"MINULLE SANOTAAN USEIN, että olen rohkea. Kuulen tätä lähipiiriltäni ja ihmisiltä, jotka eivät edes tunne minua hyvin.

Viimeksi rohkeudesta mainitsi äitini, joka totesi, että olen ollut aina oman polkuni kulkija. Häkellyin. Mietin, eivätkö kaikki elä samalla tavalla.

Huvittavaa on, etten miellä itseäni rohkeaksi. Ennemmin kyse on tunteesta ja intuitiolla elämisestä. Olen aina mennyt, touhunnut ja saanut olla sellainen kuin olen.

Vanhempani muistavat yhä, kuinka olin heidän kanssaan viisivuotiaana laivalla. Lähdimme laivan diskoon katsomaan Paula Koivuniemeä. Esityksensä aikana Paula tarjosi minulle mikrofonia. Aloin laulaa joululaulua, jonka sanat keksin samalla, kun esiinnyin. Lopulta karkasin lavalle ilman lupaa.

Tarina naurattaa, mutta se kertoo jotain minusta ja tavastani elää.

SEITSEMÄNTOISTAVUOTIAANA muutin Helsingistä Jyväskylään silloisen kumppanini luo. Vanhempani suostuivat keskusteluiden ja empimisen jälkeen. Kai he tiesivät, että lähtisin joka tapauksessa. Tein mallintöitä Paparazzilla ja opiskelin media-assistentiksi, mutten koskaan valmistunut.

Kaksi vuotta myöhemmin hain Lontooseen au pairiksi. Viikon päästä ideasta olin jo kaupungissa ilman matkalaukkua, kielitaitoa ja rahaa. Mukanani oli vain isältäni lentokentällä saamani viisikymppinen.

TAPASIN keittiöpäällikköpuolisoni Mikon yhdeksän vuotta sitten yhteisten ystäviemme kautta. Kohtaamisemme ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä, mutta jo puolen vuoden päästä olimme kihloissa.

Mikko on täydellinen vastakohtani: rauhallinen, harkitseva ja pohtiva. Olemme hyvä pari, koska kaikkien ideoideni ei ole tarkoituskaan mennä maaliin. Kun Mikko palaa ehdotukseeni parin viikon jälkeen, tiedän, että tässä on järkeä. Tätä viemme eteenpäin.

KUN ELMA OLI VAUVA, Mikko sai työpaikan Hotelli Punkaharjulta. Jätimme Helsingin ja ostimme asunnon vuonna 1938 rakennetusta suojeluskuntatalosta Putikon kylästä. Elokuvateatterina ja liikuntasalina toiminut talo oli unelmiemme täyttymys. Vietimme siellä elämämme parhaat vuodet. Kaipasimme kuitenkin ystäviämme ja sukulaisiamme. Kun toinen lapsemme Klara ilmoitti tulostaan, palasimme Helsinkiin.

Oloni oli hirveä. Koin juurettomuutta ja mietin, tulenko enää koskaan tuntemaan mitään paikkaa kodikseni.

Onneksi sattuma puuttui peliin. Kolme vuotta sitten Mikon vanha tuttu ravintolapiireistä soitti ja kysyi, haluaisiko Mikko Porvooseen töihin.

Työskentelin yrittäjänä enkä ollut sidottu paikkaan, joten päätimme antaa kaupungille mahdollisuuden. Viettäisimme siellä yhden kesän. Rakastuimme kaupunkiin heti. Nyt tuntuu, että tänne me kuulumme ja tänne me jäämme. Toki mielemme voi jossain vaiheessa muuttua, mutta nyt on näin.

Viime vuonna otimme Mikon kanssa yhteisen ammatillisen harppauksen, kun aloimme vastata Hotel Onnin ja ravintola SicaPellen toiminnasta. Sen saman, johon Mikon ystävä houkutteli hänet töihin.

Haluamme luoda asiakkaillemme uudenlaisen, henkilökohtaisen elämyksen keskellä Porvoon vanhaa kaupunkia.

Työnkuvani pitää sisällään kaiken mahdollisen: konseptoin, kehitän ja sisustan. Tarjoilen illallista, katan aamupalaa, päivitän somekanavia, valitsen viinejä ja siivoan huoneita. Kaikkea sopivassa suhteessa.

Ennen hotelli–ravintoloitsijaksi ryhtymistä työskentelin isojen, mielenkiintoisten projektien parissa media- ja sisältöalalla. Tein töitä muun muassa Bassoradiolle. Se, että heittäydyin keskellä koronaa kunnianhimoisen vision kanssa täysin uuden asian pariin, kauhistutti.

En olisi kuitenkaan voinut toimia toisin. Hoin mielessäni, että jos alan jänistää, voin palata vanhaan. Vielä ei ole ollut tarvetta.

Ehkä minua auttaa myös se, etten ole koskaan osannut katua. En nytkään. Jos vastoinkäymisiä tulee, mietin niitä sitten. Etukäteen murehtiminen ei tuo lisäarvoa. Sanon usein, että epäonnistumisiinkin voi suhtautua juonenkäänteinä, ei päätepisteinä.”

Juttu on julkaistu Trendissä 3/2023.