Pieneen Ford Escortiin oli ahdettu kolmihenkisen perheen muutto- kuorma. Yksivuotias tytär istui takapenkillä, Tanja von Knorring oli ratissa.

Oli vuosi 1996. Perhe oli palaamassa Suomeen Englannista, jossa Tanja suoritti opintojaan. Silloinen puoliso ja lapsi olivat lähteneet mukaan.

Kesken opintojen Tanja oli kuitenkin sairastunut. Niinpä perhe lähti paluumatkalle kotimaahan. Reitti kulki Ruotsin kautta.

Tukholman Värtahamnenin satamasta perheen oli määrä ajaa Silja Linen laivaan, mutta he saapuivat myöhässä. Laiva oli juuri lähtenyt. Oli yövyttävä satamahotellissa ja odotettava seuraavan päivän yhteyksiä Suomeen.

Tuolloin, 1990-luvun puolivälissä, ja vielä pari vuosikymmentä sen jälkeenkin, Tanja eli elämäänsä muiden silmissä miehenä.

Syntymästään saakka hänet oli sukupuolitettu ensin pojaksi ja sitten mieheksi. Voimakkaat ahdistuksen tunteet vaivasivat mieltä jatkuvasti.

Illasta satamahotellissa tuli eräs elämän käännekohdista. Ahdistus nousi voimalla.

”Hotellin ravintolassa oli meneillään bisnesseminaari. Illallisella istui nuoria miestyyppejä puvut päällä. Minulle tuli näystä jostain syystä niin paha olo, että halusin siltä istumalta repiä rikki kaikki miesvaatteeni.”

Tänä päivänä Tanjalla, 62, on sanat kokemukselleen. Vahvasti epämiellyttävää oloa, dysforiaa, aiheutti ristiriita muiden olettaman ja hänen itsensä kokeman sukupuolen välillä.

”Olen tiennyt noin kahdeksanvuotiaasta, että olen nainen.”

Miehenä eläminen oli tuntunut Tanjasta väärältä aina, mutta Tukholman-kokemuksen jälkeen elämä mutkistui entisestään. Suomessa Tanja palasi vanhaan työhönsä. Hänellä oli hyvä ura ja virka silloisessa Ilmailulaitoksessa, nykyisessä Finaviassa.

Iltaisin ja öisin Tanja sai olla nainen ja pukeutua miten halusi, mutta töissä hän ei voinut olla oma itsensä. Aamuisin päälle oli puettava sama harmaa puku.

”Suomeen paluun jälkeen tunsin, kuinka henkinen elintilani entisestään kaventui. Se tuntui jo lähes mahdottomalta.”

Sukupuoliristiriidan kokemus aiheutti neljä burnoutia vuosien aikana.

”Niiden myötä minulle tuli pelko, miten elämäni tulisi jatkumaan.”

Viimeisen burnoutin jälkeen, 2000-luvun taitteessa, Tanja mietti ensi kertaa vakavasti sukupuolensa korjauttamista.

Se olisi kuitenkin edellyttänyt esimerkiksi lääketieteellisiä tutkimuksia ja lisääntymiskyvyttömyyttä eli käytännössä sterilisaatiota. Samoja asioita, joita translaki edelleen vaatii sukupuoltaan korjaavalta.

”Psykiatrien mukanaolo oli minulle korjausprosessissa iso musta vaate. Ajattelin – ja ajattelen – vahvasti, että kyseessä ei ole esimerkiksi psykiatrinen häiriö. Näkemykseen yhtyvät nykyään niin tiede kuin Maailman terveysjärjestö WHO:kin”, Tanja sanoo.

”Toinen syy olla aloittamatta korjausprosessia tuolloin oli, että tyttöni oli pieni. Koin, että hän tarvitsi tuttua isää.”

Päätös syntyi yli 20 vuotta myöhemmin, joulukuussa 2017. Tälläkin kertaa tärkeä oivallus sai alkunsa matkalla.

Tanja oli juuri täyttänyt 58. Hän jonotti Shanghain kentällä lennolle Hongkongiin. Päivä oli kostea ja hikinen. Savusumu lepäsi harmaana mattona suurkaupungin päällä.

Tanjan elämässä näkyi kuitenkin uudenlaista valoa.

”Ennen matkaa olin tullut Suomessa kaapista ulos muutamille läheisilleni ja kertonut heille, että olen nainen. Kaukoidän matkalle olin lähtenyt naisten vaatteissa, mustissa legginseissä ja punaisessa takissa.”

