Isä ja poika, näyttelijät Juha ja Samuli Muje nähtiin kesällä 2017 ensimmäistä kertaa yhdessä näyttämöllä. He esiintyvät Tennessee Williamsin Kissa kuumalla katolla -klassikossa Tampereen Työväen Teatterissa.
Juha esitti näytelmän häijyä patriarkkaa, Big Daddya, ja Samuli miehen poikaa. Ainekset varsinaiseen tunnemyrskyyn, voisi ulkopuolinen ajatella.
”Näyttämöllä sukulaisuus ei ole tärkeää. Silloin olemme työkavereita”, Juha korjaa.
Samuli on tottunut siihen, että parrasvalot jaetaan perheenjäsenten kesken. Hänen puolisonsa Heidi Kiviharju on myös hänen näyttelijäkollegansa.
”Töissä ollaan töissä, ei perheenjäseninä. Kotona saatamme Heidin kanssa miettiä, miten voisimme koettaa tehdä jonkin kohtauksen. Kun se kela alkaa pyöriä, sanon usein, että puhutaan jostain muusta”, Samuli jatkaa.
Läheinen suhde tarjoaa silti kiintoisan kierteen näyttelijälle. Juhan mielestä on hyvä, että Samuli näyttelee poikaa, jota Big Daddy vihaa. Jos Samuli esittäisi suosikkipoikaa, saattaisi asetelma tuntua henkilökohtaisemmalta.
”On herkullista, että saan viljellä näyttämöllä vihan tunteita Samulin hahmoa kohtaan”, Juha myhäilee.
”Me näyttelijät olemme etuoikeutetussa asemassa, kun voimme työssämme käsitellä näinkin vaikeita tunteita. Sillä on terapeuttinen vaikutus, joka heijastuu myös yksityiselämään”, hän jatkaa.
Kissa kuumalla katolla -näytelmässä oli mukana myös Samulin vaimo Heidi sekä heidän 12-vuotias esikoisensa Severi.
Perheen kuopus, kuusivuotias Väinö viihtyy myös vanhempiensa työpaikalla, muun muassa siksi, että teatterin kahvilassa on ”maailman parhaat korvapuustit”.
Miehet kertovat hymyillen, mitä Severi oli vastannut, kun kysyttiin, mikä teatterissa on kivointa.
”Kyllä se on raha.”
Mitä isä edellä
On selvää, että Mujeiden kesken viljellään huumoria. Tunnelman keventäminen on tärkeää myös heidän ammatissaan.
”Mitä karmeampi näytelmä, sitä enemmän on vitsailtava. Huumori on näyttelijän tapa pitää kone käynnissä”, Samuli sanoo.
Molemmat miehet tiesivät varhain haluavansa näyttelijäksi. Pietarsaaressa syntynyt Juha oli hanakka esiintymään jo lapsena.
”Ukot istuivat tuvan seinustalla, ja minä vedin elvistä. Lopuksi laitoin hatun kiertämään. Vaikka halu esiintyä on sisäsyntyistä, ei se koskaan helppoa ole ollut. Hyppään joka kerta tuntemattomaan, ja koen sen jälkeen katharsiksen.”
Kotoa teatterinnälkää ei ruokittu, vaan poika hakeutui omin päin harrastajateatteriin. Suuri hetki koitti, kun hän 16-vuotiaana näytteli Petroskoin teatterista tulleen venäjänsuomalaisen ohjaajalegenda Toivo Lankisen johdolla.
”Hän kutsui minut huoneeseensa, polvistui ja vaati, että pyrkisin teatterikouluun.”
Juha luotti neuvoon, esitti pääsykokeissa kitkerän monologin ja pääsi sisään. Teatterikoulusta Juha lähti opettajansa Kalle Holmbergin mukana Turun kaupunginteatteriin.
”Ne kuusi vuotta olivat lottovoitto nuorelle näyttelijälle.”
Juha matkasi sittemmin Turusta Helsingin teattereihin ja eläkkeelle jäätyään vierailee siis muun muassa Tampereella.
Samuli putosi teatterikylpyyn jo lapsena. Hän vietti paljon aikaa isänsä työpaikalla Turun kaupunginteatterissa. Teatteri oli jännittävä paikka, jonne lapset olivat tervetulleita.
”Istuskelin lämpiössä tai leikin toisten lasten kanssa. Tekniikan jätkät tekivät puumiekkoja”, hän kertoo.
