Kirjailija Tiina Raevaara kärsi kuolemanpelosta jo lapsena – nämä keinot ovat auttaneet häntä
Kirjailija Tiina Raevaara haluaisi, että kuolemasta puhuttaisiin enemmän. ”Olisiko niin paha, jos ihmiset julkaisisivat Facebookissa kuvia kuolleista omaisistaan?”
Niin kauan kuin kirjailija, filosofian tohtori Tiina Raevaara muistaa, hän on pelännyt kuolemaa. Vääjäämätön hetki tuntuu hänestä kaamealta ajatukselta. Sattuuko kuolema? Liittyykö siihen kauhua? Ehtiikö ihminen tajuta, mitä tapahtuu?
Toisinaan Tiina näkee unia, joissa hän tai jompikumpi hänen kahdesta lapsestaan menehtyy. Unissa häntä ei pelota suru vaan kauhu, joka lopullisuuteen liittyy.
Nyt Tiina rupattelee kuolemasta kuitenkin kevyesti, hilpeästikin. Hän on joutunut pyörittelemään teemaa mielessään paljon viime aikoina. Oman pelon lähtökohdista syntyi hänen uusin kirjansa, elokuussa ilmestynyt Ikuisen elämän lyhyt historia: Kuinka taistelemme kuolemaa ja vanhuutta vastaan.
”Ehkä kirjoittamisessa piilee ikuisen elämän salaisuus, sillä kirjan valmistumiseen meni ikuisuus”, Tiina sanoo ja naurahtaa.
Kirja sai alkunsa, kun Tiina alkoi pohtia ihmiskunnan tarvetta elämän pidentämiselle. Kuoleman karttamisen teema on näkynyt myyteissä ja mytologioissa läpi ihmiskunnan historian. Vanhoissa tarinoissa etsitään ikuista elämää ja koetaan sen seurauksena yleensä onneton loppu. Näin ihmisiä on haluttu varoittaa ikuisen elämän tavoittelun vaarallisuudesta.
”Nykyisin iltapäivälehdissä kirjoitetaan usein ruokalajeista ja liikuntatavoista, jotka pidentävät elämää. Lääketieteessä tutkijat venyttävät ihmisyyden rajoja yhä pidemmälle.”
Tiina tutki kirjaansa varten nykyteknologiaa ja sen mahdollisuuksia. Sydämentahdistimet ja tekoraajat ovat vain esimakua siitä, mihin kaikkeen tulevaisuudessa voidaan pystyä. Nyt tutkijat pyrkivät kasvattamaan laboratorioissa kokonaisia sisäelimiä.
”Tällä kaikella ihmiskunta pyrkii voittamaan suurimman vastuksensa eli kuoleman. Olen pohtinut, onko uudella teknologialla ja lääketieteellä mitään rajoja.”
”Lääketieteen tehtävä on ihmisten hoitaminen. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin kuoleman välttämisestä. Siitä käytetään vain toisia ilmaisuja, kuten potilaan toimintakyvyn parantaminen ja elinvuosien lisääminen.”
Tiinan mielestä elämän pituuden sijaan pitäisi ajatella enemmän sen merkityksellisyyttä.
”Pitkä elämä on itsestään selvästi yhteinen arvo. Kukaan ei koskaan kyseenalaista, haluavatko ihmiset oikeasti elää kauan. Vai eivätkö ihmiset vain halua kuolla?”
Tiina kohtasi kuoleman ensimmäisen kerran neljännellä luokalla. Silloin hän työnsi yhtenä aamuna kätensä gerbiilinsä Maxin häkkiin ja kosketti lämpimän turkin sijaan kuoleman jäykistämää, kylmää lemmikkiä. Asiasta ei puhuttu vaan vanhemmat hoputtivat Tiinaa kouluun.
”Koulumatkalla kaverini kysyi, onko minulla ja Maxilla kaikki hyvin. Vastasin automaattisesti kyllä, koska minua ahdisti ja pelotti. En halunnut lausua kuolemaa ääneen. Jälkeenpäin ajateltuna Maxin menetystä olisi pitänyt käsitellä kanssani, jotta olisin voinut ymmärtää sitä paremmin.”
Kokemuksella on ollut pitkät jäljet. Tien varressa lojuvat eläintenraadot tai eläinten kuolemaa käsittelevät uutiset aiheuttavat Tiinassa edelleen suurta ahdistusta, jopa pakokauhua.
Hän toivoisi pidempää elämää eläimille ihmisten sijaan. Hän käsitteli ihmisen rinnakkaiseloa eläinten kanssa kaksi vuotta sitten julkaistussa teoksessaan Minä, koira ja ihmiskunta.
Kuusi vuotta sitten Tiinan rakas saksanpaimenkoira Rauni kuoli selkäongelmien vuoksi. Ihmisten kuoleman voi ajatella pitkän elinkaaren päätepisteenä. Eläinten kuolemien aiheuttamista ahdistavista tunteista Tiinan on vaikea puhua.
”Eläimet jäävät meille ihmisille aina tietyllä tavalla lasiseinän taakse. Vaikka kuinka puhumme niille ja osoitamme rakkautta, ne eivät voi ikinä täysin ymmärtää sitä. Se tuntuu minusta kauhealta ajatukselta.”
Omien lastensa kanssa Tiina on halunnut käsitellä kuolemaa avoimesti. Perheen koirien poismenot ovat koskettaneet koko perhettä, ja niistä on keskusteltu yhdessä.
Tiina kehottaakin vanhempia puhumaan kuolemasta lasten kanssa. Moni lastenkirja, kuten Riitta Jalosen ja Kristiina Louhen Tyttö ja naakkapuu, käsittelee kuolemaa lapsen mielelle sopivalla tavalla.
