Teatteriohjaaja Akse Petterssonin syömishäiriö alkoi kehittyä 7-vuotiaana – syy paljastui vasta vuosikausia myöhemmin
Akse Pettersson sairastui lapsena syömishäiriöön, jota ei oikein osattu kotona kohdata. Myöhemmin hän lähes poltti itsensä loppuun. Terapia ja meditaatio ovat auttaneet tiellä kohti tasapainoa.
Tällainenko tästä tuli? Mitä jos kukaan ei pidäkään tästä? Niin ohjaaja Akse Pettersson ajattelee joka kerta, kun ensi-ilta lähestyy.
”Tunnen, että onnistumiseni ovat sattumanvaraisia, pelkkiä onnekkaita löytöjä. Pelkään muille paljastuvan, etten ole älykäs, taitava tai kiinnostava.”
Tällaisista tunteista puhutaan huijarisyndroomana. Sillä tarkoitetaan pätevän ihmisen ahdistusta omasta kuvitellusta osaamattomuudestaan.
”Huijarisyndrooma on tunnistettava termi sille sisäiselle hädälle, epävarmuudelle ja ahdistukselle, jonka kanssa olen tasapainotellut koko elämäni ajan.”
Akse Pettersson on menestynyt, näkemyksellisyydestään ylistetty ohjaaja, jonka läpimurtona pidetään vuoden 2014 Kaspar Hauser -näytelmää. Se käsitteli y-sukupolven eli silloisten kolmekymppisten elämäntuntoja. Valtakunnan suurin sanomalehti julisti sen teatteritapaukseksi ja Aksen sukupolvensa ääneksi.
”Sain suurta suosiota, josta olin haaveillut. Ajattelin, että tällä menestyksellä surffaan koko loppuelämäni. Sitten tajusin, että nyt pitää tehdä seuraava teos, ja sitten taas seuraava. Kaikki on edelleen yhtä monimutkaista kuin ennenkin.”
Suurin osa Aksen paristakymmenestä teoksesta on saanut ylistävät arviot, mutta jokaisen uuden ohjaustyön kanssa hän käy läpi samantyyppisen prosessin.
”Kun käy samat kelat monta kertaa läpi, alkaa tunnistaa, että tässä sitä taas mennään. Pitää vain yrittää rauhoitella itseään ja tunkea vahaa korviin, kun epäilyn seireenit laulavat.”
Ohjaajan ammatti on omiaan ruokkimaan epävarmuutta. Akse toivoo usein, että olisi olemassa jokin yleisavain tai oppikirja, joka sanoo miten asiat pitää ratkaista.
”Ohjaaminen on melko nuori ammatti, ja välillä mietin, mitä se edes on. Aloin opiskella sitä parikymmentä vuotta sitten ja vasta nyt tuntuu, että minulla on siitä edes auttavaa ymmärrystä. Samaa voi kai sanoa elämästä yleensä.”
Kaksikielinen lapsuudenperhe asui Vantaalla. Aksen isä työskenteli toimittajana, äiti lastenpsykologina. Veljiä on kaksi, Akse sisaruksista keskimmäinen.
”Kasvuolosuhteissani oli paljon hyvää mutta myös paljon kielteistä. En halua luoda kuvaa, että minulla oli hirveän vaikea lapsuus, mutta minä koin sen hirveän vaikeaksi.”
Akse sanoo tunteneensa lapsuudenperheensä ilmapiirin ajoittain epävakaaksi, arvaamattomaksi ja vaativaksi. Lapsena häntä muun muassa kuritettiin kovakouraisesti.
”Olisin tarvinnut enemmän lempeyttä ja ymmärrystä vanhemmiltani. Ajattelen kuitenkin, että he tekivät kaikesta huolimatta parhaansa. Olen antanut heille anteeksi.”
Aksella oli jo varhain monenlaisia huolia ja pelkoja. Kun hän oli kuusi-seitsenvuotias, ne saivat syömishäiriön muodon.
Oireilu alkoi, kun Akse oli vähällä tukehtua ruokaan ollessaan isoäitinsä luona hoidossa. Hän hyppi sohvalla, katsoi Music Televisionia ja napsi rusinoita.
”Yhtäkkiä en saanut henkeä.”
Aksen vanhemmat tulivat takaisin juuri kun isoäiti ja isoveli roikottivat häntä jaloista ja takoivat häntä selkään. Akse vietiin ambulanssilla sairaalaan, jossa hänet tähystettiin nukutuksessa. Kotiin päästyään hän alkoi pelätä nielemistä, jätti ruokailuja väliin, piilotti ruokaa ja laihtui huomattavasti.
”Vuosien varrella tilanne kehittyi syömishäiriöksi, jota ei oikein osattu kotonani kohdata.”
”Tuntui, että mitä sitten yritinkin, aina nousi seinä vastaan.”
Ongelmien juurisyyt jäivät selvittämättä, mutta monen vaiheen jälkeen Akse ohjattiin puheterapeutille, jonka kanssa hän harjoitteli syömistä. Se auttoi.
Teini-iässä mielen haasteet vyöryivät uudella voimalla päälle. Aksen itsetunto teki jatkuvaa heiluriliikettä.
”Koulumenestykseni oli raivoisan epätasaista: minulla oli kymppejä ja vitosia vierekkäin. Yhdessä hetkessä olin jossain hyvä, seuraavassa surkea.”
Akse vertaili jatkuvasti itseään muihin. Hän halusi olla samalla tavoin älykäs kuin isoveljensä mutta tunsi olevansa riittämätön ja puutteellinen. Hän innostui kuvataiteista mutta vertaili maalauksiaan luokan toisen pojan pilapiirroksiin ja suri, kun piti omiaan huonompina.
