Ehkä olen lukenut liikaa Kaarle Kustaasta kirjoitettuja muita kirjoja, varsinkin Herman Lindqvistin ja Elisabeth Tarras-Wahlbergin suurta ymmärrystä tihkuvia teoksia. Että surujen ja vaikeuksien kautta kelpo kingiksi!
Niistä kirjoista jää mieleen tällaisia. Prinsessa Sibylla oli synnyttänyt 12 vuoden aikana viisi lasta. Neljä tyttöä ja vaikean raskauden jälkeen pahnanpohjimmaisena pojan, siis lopultakin kruununperillisen, vappuaattona 1946. Saksalaissyntyisen Sibyllan ruotsi oli heikonlaista, hän pyysi synnytyslääkäriä vahvistamaan englanniksi, että tulokas on poika. Äiti puhkesi kyyneliin, ja kaikki hovinaiset myös.
Pojan isä, perintöprinssi Gustaf Aadolf pyörtyi, mutta vanha kuningas, 88-vuotias Kustaa V nousi sairasvuoteeltaan, tuli Kuninkaanlinnaan pojanpojanpoikaansa katsomaan ja itki ilosta: jatkuvuus turvattu.
Traumaattinen isän menetys
Carl Gustaf oli 9 kuukauden vanha, kun hänen isänsä kuoli 21 muun ihmisen kanssa lento-onnettomuudessa Kastrupin lentokentällä talvimyrskyssä tammikuussa 1947. KLM:n kone ehti lentää 45 sekuntia nousun jälkeen ennen putoamistaan, kaikki menehtyivät. Turman syy oli se, että välilaskun ajaksi propelleja pitelemään tarkoitetuista alumiinikiiloista yksi jäi poistamatta. Prinssin matkatavaroista löytyi neljä tuliaisnukkea tyttärille.
Sibylla oli 38-vuotias leski, viiden lapsen äiti. Hän koteloitui suruunsa, isästä ei koskaan puhuttu sanaakaan. Vaikeneminen oli niin syvää, että vasta koulussa Carl Gustaf tuli ajatelleeksi, että hänelläkin on varmaan ollut isä, koska kaikilla muilla lapsilla on. Hän liimautui kavereidensa isien kylkeen vaivoiksi asti.
Isot siskot rakastivat ja kiusasivat sööttiä Lillprinsseniä. Christina, iältään läheisin ja rakkain, hoki, että sinusta tulee kuningas, sinusta tulee kuningas! Pikkuveli tulistui, ettei ikinä, vaan hänestä tulee työläinen! Kuningas tarkoitti hänelle vanhaa kuningasta, 192-senttistä luurangonlaihaa miestä. Luisevin polvin filtin alla istuvaa vanhusta, joka haisi oudolta ja jonka syliin poika usein nostettiin. Vanha kuningas kuoli 92-vuotiaana kun Carl Gustaf oli neljän vanha.
Muutama vuosi sitten Kaarle Kustaa totesi lopultakin tajunneensa, että me kaikki päädymme istumaan filtti polvilla – jos siis hyvin käy. Hän sanoi ymmärtävänsä äidin ratkaisun lakaista suru maton alle – se oli hänen tapansa selvitä ja jatkaa elämäänsä.
Hyväntuulinen ja kiltti prinssi
Carl Gustaf rakasti pikkuautoja ja polkuautoja, polki ainakin kolme vanerista menopeliä loppuun ennen kouluikää. Traktoreita ja kaivinkoneitakin hän rakasti, isoja ja pieniä. Linnan lähellä oli suuri kaivuutyömaa. Prinssi pysähtyi vakituisesti tiirailemaan ja utelemaan. Lopulta yksi duunari kyllästyi kurkistelijaan ja sanoi, että turpa tukkoon, räkänokka. Kalle Kustaa totesi tyynesti, että ei tainnut tunnistaa minua.
Perhe asui Tukholman keskustan Kuninkaanlinnassa, joka oli kylmä, kaikuva, valtava ja ankea paikka varttua. Mutta yksi asia oli mahdollista vain siellä: pikkuprinssi saattoi tuntitolkulla tuijottaa trafiikkia linnaan johtavalla sillalla. Lapset asuivat valtavissa makuusaleissa, Chirstina ja pikkuveli nukkuivat pitkään samassa salissa. Sen pinta-ala on noin 140 neliötä.
