TERHI HEINILÄ lyyhistyy sohvalle. Hän on kalmankalpea, pyörtymäisillään. Helmikuussa 2012 Los Angelesissa kokoontuu Kansainvälisen olympiakomitean konferenssi, jonka aiheena on naiset ja urheilu.

”Aamusta iltaan oli tapaamisia ja neuvotteluita. Oloni oli kohtuullisen heikko, mutta arvelin sen johtuneen aikaerosta”, Terhi kertoo.

Hänellä oli tärkeä rooli kokouksessa. Hän oli järjestelyvastuussa kahden vuoden kuluttua pidettävästä kansainvälisestä tapahtumasta, joka olisi Suomessa merkittävin urheilukokoontuminen sitten vuoden 1952 olympiakisojen.

Paikalla olevat työtoverit kiikuttivat hänelle vesilasillista. ”Terhi on uuvuksissa, eikä ihme”, he huolehtivat.

Kukaan ei vielä tiennyt, että kyse oli paljon vakavammasta terveys­ongelmasta. Eikä Terhi itsekään tiennyt, että parin kuukauden kuluttua hän saisi potkut, kun urheilun kattojärjestön Suomen Liikunta ja Urheilu ry:n (SLU) työntekijöitä vähennetään. Lähes kaikki lähtöpassien saajat ovat naisia.

”Tuosta kaikesta tuntuu olevan valtavan kauan”, Terhi Heinilä, 60, naurahtaa nyt, yksitoista vuotta myöhemmin.

Urheiluvaikuttamisen sijaan hänen puheessaan vilahtelevat merkittävät ja globaalit naisten asiat: Afganistanin ja Iranin naisten oikeudet, Ukrainan naisten asema, suomalaisten naisten kokema lähisuhdeväkivalta ja palkkatasa-arvo.

”Tasa-arvo ei mene itsestään eteenpäin. Suomessa se on jopa ottanut takapakkia. Meitä on pidetty tasa-arvon malli­maana, mutta olemme nyt EU:n vertailussa muiden Pohjoismaiden takana Espanjan, Ranskan ja Saksan tasolla.”

LIIKUNTAHALLINTOA JA sosiologiaa opiskellut Terhi ajautui urheilumaailman kansainvälisiin tehtäviin jo varhain.

”Tein unelmaduunia. Olin mukana eurooppalaisessa EU-vaikuttamisessa ja kansainvälisessä urheilupolitiikassa.”

Hänen esimiehensä oli Peter Tallberg, herrasmies, joka oli muun muassa kuolemaansa asti Kansainvälisen olympiakomitean jäsen. Tallbergilta Terhi sanoo oppineensa paljon.

Sitten oli monta muuta luottamusjohdon ja yhteiskunnan kärkinimeä, joiden kanssa piti olla tarkkana.

”Hurmaavat ja viisaatkin henkilöt käyttivät valtaa vanhan ajan tavoilla. Seksuaalinen häirintä oli ronskia.”

Sellaiseen vallankäyttöön on vaikea puuttua.

”Hissiin astuessa oli vahdittava, kenen seurassa sinne meni ja kuinka sinne asettui, ettei joutunut työnnetyksi seinää vasten. Kokouksissa ja illallisilla piti varoa, kenen viereen istuu, ettei pöytäliinan alla ala tulla käsiä hipelöimään.”

Terhi oli 32-vuotiaana vasta aloittanut tehtävässään.

”Noissa tilanteissa menee kokemattomuuttaan helposti pois tolaltaan, jäätyy. Kyseessä olivat kuitenkin henkilöt, joita olin arvostanut ja kunnioittanut.”

Ratkaisuksi tuli vain poistua pöydästä.

”Kun myöhemmin tiesin pelin hengen, pystyin välttämään hankalia paikkoja.”

Vallankäyttö ei vaikuttanut pelkästään Terhiin, vaan se synnytti arkuutta koko työilmapiiriin. Nuoret naiset alkoivat rakentaa työhuoneisiinsa esteitä, niin ettei pöydän taakse mahtunut luikertelemaan ketään muuta.

”Selvisimme toistemme tuella”, Terhi sanoo.

Nyt hän kannustaa ilmoittamaan häirinnästä heti.

KUKAAN TEKIJÖISTÄ ei tuolloin joutunut vastuuseen. Se oli suomalaisen yhteiskunnan tapa.

Vuosien jälkeen Terhi oli jo ehtinyt kuvitella, että seksuaalinen häirintä suomalaisessa työelämässä olisi mennyttä.

”Valitettavasti viime vuosien havainnot ovat osoittaneet, että epäasiallinen vallankäyttö, usein alemmissa asemissa olevia naisia kohtaan, jatkuu jossain määrin yhä.”

Hän listaa ikäviä lukuja: Evankelis-luterilaisen kirkon työntekijänaisista peräti kymmenen prosenttia on kokenut koskettelua. Puolustusvoimissa lähes joka kolmas varusnainen on kokenut häirintää. Seksuaalista häirintää on selvitetty ja todettu muun muassa pelastusalalla ja politiikassa – sekä edelleen urheilussa.

”Kulttuurissa on paljon muutettavaa. Kaikki lähtee johtamisesta. Siihen tarvitaan lisää tasa-arvon ja syrjimättömyyden osaamista.”

POTKUT URHEILUN kattojärjestöstä Suomen Liikunnasta ja Urheilusta kevättalvella 2012 olivat Terhille sokki.

”Irtisanominen oli loukkaavaa. Olin tehnyt töitä öitä myöten.”

