Tatiana Elf hoiti 20 vuotta muistisairasta äitiään – ja unohti, mitä on oma elämä: ”Kun jatkuva jännitystilani laukesi, painajaiset alkoivat”
Tatiana Elfin äiti oli suosittu seurapiirikampaaja – sitten äidin käytös alkoi muuttua. Syyksi paljastui Alzheimerin tauti. Nyt Tatiana opettelee 48-vuotiaana uudestaan arkea, jossa voi olla tilaa myös omille unelmille.
Miten elää omaa elämää? Käsikirjoittaja Tatiana Elf on miettinyt kysymystä paljon viime aikoina ja tajunnut, että hän tarvitsee apua ja opettelua sen ratkaisussa. Hän on huolehtinut Alzheimerin tautia sairastavasta äidistään 20 vuoden ajan yksin.
Keskellä Tatianan olohuonetta on lasinen työpöytä ja tietokone, jolla hän on kirjoittanut televisiosarjojen käsikirjoituksia, kuten muistisairauksista kertovan Kultakalan, kirjansa Erokeskusteluja ja tuoreen äänikirjansa, Äitinä omalle äidille.
”Olen tajunnut, että äidistä huolehtiminen meni tärkeysjärjestyksessä oman elämäni edelle. Minun on pitänyt ajatella ensin äitiä, sitten vasta itseäni”, Tatiana kertoo kotisohvallaan Helsingin merellisessä lähiössä.
Valokuvassa Tatianan olohuoneen seinällä poseeraa nuori kaunotar eteläafrikkalaisessa maisemassa. Nainen on äiti, Leena Elf, joka asui nuoruusvuosinaan melkein kymmenen vuotta Etelä-Afrikassa. Sen jälkeen 1980–90-luvuilla hänet tunnettiin helsinkiläisenä seurapiirikampaajana.
Tehtaankadulla sijainneessa kampaamossa istuivat niin Britannian pääministeri Margaret Thatcher kuin helsinkiläissosieteetin kerma. Nuorena Tatiana ajatteli, että äiti näytti aina siltä kuin olisi tulossa Milanon muotiviikoilta, täydelliseltä.
Viime vuosina Tatiana on miettinyt sellaisia asioita kuin uskaltaako hän lähteä matkalle: Mitä jos äiti eksyy sillä välin? Tai päätyy putkaan tai sairaalaan? Tai vinguttaa luottokortilla kymppitonnin laskun?
Tatianaa on tarvittu apuun kerta toisensa jälkeen – milloin hakemaan humalaista äitiä putkasta, milloin selvittämään, miksi äidin mielestä kotona on ”kuolema läsnä”.
”Äiti oli päättänyt, että minun elämäni menisi hänen elämänsä edelle, mutta sitten minä lähdin.” Tatiana on myöhemmin kuullut, että äidin tissuttelu alkoi silloin.
Kuin Gilmoren tytöt -sarjan äiti ja tytär. Vielä reilut 20 vuotta sitten Tatiana ja hänen äitinsä olivat tiivis kaksikko.
Sunnuntaisin syötiin brunssi ja vaihdettiin viikon kuulumiset. Jouluisin he koristelivat kodin äidin Pariisista tuomilla koristeilla, ja kesäisin he istuivat Stockmannin kulmalla arvostellen lempeästi ohikulkijoiden permanentteja ja tyylejä.
Leena Elf on kotoisin vaatimattomista oloista Kemistä. 1970-luvun alussa hän meni naimisiin saksalaisen miehen kanssa, muutti Etelä-Afrikkaan, erosi ja rakastui näyttelijä Tom Selleckin näköiseen, Tšekkoslovakiasta paenneeseen mieheen. Pari meni naimisiin pikavauhtia, ja pian sen jälkeen 1975 syntyi Tatiana. Soweton mellakat ajoivat perheen miehen kotimaahan, jossa elämä oli köyhää ja väkivaltaista.
Leena ja Tatiana palasivat kahdestaan Suomeen, Helsinkiin. Kymmenen vuotta myöhemmin Leena perusti kampaamonsa.