Rakas lastenhoitaja nukkui särmin takana. Toiletit olivat kaukana pimeiden käytävien päässä: lapsille laitettiin omat käymälät salin nurkkaan.
Isosiskot ja hoitajat ovat muistelleet, että Carl Gustaf oli hyväntuulinen ja iloinen lapsi. Sieti hyvin päivärutiinit, veti kunnon yöunet ja söi mitä lautaselle laitettiin – mieluummin lihapullia kuin kalaa. Nykyään hänen bravuurinsa on Kallen kaviaarilla täytetty kohokas. Kun kuninkaan perhe pääsi muuttamaan remontoituun Drottningholmiin, isä innostui kokkaamisesta. Niin tulisesti, että tuoreet palohälyttimet huudattivat palomiehet paikalle aika monta kertaa, ennen kuin säädöt saatiin kohdilleen.
Koska kaikki Lillprinssenin ympärillä olivat tyttöjä tai naisia, linnaan perustettiin 1952 lastentarha, jossa harrastettiin poikien juttuja. Kuninkaan urheiluopetukseen kuuluivat tennis, golf ja slalomkoulu. Isoisä oli tunnettu tennismestari, Kalle Kustaa ei pärjännyt lainkaan, hänellä ei ole pallosilmää. Mutta laskettelussa hän oli haka.
Prinssi keräsi koko ajan huomioita siitä, missä hän eroaa edeltäjästään: Kustaa VI Adolf tiesi kaiken etruskeista ja kiinalaisesta porsliinista, hän oli arkeologi ja filosofointiin taipuvainen mietiskelijä. Seuraaja rakasti vauhtia, autoja, veneitä, matkoja, flickoja, eläinten jahtaamista, elämää partiossa ja diggasi Tomas Ledinistä.
Kesti aikansa, ennen kuin Carl Gustaf tajusi, ettei hän voi muuttaa itseään ja yrittää muistuttaa isoisää – on löydettävä oma tiensä, kiinnostukset kohteet ja lahjat, joita hänessäkin täytyy olla.
Vain kivisydän voi olla liikuttumatta, kun Kaarle Kustaa muistelee miten hän lähes kuusikymppisenä oli kerran pukeutumassa ja radio oli auki viereisessä huoneessa. Yhtäkkiä sieltä kuului ääni, joka puhutteli häntä erityisellä tavalla. Hän oli kuullut sen vain vauvana, mutta tunnisti äänen. Se oli nauhoitettu puhe, jossa hänen isänsä puhui partiolaisille. Kuningas kuvailee kokemusta järisyttäväksi: hän kuuli ensimmäisen kerran aikuisena isänsä äänen.
Kuningattaren näköinen nainen
No, nyt on notkahdettu liian pitkäksi aikaa ja liian kauas historiaan. Kun Carl Gustafia oltiin laittamassa kouluun 6-vuotiaana, hänen huomattiin kärsivän Bernadotte-suvun perinnöllisestä sanasokeudesta ja lukihäiriöstä, dysleksiasta. Kouluun menoa lykättiin vuodella.
Joitakin luokkia tuplaten ja kompuroiden kruununprinssi kirjoitti aikanaan ylioppilaaksi. Opiskeli tarpeellisia asioita, myös 1960-luvun vikkelää nuorisoelämää: yökerhoja, kauniita tyttöjä, vapaa-ajan kavereinaan usein Björn Borg ja Ingemar Stenmark. Prinssi tiesi, että aika ja nuoruus loppuvat pian, koska hän astuu virkaan isoisänsä ja yhden sukupolven aukon jälkeen.
Prinsessa Sibylla menehtyi syöpään – josta siitäkään ei saanut puhua – 64-vuotiaana vuonna 1972.