Suomessa järjestettävän kansainvälisen naisurheilukonferenssin suunnittelu ja urheilun tasa-arvopolitiikan tekeminen olivat pahasti kesken.

Terhin tehtävä oli esitellä konferenssia SLU:n hallituksen kokouksissa. Puheenjohtaja oli asiasta hyvin ärtynyt. Konferenssiin ei kuulemma olisi ollut varaa.

Toteuduttuaan vuonna 2014 konferenssi pääsi kuitenkin plussalle. Se toi Helsinkiin tuhat urheilu- ja muuta vaikuttajaa 89 maasta sekä Unescosta ja WHO:sta.

Eniten tapahtumaa vastustaneet istuivat ensimmäisellä penkkirivillä tunnettujen vieraiden rinnalla.

Terhi hoiti irtisanomisesta huolimatta pääsihteerin työnsä loppuun.

”Osaan onneksi keskittyä siihen, mikä on hyvää. Silloin ajattelin, että mummoillani on ollut paljon pahemmin. Toisella heistä oli kuusi lasta, kun mies kuoli ennen sotaa. Toinen synnytti neljä lasta, joista vain nuorin eli aikuiseksi.”

Seuraava työpaikka Terhille avautui Naisjärjestöjen keskusliiton pääsihteerinä.

Mutta sitä ennen yllätti vakava sairaus.

TERHI KIITTÄÄ HUSIA, Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin Meilahden sairaalaa.

”Se on kahdesti pelastanut henkeni.”

Vuonna 2007 Terhillä oli todettu sisäelimen syöpä. Hänelle rakennettiin uusi elin. Harvinaista leikkausta seurasi monta tervettä vuotta.

”Istuin kerran Istanbulin lentokentällä ja kuulin, miten joukko kirurgeja jutteli leikkauksestani.”

Elokuussa 2012 hän oli niin väsynyt, ettei jaksanut kuin maata kotona. Rintaan koski.

Tietokonetomografiassa sydämessä näkyi tumma pala. Kasvain poistettiin leikkauksessa kahden viikon kuluttua. Terhi oli ensimmäisiä potilaita, joiden sydänleikkaukseen käytettiin robottia.

Sairausloman jälkeen hän palasi uuteen työpaikkaansa.

”En koskaan ottanut sairaan roolia, vaan menin eteenpäin.”

Suurena tukena on ollut puoliso Matti, jonka kanssa yhteistä polkua on takana yli kolmekymmentä vuotta.

”Kun kerroin kotona sairaudestani, Matti alkoi leipoa pullaa. Olemme jatkaneet normaalia arkea. Se ja kiinnostava työ ovat olleet tapani selviytyä.”

Kun Terhi sairastui ensimmäisen kerran, heidän poikansa oli kolmivuotias. Nyt hän on armeijan käynyt 190-senttinen opiskelija, joka hakee kiihkeästi omaa asuntoa.

Koti-illat ovat Terhille entistä arvokkaampia, kun poika on aikuistumassa. Uunissa paistuu usein pannukakku, jota syödään omenahillon kera. Matin kanssa hän tekee pitkiä kävelyitä. Usein perjantaisin yli kymmenen vuoden ajan Terhi on istunut Musiikkitalossa Radion sinfoniaorkesterin konsertissa.

TYÖPÄIVÄT JA -ILLAT venyvät myöhään, mutta Terhiä ei väsytä. Hän tuntee todella pystyvänsä vaikuttamaan. Vuodenvaihteessa voimaan tulleeseen seksuaali- ja rikoslain kokonais­uudistuksen luonnokseen Naisjärjestöjen keskusliitto sai lähes kaikki tavoitteensa läpi. Muun muassa sen, että raiskauksen tunnusmerkki on suostumuksen puuttuminen.

”Tuokin prosessi on kestänyt koko pääsihteerikauteni ja alkanut ennen sitä. Jo Minna Canthin listoilla olivat väkivallan estäminen ja samapalkkaisuus. Samat asiat ovat yhä ajankohtaisia. Tulevissa vaaleissa tavoitteenamme on saada sata naista eduskuntaan.”

Naisjärjestöjen keskusliitolla on 73 jäsenjärjestöä, joissa on 400 000 jäsentä.

”Meitä kuullaan. Teemme yhteistyötä esimerkiksi ulkoministeriön kanssa ja tavoittelemme, että Suomi sitoutuisi feministiseen ulkopolitiikkaan. Silti toimintamme on joka vuosi veitsenterällä ja joudumme taistelemaan määrä­rahoista.”

KANSAINVÄLINEN MEDIA on ollut erityisen kiinnostunut Suomen naisvaltaisesta hallituksesta.

”Nykyiset naisministerit ovat olleet parasta pr:ää Suomelle naismuistiin. Ikävä kyllä kansainvälinen media on joutunut olemaan kiinnostunut myös siitä, miksi naiset politiikassa saavat meillä niin valtavan määrän vihapuhetta.”

Terhi ei voi olla korostamatta verkostojen merkitystä.

”Pitää olla rohkeita naisia!” hän huudahtaa.

”Minulle esimerkillisiä naisia ovat olleet poliitikot Eva Biaudet, Sirkka-Liisa Anttila ja Tarja Halonen. Urheilun puolella minua tukivat vaikeina aikoina muun muassa kansainväliset urheilujohtajat Birgitta Kervinen ja Raija Iisalo-Mattila.”

Lisäksi aina, kun Naisjärjestöjen keskusliitto ottaa johonkin asiaan kantaa, Elisabeth Rehniltä tulee tsemppiviesti.

Juttu on julkaistu Eevassa 3/2023