimääräinen elintaso on noussut.

Vielä sukupolvi tai pari sitten ei ollut mitenkään tavallista, että pikkulapsella on oma huone, trendikkäitä, kotimaisten pienten merkkien vaatteita tai että perhe matkustaisi usein ulkomaille.

Kirjailijan työ vaatii hyviä hermoja, keskittymiskykyä ja kykyä sietää taloudellista epävarmuutta. Siinä mielessä voi ajatella, että se jopa valmistaa elämään lapsen kanssa.

”Tuntuu, että jos jatkaisin elämää vain sillä tavalla, että keskittyisin pelkästään itseeni ja kirjoittelisin – ehkä jotain jäisi silloin pimentoon. Onhan lapsi tapa hankkia uusia merkitystasoja elämään.”

Mutta mistä Karila tiesi olevansa valmis isäksi?

”No, eihän kukaan varmaan ole ikinä täysin valmis. Mutta ajattelen, että halu riittää. Minulla on motivaatio ottaa selvää kaikista lastenhoitoon liittyvistä asioista.”

”Ja olen aika hyvä rutiineissa. Ajattelin jo etukäteen, että kaikki ruokkimisen ja pyykinpesun tapaiset, jatkuvasti toistuvat asiat eivät pelota yhtään.”

Mutta sitten liuta ikäviä faktoja. Lapsen saaminen harvoin edistää asemaa työpaikalla. Kotona pitkään lasta hoitavan työeläke jää pienemmäksi.

Tutkimusten mukaan pikkulapsiperheessä ensimmäiset vuodet ovat myös stressaavia, vähäunisia ja koettelevat parisuhdetta.

Mutta samojen tutkimusten mukaan vanhempien onnellisuustaso nousee muutamien vuosien päästä entiselleen ja jopa korkeammalle kuin ennen lasta.

Ja toisaalta: jos halua lapsen, miksi miettiä työeläkettä?

Mutta mitä Arponen ja Karila sanoisivat lapsipäätöstä harkitsevalle tai sen ajankohtaa miettivälle?

Tiina Arposella on selkeä kehotus.

”Anna mennä vain. Ei lapsi tarvitse juuri muuta kuin ruokaa ja rakkautta.”

”Mutta muista myös parisuhde. On tärkeää puhua ja tunnistaa omat tarpeensa. Ja erityisen tärkeää on muistaa myös aikuisten välinen fyysinen läheisyys pikkulapsielämän keskellä.”

Juhani Karila taas kannustaa pohtimaan vauvahaavetta toisesta näkökulmasta.

”Jos haluat lapsen, yritä keskittyä siihen haluun. Mieti siihen liittyviä asioita, että mitä oikeastaan haluat ja miksi. Jos mukana on tarpeeksi voimakkaat tunteet, homma kyllä hoituu. Todennäköisesti.”

Niin, harva lopulta katuu sitä, että on tehnyt lapsia. Tai ainakaan sanoo sitä ääneen.

Ja siitä, että oikein koskaan ei tunnu ole hyvä hetki perheen perustamiseen, voi johtaa myös toisenlaisen päätelmän: juuri tämä hetki ei ole huonompi kuin mikään muukaan.

Juttu on julkaistu Trendissä 4/20.