Uran käänteet olivat vieneet Tanjan ilmailualalta kuljetusalalle. Ilmailulaitoksen pestin jälkeen hän oli ensin perustanut oman pienen lentoyhtiön ja sitten lapsuudenhaaveensa mukaisesti oman bussifirman.

Shanghain kentällä jonotus passintarkastukseen kesti kolme tuntia. Oli aikaa ajatella. Tanja teki päätöksen, joka muutti hänen elämänsä.

”Siinä jonossa seistessäni päätin, että nyt teen sen. Suomessa menen korjausprosessiin ja korjautan sukupuoleni oikeaksi.”

Kotiinpaluun jälkeen Tanja ei enää pitänyt sisällään sitä, että on nainen.

”Puolen vuoden aikana kerroin siitä sitten kaikille.”

Lähipiiri sai tietää ensimmäisenä. Jotkut tiesivät jo valmiiksi, mutta esimerkiksi äidilleen Tanja kertoi melkein viimeisenä.

Oma tytär otti asian myönteisesti vastaan, samoin äidinpuoleinen suku.

”Äidin sukuseuran lehdessä on ollut minusta useampiakin juttuja. Joiltain muilta sukulaisilta olen tosin kokenut transfobista käyttäytymistä. Jotkut eivät halua pitää minuun enää ollenkaan yhteyttä.”

Se on tuntunut surulliselta. Mutta kun on elänyt väärässä sukupuolessa yli viisikymppiseksi, ei jaksa pyydellä lupaa olemassaololleen jokaiselta erikseen.

Kaukoidän-matkallaan Tanja osallistui Hongkongissa luottamustoimiinsa liittyneille illallisille. Hänellä oli yllään naisten jakkupuku. Kun Tanja nousi pöydästä mennäkseen vessaan, ravintolasaliin laskeutui hiljaisuus.

Ei haittaa, Tanja kuittasi mielessään ja jatkoi matkaansa. Hän ei ottanut reaktiosta itseensä.

”Totta kai tiesin heti, mistä hiljaisuudessa oli kyse, mutta ajattelin, että sääli näitä ihmisiä, että ovat noin rajoittuneita. Ehkä olen sittenkin aika voimakas persoona.”

Tietoisuus siitä, kuka on, kypsyy mielessä usein hitaasti. Tanjalla oli jo lapsena käsitys omasta identiteetistään.

”Täytyy kuitenkin muistaa, että olin kahdeksanvuotias vuotta ennen kuin ihminen laskeutui kuuhun. Itsestänikin on pieni ihme, että olen asiaa uskaltanut silloin edes ajatella, enkä pitänyt tuntemuksiani vain ihan kauheina.”

Yksi etu sukupuoliristiriidan äärellä oli, että Tanja oli lapsena naisten muodin ympäröimä.

”Äitini oli Suomen ensimmäinen vaatetussuunnittelun professori. Kansainväliset naistenlehdet, joita meille tuli kotiin, näyttivät minulle, millaista naiseus oli sen ajan silmin.”

Suvulla oli huvila maalla järven rannalla. Vaatekomerot olivat valtavia, melkein makuuhuoneiden kokoisia. Yhdessä komerossa riippui tädin pitsisiä yövaatteita, joita Tanja tahtoi mallata ylleen.

”Äidinäitini luki saksalaisia naistenlehtiä, joiden kannessa oli Euroopan kuninkaallisten kasvokuvia. Nostin kansia naamani eteen peilin ääressä tädin vaatteissa ja ajattelin, että olen prinsessa.”

Teininä Tanja huomasi ihastuvansa luokan tyttöihin, mutta tuntemuksessa oli mukana muutakin.

”Oloni oli vahvasti se, että miksi minä en ole kuin he. Halusin kokea oman itseni tavallaan heidän kauttaan, koska en voinut kokea identiteettiäni suoraan.”

Elämän ahdistaviin ajanjaksoihin kuuluu murrosikä, kun kehon muutoksesta alkoi ilmaantua merkkejä.

”En olisi halunnut, että se tapahtuu. Mietin vain, millä voisin pysäyttää tämän.”

Kaukoidän-matkansa jälkeen Tanja hakeutui sukupuolen korjausprosessiin.