Seuraavana syksynä Kustaa VI Aadolf menehtyi 15.9.1973 tehtyään kuolemaa 28 päivää. Östermalmin kaappausdraama oli juuri päättynyt – se mistä Tukholma-syndrooma sai nimensä. Chilessä oli vallankaappaus ja Ruotsin vaalit päättyivät tasatulokseen. Vasemmistolainen liike oli ajanut Ruotsiin tasavaltaa vuodesta 1968. Hallitsijan vaihdos kiihdytti keskustelua: Olof Palme sanoi maansa olevan vain kynänvedon päässä tasavallasta. Kynänveto muuttui käytännöllisesti katsoen monarkin kaiken vallan riisumiseen vuonna 1975.
Uusi kuningas valitsi motokseen För Sverige i tiden, Ruotsin puolesta tässä ajassa – nykyään hän sanoo, että mieluummin jo etuajassa. Hän oli tikahtua, kun sisaret tulivat ja vaipuivat syvään hoviniiaukseen hänen edessään.
Yhdessä suhteessa nuori kuningas oli vahvoilla: hänen kiikarinsa oli osunut Münchenin olympialaisten katsomossa 26.8.1972 ylvääseen kisaemäntään Silvia Sommerlathiin. Carl Gustaf oli aina sanonut, että hän menee naimisiin, kun löytää kuningattaren näköisen naisen – ja päätöksen on tapahduttava ennen kuin hän täyttää 30.
Kihloihin kuningas ehti 29-vuotiaana, naimisiin pian 30 täytettyään. Tärkeimpänä koko elämänsä aikana lausumistaan sanoista hän pitää lyhyttä Jaa-vahvistusta 19.6.1976.
Kuninkaan puhe
Ensin kuningas oli kaikissa seuroissa se nuorin, entinen bileprinssi, Tjabo, kerubikiharainen nuorukainen. Mutta näillä ongelmilla on tapana hellittää vuosien mittaan.
Seremoniallisen keulakuvan taidot ja merkitys tulevat mitatuiksi kansallisissa kriisinpaikoissa. Pääministeri Olof Palmen murhan aikaan 1986 kuningas ei vielä osannut asetella sanojaan niin, että tunne, kokemus ja lohtu olisivat osuneet kohdilleen. Estonian uppoamisenkaan aikaan vuonna 1994 hän ei löytänyt sanoja.
Kun tsunami vei yli 500 ruotsalaista kuolemaan lomaparatiisissa jouluna 2004, kuningas nousi muistojumalanpalveluksessa surijoiden ja tv-kameroiden eteen.
”Monet ovat menettäneet vanhempansa. Luulen tietäväni jotain siitä, mitä se merkitsee. Olen itse ollut tällainen lapsi, isäni menehtyi onnettomuudessa, kun olin hyvin pieni. Tiedän, mitä tarkoittaa kasvaa ilman isää. Moniin verrattuna minulla oli asiat tietenkin hyvin, mutta jokaiselle lapselle vanhemman menettäminen on korvaamaton asia. Mitä tiedän tästä jotain.”
Kuningas puhui ensimmäisen kerran omasta isättömästä lapsuudestaan, surematta jääneestä surusta, aukosta joka ei täyty, vaikka asiat olisivat miten hyvin. Hän puhui siitä, miten vahingollista vaikeneminen ja kyvyttömyys osoittaa tunteita ovat. Puheensa hän päätti näin:
”Minä, kuten niin monet sukupolveni miehet, olen tottumaton näyttämään tunteitani. Mutta haluaisin sanoa kaikille samanlaisille: uskaltakaa näyttää heikkouttanne, lämpöä ja tunteita. Uskaltakaamme auttaa. Me kaikki olemme vain ihmisiä, vailla varmoja vastauksia siihen, miksi elämä, joka saattaa olla niin hauskaa ja leikkisää, yhtäkkiä paljastuu julmaksi ja käsittämättömäksi. Uskaltakaamme laskea naamiot ja olla vain ihmisiä.”
Jälkeenpäin hän sanoi itsekin ihmetelleensä miten spontaanisti sanat tulivat, miten hyvältä kaiken kauhean keskellä tuntui se, jos pystyi jotenkin ihmisiä auttamaan ja tukemaan.
Tunteiden näyttämisestä puheen ollen: on Kaarle Kustaa kerran minullekin ärähtänyt. Seuraavassa postauksessa kerron teille miksi.