Tatiana lähti 19-vuotiaana Lontooseen mennäkseen töihin ja opiskelemaan sosiologiaa ja psykologiaa.
”Äiti oli päättänyt, että minun elämäni menisi hänen elämänsä edelle, mutta sitten minä lähdin.”
Tatiana on myöhemmin kuullut, että äidin tissuttelu alkoi silloin.
Äidin holtiton tuhlailu paljastui 2003 tienoilla, kun Tatiana oli palannut Lontoosta Suomeen. Samaan aikaan Tatianan oma elämä alkoi jäädä salakavalasti jalkoihin. Hän seurasi äitinsä rahankäyttöä aluksi etäältä, sitten kauhuissaan. Äiti osti luottokortilla esimerkiksi tuhansien eurojen patjan, vaikka rahaa ei ollut.
Tatiana yritti lievittää äidin yksinäisyyttä ja vei tätä elokuviin, näyttelyihin ja konsertteihin.
”Olen ylisuorittaja. Suoritan kaikkea, myös asioita, joista nautin”, Tatiana sanoo.
Äidin piti kaikkialla saada lasi viiniä, mikä ärsytti tytärtä. Hän alkoi vahtia äidin viininjuontiakin.
”Se oli ainoa hetki, kun saatoin nauraa ja olla hetken huoleton.”
Tatiana teki yhä enemmän töitä, koska se antoi pakotien äidin elämästä. Avomies huomautti, ettei nähnyt puolisoaan enää lainkaan.
Sitten äiti halusi muuttaa. Kerta toisensa jälkeen äiti halusi vaihtaa maisemaa – ja Tatiana hoiti muutot uupuen yhä enemmän.
Äiti saattoi myös haluta yhtäkkiä koiran tai kadota päiväkausiksi. Tai vaeltaa tuntikausia päivässä. Tatiana etsi äitiä milloin mistäkin.
Hän kadehti ystäviään, joiden vanhemmat olivat hyväkuntoisia, puhuivat normaalisti ja tulivat välillä auttamaan vaikka lampunvaihdossa. Läheisin ystävä piti Tatianasta huolta viemällä hänet kerran viikossa ravintolaan syömään.
”Se oli ainoa hetki, kun saatoin nauraa ja olla hetken huoleton.”
Yhtenä päivänä töitten jälkeen Tatiana näki helsinkiläisellä katuterassilla naisen, jonka vaaleat hiukset hehkuivat auringonpaisteessa. Se oli äiti. Pöydällä oli lasissa 24 senttiä valkoviiniä, vaikka Tatiana tiesi, että äiti oli jo käyttänyt viikolle varatut rahat. Äiti katseli ohikulkijoita.
Silloin Tatiana teeskenteli, ettei nähnyt äitiä. Hän halusi pitää kiinni iltasuunnitelmistaan ja tehdä kotona ruokaa sen sijaan, että ajautuisi riitelemään kadulla äidin kanssa.
Tatiana päätti olla yhden kerran itsekäs. Hän ei halunnut pilata iltaansa olemalla jälleen kerran äitinä omalle äidilleen.
Juustotäytteinen pretzel on koskemattomana Tatianan olohuoneen lasipöydällä. Sen tuominen hänelle tuliaiseksi on ollut virhe. Tatiana ei yleensä syö pretzeliä saati rasvaista juustoa.
Äidin pitkäaikainen hoitaminen on aiheuttanut Tatianalle pelon muistisairauden puhkeamisesta. Se näkyy syömishäiriö ortoreksiana.
Tatiana analysoi pakonomaisesti syömisiään, ruokien ravintoarvoja, alkoholinkäyttöään ja liikkumisiaan. Hänelle kolme viinilasillista juhlissa on ehdoton maksimi. Liikkua pitäisi monta kertaa viikossa. Muutenhan Alzheimer voi alkaa huomenna, niin Tatiana ajattelee.
”Tajuan toki järjen tasolla, että niin ei käy, mutta on vaikea muuttaa ajatustaan.”
