Tarja Filatov paljastaa, millaisia taisteluja vallan kulisseissa käydään – jopa taksin istumapaikoista tuli tappelu

Kansanedustaja, varapuhemies Tarja Filatov kertoo Eevan juttusarjassa elämänsä rooleista.

Evakkojen lapsenlapsi | On paras katsoa eteenpäin

”Ensimmäinen teatteriroolini oli kiukkuinen emäntä. Lintu Sinisessä näyttelin noitaa. Ainoassa prinsessaroolissani olin pahasuinen prinsessa, jota kosijapojat koettivat vaientaa. Mutta en halunnutkaan olla perinteinen prinsessa, koska oli tylsää vain tepastella mekossa.

Harrastin 11-vuotiaasta asti teatteria. Siellä sain laittaa itseni likoon. Tuntui hyvältä, kun uskalsin tehdä erilaisia rooleja ja ne onnistuivat.

Olin perustamassa Hämeenlinnan Miniteatteria. Minä ja muut nuorisoteatterilaiset taistelimme saadaksemme kunnolliset tilat harrastuksellemme. Sain poliittisen herätyksen, kun tajusin, että asioista päätetään kaupunginvaltuustossa.

Isä oli peltiseppä ja äiti ompelija. Kotoa opin, että raha tulee työtä tekemällä, vaikka työ ei olisi aina niin kivaa. Äiti ja isä olivat ammatistaan ylpeitä, eteenpäin katsovia ihmisiä. Heiltä opin, että ihmisiä kohdellaan ihmisiksi. Totuin talkoohenkeen ja siihen, että läheisistä ja vähän vieraammistakin pidetään huolta.

Isä oli Metalliliiton piiripuheenjohtaja. Hän yllättyi, kun 15-vuotiaana ilmestyin työväentalolle. Minua kiinnostivat sosiaalidemokraattisessa puolueessa sosiaalinen oikeudenmukaisuus, kansainväliset asiat ja ympäristökysymykset.

Myös isovanhempani vaikuttivat arvoihini. Isoisä, dieduška, oli kirkkopalvelija ja isoäiti, babuška, leipoi kirkkopullia. Heillä oli inhimillinen velvoite tehdä sellaista, josta koituu hyvää myös muille kuin lähimmille. Ehkä tämäkin malli on tuonut minulle halun vaikuttaa.

Isovanhemmat olivat muuttaneet Hämeenlinnaan evakkoina Karjalasta. Isä, äiti, veljeni ja minä asuimme ensimmäiset elinvuoteni heidän luonaan. Naapurustossa asui muitakin evakkotaustaisia perheitä. Kaikki olivat jonkun mummoja tai babuškoja.

Ortodoksinen kirkko oli evakoille tärkeä yhteisö. Minulle ortodoksisuus merkitsee kulttuurista yhteyttä juuriini, se on osa identiteettiä.

Karjalaisevakkoihin kohdistuva syrjintä näkyi pieninä näpäytyksinä ja kaunana, josta vanhempani ovat kertoneet. Minullakin oli kavereita, jotka välttivät kertomasta sukunimeään elokuvalippua varatessa, ettei tarvitsisi selitellä. Äiti taas yritti ehdottaa naimisiin mennessäni, enkö hankkiutuisi eroon ’ryssännimestäni’. Pidin kuitenkin sukunimeni.

Perheessäni oli vallalla asenne, että emme murehdi liikaa menneitä vaan katsomme eteenpäin. Se on tarttunut minuunkin.

Voisin ehkä vielä olla mukana harrastajateatterissa eläkepäivinä. Eduskunnassakin olen näytellyt demareiden sketsiryhmässä.”

Nuorempana Tarja ajatteli, että on heitä, jotka haluavat tehdä hyvää, sekä heitä, jotka ovat itsekkäitä. ”Olen ymmärtänyt, että olemme oman elämämme summia. Lähtökohdat ihmisillä ovat hyvin erilaiset.”

Sitkeä toipilas | Isoja päätöksiä jo pienenä

”Peukaloni ovat iskostaneet minuun sitkeyttä. Ne ovat olleet syntymästä saakka epämuodostuneet, ja sen vuoksi ymmärrän pitkäjänteisyyden merkityksen. Teen sen, minkä voin, mutta kaikki ei muutu kerralla.