Lukiossa Samulilta jäi ylioppilaslakki saamatta: hän vain odotti, että täyttäisi kahdeksantoista ja voisi hakea opiskelemaan näyttekijäksi. Samuli ei päässyt kouluun heti.
”Tiesin, että onnistuisin lopulta. Olisin tullut vaikka seinästä läpi.”
Armeijassa ollessaan Samuli pyrki Voionmaan opiston teatterilinjalle. Juha muistaa, kuinka hän vei poikansa Ylöjärvelle opiston pääsykokeeseen.
”Auto erkani pihasta, ja katsoin peruutuspeilistä, kun Samuli jäi varusmiesvaatteet päällään seisomaan pihalle tulevaisuutensa kanssa. Se hetki on kirkkaana mielessä kuin valokuva.”
Kun Samuli hyväksyttiin kouluun, Juha oli mielissään.
”Isälle on helpotus, että lapsi saa tehdä sitä, mistä haaveilee. Olin myös tyytyväinen, kun Samulilla oli selvä päämäärä.”
Samuli jatkoi näyttelemisen opiskelemista Tampereen yliopistossa.
Isä ja poika käyvät katsomassa toistensa esitykset, mutta Juha ei ole koskaan puuttunut Samulin ammatillisiin valintoihin.
”Varon antamasta neuvoja, koska metsään menisi kuitenkin.”
Sen verran herkkä hän sanoo olevansa, että liikuttuu aina, kun kollega tai ohjaaja kehuu Samulia.
”Äiti sen sijaan ohjaa meitä molempia, isää tiukemmin kuin minua”, Samuli kertoo.
Juhan puoliso, Pirjo ’Pinke’ Muje, huomaa miesten maneerit parhaiten.
”Nuorempana otin Pinken kommenteista lämpöä, mutten enää. Oikeassahan hän on”, Juha sanoo.
Koulusta töihin
Kuten isänsä, Samulikin pyydettiin suoraan koulunpenkiltä töihin. Hän on viihtynyt Tampereen Työväenteatterissa seitsemäntoista vuotta.
”Turvallinen olo on minulle tärkeää, ihmisenä ja näyttelijänä. Olisin sitä paitsi huono myymään itseäni freelance-näyttelijänä.”
Samulin mukaan teatterilaisten yhteisö on Tampereella niin tiivis, että näyttelijät saattavat vapaapäivinäkin tulla syömään lounasta työpaikalle.
Vaikka isän ja pojat urat ovat kulkeneet samankaltaisia reittejä, ihmisinä he ovat eriluontoisia.
”Samppa oli maailman kiltein ja huolehtivaisin lapsi. Jos hänellä oli pikkurahaa taskussa, hän huolestui sen häviämisestä. Hän heitti kolikot pois, jotta niiden katoaminen ei harmittaisi.”
Poika oli myös aina hyvällä tuulella.
”Nyt olen kärttyisä”, Samuli sanoo.
”Hän on vasta nyt tullut minuun”, Juha sanailee.
Isä kehuu poikansa sosiaalisuutta.
”Häneen tutustuu helposti ja häneen pidetään yhteyttä. Olen siitä hieman kateellinen, koska minulla ei ole ollut samanlaista ystäväverkkoa. Toisaalta viihdyn yksikseni.”
Isä ja poika ovat selvinneet suhteestaan pienin töyssyin.
”Minulla ei koskaan ollut niin pahaa kapinavaihetta, että välimme olisivat rikkoutuneet. Vanhemmiten joskus riitelemme, mutta tilanne on pian ohi”, Samuli miettii.
”Sytymme herkästi, mutta tunne purkautuu äkkiä. Suhteemme kannalta on hyvä, että olemme temperamentiltamme samanlaisia”, Juha jatkaa.
Isän maineikas ura ei ole saanut Samulia tuntemaan paineita omasta työstään.
”Joskus tosin harjoituksissa huomaan, että teen jonkin asian niin kuin isä. Se on kuin déjà-vu, tuttu katse tai liike. Se ärsyttää, mutta olen oppinut väistämään sen.”
Aina töissä
Samulin lapsuusvuosina Juha teki kiivaasti töitä. Samuli syntyi vuonna 1974, sisko Sanna pari vuotta myöhemmin ja kuopus Sasu vuonna 1988.
”Joskus minua harmitti, kun isä ei ehtinyt futismatseihini. Kun isä pääsi saunavuorollemme, ihmettelin, mitä tuo täällä tekee.”