Äidillä diagnosoitiin Alzheimerin tauti 2013. Hän sai pitkän odottelun jälkeen kotihoidon palvelut avukseen, mutta edelleen Tatianasta tuntui, että vain hän sai äidin esimerkiksi suihkuun. Hän pesi, siveli ihovoiteen, vaihtoi vaipat, puki yöpuvun ja peitteli sänkyyn. Jonkunhan se oli tehtävä.
Äidin hoito täytti Tatianan elämän, ja suhde avomiehen kanssa päättyi. Tatiana kävi pari kertaa terapeutin vastaanotolla ja huojentui, kun tämä antoi hänelle luvan olla vihainen. Samalla siitä tuli itsekäs olo. Terapeutti kysyi, oliko se itsekkyyttä, että laittoi koko elämänsä syrjään kannatellakseen vanhempaansa.
Muistiasiantuntijat varoittivat Tatianaa alkamasta viralliseksi omaishoitajaksi, koska silloin hän ei saisi äidilleen hoivapaikkaa. Sinulla pitää olla oma elämä, ystävät huomauttivat Tatianalle. Muuten ei ole, mistä kirjoittaa.
Kun Tatiana meni katsomaan äitiä sairaalaan 16. kerran, poliisi, tarkkanäköinen hoitaja ja kotihoidon sijainen totesivat, ettei äitiä voinut enää päästää asumaan yksin kotiin.
Masentavat ajatukset vaivasivat Tatianaa terapiasta huolimatta. Työmatkalla lentokoneessa hän mietti, ettei haittaisi, jos lentokone putoaisi. Samaan hengenvetoon hän puntaroi, kuka hoitaisi äidin tilit, Kela-hakemukset, hautajaiset? Herranjestas, ei lentokone sittenkään voinut tippua.
On mahdollista, että Tatianan pelasti kuntovalmentaja, joka ei suostunut tekemään kunto-ohjelmaa asiakkaalle, jonka elämäntilanne oli liian raskas.
”Sen sijaan valmentaja ehdotti varovasti, että minun olisi hyvä käydä lääkärissä. Hän arveli, että saatan olla masentunut.”
Lääkärin masennustestissä Tatiana sai tulokseksi vaikean masennuksen. Tatiana ei ollut tajunnut, että hänen maailmankuvansa oli niin synkkä. Hän sai masennuslääkkeet ja aloitti uuden, kolmen vuoden terapian.
Äiti kaatuili usein, löi päänsä ja joutui tikattavaksi ja välillä myös putkaan. Kun Tatiana meni katsomaan häntä sairaalaan 16. kerran, poliisi, tarkkanäköinen hoitaja ja kotihoidon sijainen totesivat, ettei äitiä voinut enää päästää asumaan yksin kotiin.
Vihdoinkin, Tatiana ajatteli. Äiti sai pääkaupunkiseudulta hoivakotipaikan 2015.
”Se oli kuin lottovoitto. Mutta kun jatkuva jännitystilani laukesi, painajaiset alkoivat. Ne eivät ole loppuneet vieläkään”, Tatiana kertoo.
Painajaisissa äiti päästetään hoivakodista ja hän ostelee Stockmannilta tavaroita kymppitonnilla. Tai sitten hän on humalassa tai kuin jankuttava pikkulapsi. Unessa Tatiana on ravistellut ja jopa lyönyt äitiä.
Välillä unien äiti on parantunut. Hän on hyvässä kunnossa ja puhuu.
Vieläkin kun puhelin soi myöhään, Tatiana hätääntyy. Mitä nyt? Miksi soitat yöllä?
Ihmisille on vaikea selittää, miltä tuntuu, kun pitkittynyt, vaikea elämänvaihe ei ota loppuakseen. Siltä Tatianasta edelleen tuntuu.
Vaikka hän on tehnyt kaikkensa äidin hyväksi, syyllisyys on syvää. Tatiana tietää, ettei äiti haluaisi ”kitua” sairaalassa tai hoivakodissa. He ovat toistensa kaltaisia: levottomia ja seikkailunhaluisia.