Lukioaikana Akse voitti nuorten filosofiakilpailun ja sijoittui Tokion kansainvälisessä filosofiakilpailussa kolmanneksi.
”Silloin ajattelin, että olen kai tässä hyvä. En kuitenkaan saanut siirrettyä menestystä mihinkään. Tuntui, että mitä sitten yritinkin, aina nousi seinä vastaan.”
Akse tunsi itsensä ulkopuoliseksi. Hän kuvitteli, että muut vain tietävät, missä ovat hyviä, ja alkavat johdonmukaisesti tehdä omaa juttuaan.
”Tuntuu, että se, miten asiat oikeasti ovat, on minulle aina jonkin sumuverhon takana. Omien huolien, tarpeiden ja projisointien mössö on aina tiellä. On kestänyt kauan ymmärtää, että asioiden tekeminen on yleensä muillekin prosessi, johon ei ole koko ajan kontrollia.”
Kun Akse opiskeli Teatterikorkeakoulussa, hän alkoi kärsiä korvien tinnituksesta. Stressitasot nousivat kattoon, ja lapsena padotut pelot ja huolet tekivät olemisesta hetkittäin sietämätöntä.
Ongelmien juurisyyt oli viimein kohdattava.
Parin terapiaprosessin ja vuosien meditoinnin jälkeen Akse tuntee saavuttaneensa ”jonkinlaisen tasapainoa muistuttavan tilan”, kuten hän sitä kutsuu.
Akse on myös oppinut suhtautumaan itseensä lempeämmin. Tärkeää on ollut oivaltaa, että vaikka ongelmat joskus tuntuvat pysyvän samoina läpi elämän, itse muuttuu niiden äärellä koko ajan.
”Välillä hermostun ja ajattelen, että helvettiin kaikki meditaatiot ja terapiat. Kaiken ei tarvitse ratketa. Mutta toisaalta meditaatio ja terapia auttavat kestämään juuri tätä keskeneräisyyttä.”
”Olen isänä lempeä, mutta vaativuus minussa odottaa koko ajan nurkan takana.”
Isyys pakotti Aksen pohtimaan asennettaan itseen ja muihin uudella tavalla. Esikoinen on kohta viisivuotias, kuopus pian kaksi.
Akse tietää, että koska hän on aina ollut ankara, vaativa ja tuomitseva itseään kohtaan, hän voisi olla sellainen helposti lapsilleenkin.
”Olen isänä lempeä, mutta vaativuus minussa odottaa koko ajan nurkan takana. Tunnen, kuinka kärsimättömyyteni nousee. Tulee helposti olo, että no niin, voitko nyt tehdä tämän kunnolla. Teen tämän puoleni kanssa töitä.”
Akse elää ruuhkavuosia: työ, lapset ja ikääntyvät vanhemmat vaativat aikaa. Äiti on ollut hoitokodissa jo vuosia.
Joulukuussa Aksen perhe muutti Helsingin Maunulaan. Muuton aikaan hänen olisi pitänyt viimeistellä uutta näytelmää ja valmistella joulua, mutta ensin lapset sairastuivat, sitten isä joutui sairaalaan ja lopulta hän itse sairastui koronaan.
”Kaaos sekä ruokkii riittämättömyyden tunnetta että antaa armoa. Kaikkea ei vain voi tehdä eikä kaikkialla olla.”
Silloin, kun on vähemmän eri suuntiin repivää elämää ympärillä, on helpompi elätellä fantasiaa täydellisestä hallinnasta, Akse sanoo.
”Olen paljon kasvotusten sen kanssa, että välillä asiat menevät niin kuin haluan, välillä eivät. Olen tullut kohtalonuskoisemmaksi.”
”Jos sietäisimme epävarmuutta, meidän olisi helpompi tunnistaa, mitkä päätökset vievät meitä oikeaan suuntaan.”
Viime vuonna Aksesta tuli Kansallisteatterin kotiohjaaja. Se tarkoittaa, että hän ohjaa Kansallisteatterille kolme ohjausta seuraavan kuuden vuoden aikana.
Epävarmuuden ja keskeneräisyyden teemat hiipivät usein kuin salaa Aksen töihin. Ne näkyivät myös viime syksynä ilmestyneessä äänikirjassa Avokadoseksi, jonka Akse teki yhdessä Harry Salmenniemen ja V. S. Luoma-ahon kanssa.
Yhteiskuntamme ei Aksen mukaan oikein kestä keskeneräisyyttä ja ambivalenssia. Ne tulkitaan helposti ammattitaidottomuudeksi ja kykenemättömyydeksi. Siksi niitä paetaan vahvoihin mielipiteisiin ja nopeisiin päätöksiin.
Sen vuoksi yhteiskunnallisista keskusteluista tulee helposti taisteluja siitä, kuka on oikeassa, eikä siitä, mikä on viisasta.
Aksen mielestä ihmisten pitäisi opetella paremmin tunnistamaan, mitä todella tietävät ja mitä eivät.
Akse on oppinut sietämään omaa epävarmuuttaan, kun hän on oivaltanut, että epävarmuus ei ole vain hänen yksityinen taistelunsa.
”Ajattelen, että epävarmuuteni on meidän yhteistä epävarmuuttamme, ei ainutlaatuista. Se on poistanut siitä yksinäisyyden kokemuksen.”
Juttu on julkaistu Eeva-lehdessä 3/2025.