Nyt on Samulin vuoro sovittaa vaativa työ ja perhe-elämä yhteen.
”Kuusivuotias on jo vihjannut, että voisimme olla enemmän kotona.”
Juhan puoliso Pinke ei ole teatterialalla, ja hän hoiti lapsia näiden ollessa pieniä.
”Kun olen seurannut Samulin perheen arkea, tajuan, kuinka helpolla pääsin. Perhe on joka tapauksessa ollut turvasatama kaiken melskeen keskellä.”
Samuli on pohtinut ruuhkavuosia edellisen roolinsa kautta. Ei voi auttaa, sori -näytelmässä hän esitti miestä, jonka avioliitto ajautuu kriisiin. Herkkä mies kamppailee suorituspaineiden ja riittämättömyyden tunteen kanssa.
”Tunnistan roolista omia kipupisteitäni. Meidän 1970-luvulla syntyneiden mielenmaisemaa kuvaa hylätyksi tulemisen ja epäonnistumisen pelko.”
Samuli arvelee sen johtuvan siitä, että hän kuuluu viimeiseen sukupolveen, jolla on kaikuja sodasta isovanhempien ja sukulaisten kautta.
”Meitä nuoremmat ovat henkisesti eheämpiä ja itsetunnoltaan terveempiä.”
Isänä Samuli kuvailee itseään huolehtivaiseksi.
”Mietin arkisia asioita: ehtiikö lapsi kouluun, meneekö tien yli varovasti ja onko kotiavain varmasti mukana.”
Parasta isyydessä on päästä mukaan lapsen maailmaan.
”On hauskaa funtsia dinosaurusasioita, kuka syö kenetkin. Silloin pääsee irti turhista pohdinnoista.”
Isältään Samuli on oppinut ihmisten kunnioittamista. Hän toivoo, että myös hänen kaksi poikaansa oppisivat saman asenteen.
”Isä on hyvin rehellinen kaikkea kohtaan. Arvostan itsekin suoraviivaisuutta ja vältän turhaa konstikkuutta.”
Rehtiyden lisäksi Juha on näyttänyt lapsilleen, kuinka tärkeä on löytää itselle mielekäs ammatti.
”Myös intohimon työhön olen heille yrittänyt välittää.”
Eläkkeelle
Juha Muje jäi eläkkeelle muutama vuosi sitten.
”Ensimmäisenä eläkesyksynä ehdotin, että ajaisimme pohjoiseen katsomaan ruskaa. Pinke suostui sillä ehdolla, että liityn hänen kirkkokuoroonsa. Minä sain Lapin-reissun, kuoro tenorin.”
Samuli kertoo, kuinka hänen äitiään tuskastutti joutilaan aviomiehen levottomuus. Näyttämötaiteilijan oli vaikea totuttautua eläkeläisen leppoisaan elämänrytmiin.
”Pesin hampaat viideltä iltapäivällä, aivan kuin olisin vieläkin ollut lähdössä töihin.”
Pian keikkatarjouksia alkoi tulla.
”Minulla on iloinen mieli ja paljon energiaa. Fysiikka kuitenkin rapautuu.”
Juhalle tehtiin viisitoista vuotta sitten ohitusleikkaus. Jalkojen verisuonissa on kalkkeutumia, mutta niiden operoiminen ei auttanut. Hän ei pysty kävelemään pitkään.
”En olisi uskonut, että ihmisen kantapäissä on niin paljon tavaraa, että ne alkavat särkeä jo lyhyen matkan käveltyäni.”
Näyttelemistä terveysongelmat eivät estä, mutta lähestymistapa työhön on muuttunut.
”Minulle on ollut luonnollista ymmärtää näyttämöä ja roolia kehon ja liikkeen kautta. Kalkkiviivoilla on korkea aika oppia käyttämään päätään”, Juha sanoo.
Poika on ylpeä siitä, että isä tekee sitä, mistä pitää.
”On hienoa, että isän veri vetää vielä teatteriin. Isä voi paremmin, kun hän tekee töitä. Se pitää hänet vireessä”, Samuli toteaa.
Vaikka neuvoja ei Samuli ole isältään pyytänyt, on hän seurannut tarkkaan tämän työtapoja.
”Isä on aina valmis heittäytymään tulta päin. Hän hoitaa asiat niin, että vastanäyttelijöillä on hyvä olla”, Samuli Muje sanoo. ●
Haastattelu on julkaistu Eevassa 2/2017. Nettiversiota on muokattu.