Ensimmäisen kerran minut leikattiin parin viikon iässä, ja sittemmin leikkauksia oli vuosittain. Sairaalareissuilla Helsingissä kärsin koti-ikävästä ja tylsyydestä. Aina kun näin hoitajan piikkikärryineen, livistin vessaan piiloon. Kuvittelin, että taion sairaalasängyn raketiksi ja se veisi minut kotiin.

Sairaalasta päästyäni kädet olivat kipeät ja kipseissä. Silloin sain toivoa mitä vain. Kerran pyysin leikkimökkiä ja isä rakensi sen kaverinsa kanssa. Kun pyysin hevosta, seinä tuli vastaan.

Isä laittoi minut harjoittelemaan arkisia kädentaitoja, vaikka se oli aluksi vaikeaa. Hän teki sen ystävällisellä tavalla, eikä se tuntunut pakottamiselta.

Olen isän asennoitumisesta kiitollinen. Vammani ei ole estänyt minua tekemästä mitään, mitä haluan.

Kun olin 12, edessä olisi ollut arpien siistimiseen liittyvä leikkaus. Minua arvet eivät häirinneet, joten halusin, että leikkaukset lopetetaan. En ole koskaan katunut sitä.

Vanhempani tekivät kaikkensa, jotta saisin mahdollisimman normaalit peukalot. Se oli heiltä myös valtava taloudellinen päätös, sillä hoitaminen maksoi. Minun valintani oli se, että pitemmälle ei menty. Äiti ja isä tuumasivat, että mitä lasta kiusaamaan, kun tämä pärjää ilmankin.

Äiti sanoi, että yritti kerran pikkulapsena laittaa minulle rusetin, eikä ole sen jälkeen yrittänyt elämääni ohjata.”

”Voi olla, että luonteeni iloisuus ja elämänmyönteisyys ovat karjalaista perua. Hämäläistä on periksiantamattomuus”, Tarja Filatov kertoo.

Maailmanparantaja | Valta on pitänyt ottaa

”Olen ollut tänä keväänä 30 vuotta eduskunnassa. On monia päiviä, jotka vaihtaisin, mutta en työtä. En ole uupunut enkä kyllästynyt.

Tunnen voimattomuutta, kun politiikassa tehdään päätöksiä, joita en hyväksy. Mutta tämän ajan suurillekaan kriiseille ei saa antautua vaan on taisteltava enemmän.

En ole päättänyt, asetunko ehdolle eduskuntavaaleissa parin vuoden päästä. Ainakin tiedän, että jatkan vapaaehtoistöitä kansalaisjärjestöissä.

Minussa asuu edelleen pieni maailmanparantaja. Se puskee eteenpäin, vaikka joskus on vaikeaa hyväksyä vaikutusmahdollisuuksiensa rajallisuus.

Olin ehdolla demareiden varapuheenjohtajaksi, kun odotin tytärtäni Veeraa. Yhden piirijärjestön mies sanoi, ettei minua voi tästä syystä valita. Silloin eräs keski-ikäinen demarijäärä totesi: ’Raskaus menee ohi, tyhmyys ei.’

Veera oli päiväkoti-ikäinen, kun minut valittiin eduskuntaan kolmannella yrittämällä. Välillä podin tunnontuskia siitä, että olen aina väärässä paikassa. Mutta kai se on tavallista työssäkäyville pienten lasten vanhemmille. Minä ja mieheni olimme onnekkaita, sillä vanhempani auttoivat lapsenhoidossa.

Tapasin puolisoni Pekko Oksasen nuorisomessuilla 1980-luvun lopulla. Olisi ollut kestämätöntä, jos Pekko ei olisi hyväksynyt uraani politiikassa ja ymmärtänyt työni vaativuutta. Hän on aina tukenut ja kannustanut minua. Ollessani töissä mieheni laittoi ruokaa, hoiti Veeraa sekä järjesti kodin asioita.

Politiikassa työ ja vapaa-aika kietoutuvat toisiinsa. Veera on aikuisena vitsaillut, että olen helkkarin hyvin palkattu ihminen, jolla on Suomen huonoin tuntipalkka. Totta se on, töitä on paljon. Ajattelen, ettei Veera ole kärsinyt siitä, että olen ollut paljon pois kotoa. Kun tytär oli 15-vuotias, hän liittyi demarinuoriin. Myöhemmin hänestä tuli kaupunginvaltuutettu, ja nyt hän työskentelee juristina ammattiliitossa.