”Kun ukkini kuoli, nuorempi poikani oli kuusivuotias. Lapsi halusi hautajaisiin, ja otin hänet siunauskappeliin. Poikani kohtasi kuoleman turvallisessa ympäristössä, jossa hänen ympärillään oli paljon aikuisia.”
Kuolemanpelkonsa Tiina ajattelee johtuvan myös siitä, että kuolema on koskettanut hänen elämäänsä vain vähän. Hän on kohdannut isovanhempien ja lemmikkien menetyksiä mutta ei muita äkillisiä, odottamattomia kuolemia. Tiinan mielestä suomalaisissa perheissä ei juuri puhuta kuolemasta, jos se ei ole koskettanut lähiperhettä.
”Nykypäivänä ihmiset ovat vieraantuneet kuolemasta, vaikka se on kaikkialla ympärillämme. Uutisissa kuolema on läsnä päivittäin, mutta se on esitetty usein sokeeraavasti ja dramaattisesti pelottavien tapahtumien kautta.”
Kuolemasta on muovautunut kaukainen ja abstrakti asia, joka tapahtuu uutisissa ja liittyy tragedioihin.
”Olisiko lopulta niin paha, jos ihmiset julkaisisivat Facebookissa kuvia kuolleista omaisistaan? Kuollut ihminen voi olla kaunis, eikä kuolemaan tarvitse liittyä mitään hirveää.”
Tiina uskoo myös, että nykyajan kiihkeä elämisen rytmi ruokkii kuolemanpelkoa.
”Elämme aikataulutettua elämää. Kiivas tahti aiheuttaa paniikinomaisen tunteen. Olemme enemmän kiinni ajan kulussa kuin koskaan ennen. Se on omiaan herättämään pelkoa ajan loppumisesta.”
Ikääntymistään 45-vuotias Tiina ei juurikaan ajattele, sillä hän tuntee, että keho pystyy vielä samaan kuin 20 vuotta sitten. Ulkonäössään hän on alkanut huomata ikääntymisen merkkejä, mutta se ei säikäytä.
Hän ajattelee ikääntymisen karttamisen olevan osaltaan kuoleman karttamista. Nykymaailmassa ikääntyvillä ihmisillä on valtava paine näyttää nuoremmilta hinnalla millä hyvänsä.
”Vanhukset eivät juuri näy julkisuudessa. Siksi ihmiset ajattelevat, että heidän pitää näyttää nuorelta. Jos esimerkiksi tarkastellaan suomalaisia poliitikkoja, etenkin naiset häviävät julkisuudesta ikääntyessään. Sen sijaan miehiä nähdään siellä vaikka kuinka ikääntyneinä.”
Kuolinsiivous voi kuulostaa pelottavalta. Tiinaa sen ajatteleminen rauhoittaa.
Omaan kuolevaisuuteensa Tiina suhtautuu nykyään rauhallisemmin kuin ennen. Hän on oppinut erottamaan kuolemanpelon ja ahdistuksen tunteet toisistaan. Vaikeiden tunteiden ei tarvitse olla lopullisia.
Toinen hänen lapsistaan lähtee syksyllä opiskelemaan, ja muutos tuntuu äidistä jännittävältä. Tiina on tunnistanut, että uuteen tilanteeseen kiteytyy myös pelkoa ja surua.
Ennen kirjan kirjoittamista Tiinan kuolemanpelko oli ajoittain hysteeristä. Nyt hän on oppinut käsittelemään kuolemaa enemmän luonnollisena ja biologisena kuin jonain kammottavana tapahtumana. Toisinaan hän miettii, missä asuu vanhana ja missä kuolee. Tiinan mielestä kuolemaa kuvaavat kauniisti ja lohduttavasti sanat, jotka hänelle läheinen pappi on lausunut: Jokainen ihminen tarvitsee jonkun vierelleen syntyessään ja kuollessaan.
”Olen miettinyt, miltä kuolemani näyttää, jos saan elää vanhaksi. Näköpiirissäni ei ole puolisoa, joka pitäisi minusta huolta tai josta minä huolehtisin. Mietin, mistä ihmiset ympärilleni löytyvät kuoleman hetkellä.”
Ikääntyessään moni jää yksin. Sen takia Tiina on pohtinut kommuuniasumista. Yhteenmuutto ystävien kanssa vanhana tuntuu hänestä huojentavalta ajatukselta.
Eniten Tiina huomaa ajattelevansa kuitenkin sitä, milloin hän kykenee vielä huolehtimaan koirasta. Se on hänen kaikista tärkein ystävänsä.
Kuolinsiivous voi kuulostaa pelottavalta. Tiinaa sen ajatteleminen rauhoittaa, ja hän suunnittelee ryhtyvänsä siihen lähitulevaisuudessa. Silloin hän järjestää henkilökohtaiset paperinsa yhteen kansioon, jotta hänen lapsensa löytäisivät kaiken tärkeän samasta paikasta yllättävän kuoleman sattuessa.
Vaikka kuoleminen pelottaa Tiinaa ajoittain edelleen, on hetkiä, jolloin hän ei mieti sitä lainkaan. Hänen ukkinsa oli jo kauan ennen menehtymistään sinut asian kanssa. Tiina toivoo, että niin käy vielä hänellekin.
Omien kauniiden muistojen ajattelu on antanut voimaa ja uskoa siihen, että kun kuolema koittaa, se voi olla kaunis.
”En ajattelee kuolemaa enää niin lopullisena. Hyvän elämän jälkeen siirryn osaksi suurempaa kokonaisuutta. Ajattelen, että vaikka kuolisin nyt yllättäen, elämäni on ollut merkityksellistä ja hyvää. Minulla on takana paljon hienoja muistoja ja menneisyyttä.”
Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 10/2024.
