Terhi Panula, 71, rakastui puolisoonsa teini-iässä – nykyisin yhteys on lähes telepaattinen: ”Aistimme toisistamme, jos toinen tarvitsee tilaa”
Inspiroitumisen taito, elämänjano ja vahva parisuhde kannattelevat Terhi Panulaa myös luopumisten jälkeen.
Kun Kansallisteatterissa vieraili aikoinaan venäläinen teatteriohjaaja, hän tunkeutui ohjatessaan turhan liki näyttelijä Terhi Panulaa. Mies tökki Terhiä mahallaan eläytyessään yhdeksi näytelmän roolihenkilöistä.
Terhi yritti tukahduttaa ärtymyksensä, mutta kun tökkiminen jatkui, hän puraisi ohjaajaa mahaan.
”Olen rauhallinen johonkin pisteeseen asti, mutta kun menee överiksi, täältä pesee”, Terhi toteaa.
”Ohjaaja lähinnä äimisteli tekoani. Luultavasti hän haukkui minua venäjäksi, mutta tulkki ei suomentanut haukkumanimiä”, hän jatkaa.
Terhi, 71, on ikoninen taiteilija. Hän näytteli Kansallisteatterissa 42 vuotta ja on esiintynyt monissa televisiosarjoissa ja elokuvissa.
Ura alkoi 16-vuotiaana Takiaispallo-elokuvasta. Terhin esittämällä tytöllä oli suhde Kirkan esittämään poplaulajaan. Elokuva teki Terhistä vähäksi aikaa teini-idolin.
Temperamentti, ilo ja elinvoima puskevat Terhistä ensimmäisenä esiin edelleen. Tänään hän intoilee Ateneumissa näkemästään taiteesta ja siitä, kuinka kiinnostavan kirjan on löytänyt museokaupasta.
Ideoiden, mielikuvituksen ja taiteen maailma on rajaton. Sitä Terhi haluaa tietoisesti vaalia, vaikka kuluneisiin vuosiin on kuulunut myös monenlaisia luopumisia. Terhi on hyvästellyt rakkaitaan ja jäänyt eläkkeelle aktiivisesta työelämästä kolme vuotta sitten.
”Jäin eläkkeelle täytettyäni 68. Se on rajapyykki, jolloin viimeistään pitää siirtyä vapaaksi taiteilijaksi. Luovuudesta ei voi eläköityä. Se pulppuaa, kun on asiaa.”
Räiskyvään tunteenilmaisuun Terhi tottui jo lapsuudenkodissaan. Äiti Helena Haavisto oli näyttelijä ja isä Jorma Panula on maailmankuulu kapellimestari. Taiteilijakodissa tunteet näkyivät ja kuuluivat.
”Perheessämme riitti ääntä, sillä kaikki saivat olla omaa mieltään. Se oli sellaista italialais-pohjalaista temperamenttia.”
Terhi kasvoi luottamaan siihen, että omia rajojaan saa puolustaa.
”Jo nuorena sain näppylöitä, jos joku työnsi polvet kiinni minuun vaikka junassa.”
Hänen lapsuudenkodissaan luettiin ja keskusteltiin muun muassa idän filosofioista ja uskonnoista.
”Pohdimme, mitä kuoleman hetkellä tapahtuu: poistuuko sielu tai mieli ruumiista ja minne.”
Terhin mukaan isällä oli tieteellisempi maailmankatsomus kuin äidillä, joka oli hyvin henkinen ihminen.
”Äidillä oli kaikenlaisia henkisen kehityksen vaiheita. Jossain vaiheessa hän luki esimerkiksi venäläissyntyisen kirjailijan, spiritualistin H. P. Blavatskyn teoksia ja teosofiaa, ja sitten kiinnostuksen kohde taas vaihtui. Hän ei kiinnittynyt yhteen ajatustapaan.”