Olen ylpeä siitä, että tyttärenikin haluaa vaikuttaa, jotta yhteiskunta muuttuisi entistä paremmaksi eikä vain vahvojen vallaksi.

Kun Paavo Lipponen pyysi minua työministeriksi 2000, olin ihmeissäni. Olin ministeriksi silloisen kulttuurin mukaan nuori, 37-vuotias, ja ollut vain viisi vuotta kansanedustajana.

Päätin tehdä parhaani, ja koska muut olivat asiasta päättäneet, se oli heidän vastuullaan. Olihan se tulikaste, mutta työ imaisi mukaansa. Olin työministerinä myös Anneli Jäätteenmäen ja Matti Vanhasen hallituksissa.

Ministerin valta ei tule itsestään, vaan se on pitänyt ottaa. Ministeriössä on vahvoja virkamiehiä, joilla on vahvat näkemykset, ja niin pitääkin olla. Välillä on matsattu, mihin suuntaan mennään.

Olen joustava ja osaan sovitella erilaisia kantoja yhteen. Jos tehdään kompromissi, on ymmärrettävä, miksi se on parempi kuin ei mitään.

Ministerinä olen ollut myös tiukoilla. Lakiesitykseen oli kirjattu työttömille velvoitteita työnhaussa mutta ei resursseja työnhakijoiden palveluille. Kun rahasta väännettiin, päätin, että jos palveluihin ei tule rahaa, Filatov sanoo moro.

En uhkaile erolla huvikseni. En voi toimia arvojani vastaan ja olla eduskunnassa ’vain töissä’. Keksin muutakin tekemistä, ei minun tarvitse sieluani politiikalle myydä.

Neuvotteluissa palvelujen rahoitus saatiin kuntoon. Tasavertaisuuteen liittyvät vääryydet tulevat iholle. Kun niitä saa korjattua, tunnen onnistuneeni.

Olen sinuheni lukenut, ja mieleeni on jäänyt kauhukuva Kaptahista, jolla valta meni mahaan ja söi häntä sisältä. Valta on keino viedä asioita eteenpäin, mutta valta-asemiin liittyy usein niitä pönkittäviä muodollisuuksia. Ne tuntuvat kiusallisilta.

Välillä tappelin ministeriön väen kanssa EU-kokouksissa istuinpaikoista. Luikahdin pakettiauton takapenkille, vaikka ministerinä minun olisi kuulunut istua edessä. Minkä pirun takia, kun mukana on pitkiä miehiä ja minulla lyhyemmät jalat! Ministeri päätti sitten istua takana.”

”Isäni auttoi minua kampanjoissa. Äiti taas halusi suojella pikkutyttöään ja pelkäsi aluksi, miten pärjään. Hän ajatteli, että olisin voinut päästä helpommallakin”, Tarja sanoo.

Huoleton puutarhuri | Kauneus on detaljeissa

”Kun täytin pari vuotta sitten 60, mietin, mitä haluan tehdä loppuelämälläni. En vielä tiedä vastausta. Olen saanut olla terve ja hyvässä kunnossa, eikä työ ole tuntunut raskaalta.

Babuškalla oli maailman kaunein puutarha. Kun joskus jään eläkkeelle, kasvatan lisää pioneja. Niiden joukossa on babuškan evakkona tuoma pioni.

Puutarha on henkireikäni. Voin katsella yhtä pientä kaunista asiaa, joka tuoksuu hyvältä ja tuo mielihyvää, vaikka kasvillisuus olisi muuten räjähtänyt.

Kuopsutellessaan tietää, että minä kaivoin tuon kuopan: sen tein minä eikä kukaan muu. Tuntuu hyvältä saada omin käsin jotain aikaan.

Puutarhassa näkee vaikutusvaltansa rajallisuuden: tuolla on kukkia, tuolla nokkosia. En pyri siihen, että kaikki on nypittyä ja hienoa, vaan nautin yksityiskohdista. Jos alan tapella vuohenputkia vastaan, se on loputon taisto.”

Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 5/2025.