Silti Tatiana uskoo myös, ettei äiti olisi halunnut terveenä olleessaan, että tytär omistaisi elämänsä huolehtimiselle. Tai päätyisi äidin tekemien velkojen maksajaksi.
Kun kaverit menivät naimisiin ja saivat vauvoja, Tatiana järjesti heille polttareita ja vauvakutsuja.
”Katsoin sivussa, kun se juna viuhui vauhdilla minun ohitseni.”
Tatiana on miettinyt viime aikoina, millaista elämä olisi, jos hänellä olisi oma perhe. Jos hän olisi pysynyt yhdessä avomiehensä kanssa, olisiko heille tullut lapsi?
Yksin Tatiana ei halua lasta saada. Häneltä on kysytty, entä jos päätös vielä tulevaisuudessa kaduttaa.
”En pidä kysymyksestä. Entä jos en kadu? Minulla ei ole ollut vauvakuumetta, eikä äitikään puhunut lapsenlapsista.”
”Minun on täytynyt miettiä, miten hoidan itse itseäni.”
Vaikka lapsettomuus on Tatianan valinta, se on myös surettanut häntä. Hänellä ei ole lapsia, jotka jonakin päivänä käyvät läpi hänen romujaan ja ihmettelevät, mitä ”helvetin sälää äiti on säästänyt”. Tatiana on myös miettinyt, kuka häntä aikanaan hoitaa.
”Omaa lasta tai vanhempaa hoidetaan siksi, että he ovat omaa verta. Minun on täytynyt miettiä, miten hoidan itse itseäni.”
Onnen tunne havahdutti Tatianan ensimmäisen kerran pitkään aikaan muutama vuosi sitten. Kännykkä oli äänettömällä, ja hän istui ystävänsä kanssa elokuvateatterissa katsomassa Downton Abbey -elokuvaa.
Koronan jälkeinen vuosi 2022 oli monelle raskas, mutta Tatiana oli silloin ensimmäisen kerran aidosti onnellinen melkein 20 vuoteen. Hän alkoi uskaltaa elää, vaikka ei kehdannutkaan iloita siitä ääneen.
Nykyään Tatiana voi ajoittain ajatella muutakin kuin äitiä, eikä tämä tule ajatuksissa aina ensimmäisenä.
”Voin pohtia jopa omia hassuja asioitani, kuten botoxin ottamista otsaan, jotta kulmakarvat eivät roikkuisi liian alhaalla. Tai sitä, miksi olen taas palkannut henkilökohtaisen kuntovalmentajan, vaikka en halunnut, että kukaan vahtii käyntejäni kuntosalilla.”
Hän nappaa juustolla täytetyn pretzelin käteensä ja syö sen kokonaan.
Äidin ystävä on antanut hänelle neuvon: äänikirjan valmistumisen jälkeen Tatianan on lopullisesti päästettävä äidistä irti.
Samaa ovat sanoneet ystävät, terapeutti ja hoivakodin omahoitaja. Tämä jaksaa muistuttaa, että äiti on nyt turvassa.
”Äitikin haluaisi, että nautin elämästä.”
Tatiana haaveilee pienestä talosta Välimeren rannalla tai kirjakauppiaan työstä Kaliforniassa Laguna Beachilla. Hänellä olisi ihana parisuhde ja hyviä ystäviä.
Unelmien toteuttamisen aika on sitten, kun aika on jättänyt äidistä. Ajatus ei tunnu Tatianasta musertavalta. Hän on ehtinyt romahtaa vuosien varrella monta kertaa.
Äiti ei enää tunnista tytärtään, puhu tai reagoi kosketukseen. Tatiana käy hoivakodissa säännöllisesti, vaikka vierailut ovat raskaita.
Tatiana on päättänyt, että äidin hautajaisissa soitetaan Abban Dancing Queen rauhallisena versiona.
”Se kertoo äidistä silloin, kun hän oli vielä täynnä elämää, sellaisena hän toivoisi itsensä muistettavan.”
Haastattelu on julkaistu Eevassa 3/2024.