Terhi on lukenut äitinsä tapaan laajasti maailmanuskonnoista ja eri aikakausien ajatteluperinteistä. Hänkin on sulattanut maailmankatsomukseensa aineksia monesta lähteestä, ja uteliaisuus vie koko ajan eteenpäin.
”Olen hyväksynyt sen, että elämässä tapahtuu siirtoja. En voi sanoa, että olisin buddhalainen, mutta katsantooni sisältyy samantyyppinen ajatus elämästä jatkuvana kiertokulkuna.”
Kaikki me olemme energiaa, joka ei katoa vaan muuttaa muotoaan. Niin Terhi ajattelee.
Hän on opetellut tietoisesti päästämään irti.
”Rakkaissa ei ole hyvä roikkua liiaksi. On lähteneillekin tärkeää, että heidät päästetään rauhaan ja jatkuvuuteen, mitä se sitten onkin.”
”Rakkaissa ei ole hyvä roikkua liiaksi.”
Haastatteluviikolla Terhi on käynyt teatterikouluaikaisen kurssikaverinsa hautajaisissa. Hän on joutunut hyvästelemään myös äitinsä, isovanhempansa ja muita läheisiään.
Tanssijana, näyttelijänä ja teatterinjohtajana työskennellyt pikkusisko Anu Panula kuoli kolme vuotta sitten 65-vuotiaana.
Lapsena Terhi ja perheen apulaiset pitivät huolta Anusta ja kahdesta pikkuveljestä silloin kun vanhemmat olivat töissä. Nuorena siskokset liikkuivat eri porukoissa, mutta kun Anu päätyi samalle alalle töihin, he lähentyivät taas.
”Anu eli kiihkeästi ja nopeasti. Jo 16-vuotiaana hän karkasi Ruotsiin opiskelemaan tanssia. Kun Anu sitten myöhemmin tuli Kansallisteatteriin töihin, jaoimme jonkin aikaa pukuhuoneenkin.”
Anun viimeisinä vuosina siskokset asuivat eri kaupungeissa, mutta välit olivat hyvät etäisyydestä huolimatta.
Terhi ajattelee, että sisko väsyi taakkojensa alle. Anu oli potenut pitkäaikaissairautta ja hoitanut muistisairasta puolisoaan. Hänen johtamansa teatteri oli menettänyt esiintymistilansa.
”Anu ehti eläessään toteuttaa intohimoaan, ja se helpotti luopumista. Minulle jäi sellainen olo, ettei hänellä jäänyt paljoa kokematta.”
Äidin kuolemaa keväällä 2005 Terhi kuvaa suureksi oppitunniksi. Vanhimpana lapsena hän joutui surun keskellä myös kantamaan päävastuun asioiden järjestelystä.
”Onneksi sain surressani juuri ylioppilaaksi valmistuneen poikamme Timjamin mukaani Venetsiaan veden, kohdun ja kehdon keinutukseen.”
”Matka oli hieno kokemus, ja suru ja hämmennys lievenivät sen aikana. Elokuussa alkoivat taas harjoitukset teatterilla. Elämän oli jatkuttava.”
Lapsuudenkodin kalleinta henkistä perintöä Terhille on ajatus siitä, että elämässä tärkeintä ovat yhteys, jakaminen ja toisista huolehtiminen.
”Äiti toitotti aina, että olemme täällä toisiamme varten.”
Kotona olivat ovet auki kaikille kavereille, ja vanhemmat tähdensivät jakamisen ja huolenpidon merkitystä. Läheisistä huolehtiminen ja itseä pienempien perään katsominen on ollut Terhille aina luontevaa.
”Jos joku apulaisista oli vaikka tarttumassa pikkuveljen tukkaan, minun oli pakko puuttua tilanteeseen.”
Kun Terhi sai Timjamin, sukuun kuuluva vanhempi nainen, Toini, auttoi tämän hoidossa. Sitten kun Toini vuorostaan tarvitsi apua elämänsä loppumetreillä, Terhi auttoi häntä.
”Kaikki eivät halua, että heidän elämäänsä puututaan. Sekin vapaus ihmisellä on. Mutta on tärkeä huolehtia heistä, jotka kaipaavat apua ja tukea.”
Terhin poika Timjam on jo 39-vuotias aikuinen, joka rakentaa omaa elämäänsä. Terhillä on hänen kanssaan hyviä keskusteluja.
Isäänsä Terhi pitää lähes päivittäin yhteyttä ja näkeekin häntä usein.
”Kun tapaamme, rapsuttelen joskus hänen päätään niin kuin lapsena. Isä maksoi pienenä meille kaksi penniä siitä, jos rapsutimme häntä, ja rapsuttelu jäi tavaksi.”
Tytär ja isä käyvät yhdessä katsomassa Terhin veljeä, jonka liikkuminen on nykyisin hankalaa.
”Voin ilahduttaa veljeäni eniten pitämällä seuraa ja olemalla läsnä.”
Terhi on halunnut poikansa ymmärtävän, että elämä ja kuolema kulkevat käsi kädessä.
”Elämään kuuluvat sairaus, haurastuminen, vanheneminen ja luopuminen, eikä niitä pidä siivota näkyviltä.”
”Tässä iässä pitää olla aikaa haaveilla ja käydä omilla kierroksilla.”
Vanhuus ja haurastuminen liikuttavat Terhiä kovasti. Hän on huomannut myös itsessään, että ikääntyessä levon tarve on lisääntynyt ja tahti hieman hidastunut.
”Aiemmin jaksoin hoitaa lapsen ja kotityöt, treenata monta kertaa päivässä ja opetella roolit öisin, mutta nykyään menen usein aamukahvin jälkeen takaisin nukkumaan. Se on ihanaa! Tässä iässä pitää olla aikaa haaveilla ja käydä omilla kierroksilla.”
Terhi on tehnyt elämäntyönsä ammatissa, jossa naisiin kohdistetaan valtavasti ulkonäköpaineita. Monet naisnäyttelijät joutuvat huomaamaan keski-iässä, että roolitarjouksia elokuviin ei enää juuri tulekaan.
”Teatterissa olen saanut tehdä antoisia töitä koko ikäni. On silti harmillista, että yleisesti ottaen vanheneville naisnäyttelijöille ei ole edelleenkään tarpeeksi kiinnostavia rooleja.”
Terhillä on silti yhä töitä myös kameran edessä. Hän on menossa pian uuden televisiosarjan kuvauksiin. Terhi puhuu myös ranskalaisesta kuvanveistäjästä Camille Claudelista, jota hän esitti ranskalaisen kuvaajan kuvaamassa videoteoksessa. Se oli osa teatteriesitystä.
”Claudel uskalsi kuvata naiseutta myös vanhuuden, rumuuden ja hylätyksi tulemisen rosoisuudessa, ja hän uudisti taiteen naiskuvaa ja ilmaisua. Minuun ovat aina vedonneet taidehistorian vahvat naiset.”
Omaan ulkonäköönsä Terhi ei ole ollut kuulemma koskaan täysin tyytyväinen, mutta nykyään hän ei jaksa miettiä sitä.
”Kun ripset alkoivat harveta, heitin ripsivärit nurkkaan ja aloin suurpiirteisemmin vain korostaa kulmia, ja sitten menoksi vain.”
Monissa muissakin asioissa Terhi on huomannut, että ikä antaa rentoutta, joustavuutta ja kykyä olla ottamatta asioita niin vakavasti.
”Enää ei tarvitse juosta joka paikkaan. Voin kävellä ja ottaa seuraavan bussin, jos myöhästyn ensimmäisestä. Nuorena olin kärsimätön ja ajattelin, että kaikki pitää saada heti, mutta moni asia kypsyy vasta kun sille antaa aikaa. Alitajuntakin tekee töitä parhaiten levossa.”
Toisaalta ikä ei vie kykyä innostua ja haltioitua. Runoilija Eeva Kilven tunnetun säkeen mukaan ihmisessä on kaikki iät alati läsnä. Niin myös Terhi ajattelee.
”Välillä kun katson aamulla peiliin, näen pikkutytön talvipakkasessa valkoisessa mumman ompelemassa karvatakissa tapittamassa hämmästyneenä maailmaa. Voin edelleen hämmästellä maailmaa samoin kuin se tyttö aikoinaan.”
Terhi tuntee luonnon ihmeellisyyden yhtä kokonaisvaltaisesti kuin lapsena.
”En väsy ihastelemaan syksyn outoa valoa tai hylkeiden laulua merellä.”
Myös musiikki, kuvataide, kirjallisuus ja teatteri ruokkivat jatkuvasti Terhin innostuksen liekkiä. Vaikka ihmisen muoto vanhetessa muuttuu, lapsen into, mielen voima ja älyn pilke puskevat läpi hauraudenkin.
”94-vuotias isänikin jaksaa edelleen tehdä töitä ja kiertää maailmalla opettamassa. Musiikki antaa kasvutilaa joka iässä.”
”Emme ole koko ajan kuin paita ja peppu, annamme toisillemme vapauden olla myös yksin.”
Oman intohimon löytäminen on Terhistä elämän suurimpia onnellisuuden lähteitä.
”Kaikki eivät löydä sitä koskaan. En ikinä unohda, miten yksin elänyt ja ikänsä paljon töitä puurtanut sukulaiseni ennen kuolemaansa ihmetteli, minne elämä meni. Hän ei ollut tullut miettineeksi, mitä haluaa elämältään.”
Terhillä on ollut onnea sekä uran että yksityiselämän suhteen. Urallaan hän on saanut perehtyä kaikkeen, mikä häntä kiinnostaa.
”Olen kiitollinen, että olen saanut tehdä paljon kiinnostavia töitä. Kulttuurin tämänhetkinen alasajo sen sijaan on häpeällistä.”
Terhin mielestä kulttuuri ruokkii ja tukee mielen kasvua. Siksi sitä pitäisi tukea niin, että kulttuuri olisi läsnä kaikkien elämässä lapsuudesta vanhuuteen.
”Hallituksen leikkauspolitiikka ajaa alas kulttuurista pääomaa vieden meiltä henkisen ravintomme. Moni saattaa vielä menettää työpaikkansa.”
Yksityiselämänsä Terhi on jakanut teini-iästä alkaen valokuvaaja Erik Uddströmin kanssa. Kulttuuri on ollut tärkeä osa myös heidän rakkaustarinaansa, ja he ovat inspiroineet toistensa luovuutta.
”Meitä kiinnostavat samantyyppiset asiat, kuten musiikki ja taide. Välillä yhteytemme on lähes telepaattinen, ja arvaamme toistemme ajatukset jo ennalta.”
Silti yhdessäolo ei ole vain symbioosia. Kummallakin on omia ystäviä ja reissuja.
”Aistimme toisistamme, jos toinen tarvitsee lisää tilaa. Emme ole koko ajan kuin paita ja peppu, annamme toisillemme vapauden olla myös yksin.”
Erik viihtyy Terhiä pidempiä aikoja Porkkalan-kesäpaikassa, koska siellä on niin paljon puuhattavaa. Terhi puolestaan käy usein yksin tai kavereidensa kanssa Ranskassa, missä hänellä on paljon ystäviä.
Pariskunta reissaa toisinaan myös yhdessä. Joskus he lähtevät matkalle Etelä-Eurooppaan esimerkiksi nähdäkseen tietyn esityksen tai näyttelyn.
Tulevaisuuden suhteen Terhi on avoimin mielin. Koska ihminen ei tiedä, mitä nurkan takana odottaa, hän on päättänyt olla luottavainen.
”Mikään ei ole myrkyllisempää kuin pelätä etukäteen tulevaa. On opittava olemaan onnellinen niistä yhteisistä hetkistä, jotka meille on suotu.”
Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 11/2024.