”En tosin mennyt hakemaan lähetettä prosessiin heti Suomeen palattuani, vaikka olinkin niin luvannut itselleni. Mietin lähes kahdeksan kuukautta, haluaisinko kuitenkin muuttaa Norjaan, jossa on ollut jo monta vuotta voimassa hyvä translaki.”

Suomen nykyisen translain Tanja kokee rikkovan ihmisoikeuksia. Lakiin sisältyvästä lisääntymiskyvyttömyyden vaatimuksesta eli pakollisesta sterilisaatiosta Suomea ovat moittineet muiden muassa YK:n ihmisoikeusneuvosto, Euroopan neuvoston rasismin ja suvaitsemattomuuden vastainen komissio (ECRI) sekä Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutettu.

Suomessa Translasten ja -nuorten perheet ry on kritisoinut myös sitä, että blokkerihoitoa eli murrosikää siirtävää lääkehoitoa saa meillä vasta myöhään, 16-vuotiaana. Monessa muussa maassa sitä saa jo vuosia aikaisemmin.

Blokkerihoito voi vähentää esimerkiksi kirurgisten toimenpiteiden tarvetta ja vähentää psyykkistä oireilua.

Sukupuolen korjaaminen on yksilöllinen prosessi. Joillakin siihen kuuluu lääketieteellisiä hoitoja, toisilla ei. Usein prosessiin kuuluu myös juridisen sukupuolen vahvistaminen itselle oikeaksi, käytännössä siis henkilötunnuksen korjaaminen ja nimen vaihtaminen.

”Omassa elämässäni prosessi on nyt käytännössä ohitse.”

Syyskuussa Tanjalle tehtiin iso leikkaus.

”Se meni hyvin. Minulla on onnellinen olo, elämä maistuu makealle nyt. Samalla mietin lähes joka päivä, miksi en saanut tehdä tätä reilut 40 vuotta sitten.”

Tanjaa harmittaa, että korjausprosessiin liittyvistä hoidoista huolimatta kehoon on jäänyt tunnuspiirteitä väärästä sukupuolesta.

”Jos olisin saanut tehtyä tämän nuorempana, niitä ei luultavasti olisi jäänyt. Koen ne häiritsevinä, sillä muut ihmiset voivat päätellä niistä taustani. Muualla maailmassa on se etu, että hoidot voi aloittaa riittävän nuorena.”

Mikään ei Tanjasta myöskään poista sitä, että aikuiselämä kului väärässä sukupuolessa ja sukupuoliristiriidan tuottaman ahdistuksen kanssa.

”Sisäisesti olin nainen koko ajan, mutta muiden silmissä miesoletettu. Saan viettää eläkepäiviäni naisena, mutta olisin halunnut olla myös uraansa aloitteleva nuori nainen.”

Opiskeluaikoina Tanja sanoo olleensa välillä aika railakaskin miesoletettu, joka iski naisia. 1980- ja -90-luvuilla hän kävi juhlimassa New Yorkissa myös omana itsenään.

Kaksoiselämää, sitä se oli.

”Osa ihmisistä tiesi yhdestä puolestani, osa toisesta.”

Työt ilmailualalla, oma lentoyhtiö ja bussifirma. Urallakin on ehtinyt tapahtua paljon, eikä tahti ole hidastunut.

Tanjan kalenterissa on eri osiot nykyiselle päivätyölle Liikennesuunnittelun seuran toiminnanjohtajana sekä erilaisille luottamus- ja vapaaehtoistehtäville. Niitä hän tekee esimerkiksi sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeusjärjestö Setan jäsen- järjestöissä sekä puheenjohtajana transnaisten Transfeminiinit-järjestössä, jota hän on ollut mukana perustamassa.

Tanja on myös sosiaali- ja terveysministeriön uutta translakia valmistelevan seuranta- työryhmän jäsen.

Vuosina 2019–2020 hän toimi kansainvälisen transjärjestön TGEU:n kaksois- puheenjohtajana ja asui joka toinen viikko Berliinissä.

Haastattelua edeltävänä päivänä Tanja on pitänyt tamperelaisille peruskoululaisille työpajan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksista. Neljä tuntia, luokallinen kahdeksasluokkalaisia.

”Lyhyesti sanottuna kuuluu työntäyteistä erityisesti nyt, kun translain uudistus on vihdoin etenemässä.”

Elämässä on myös tuore parisuhde, jonka vuoksi Tanja muutti keväällä 2020 koronapandemian alla Tampereelle.

Parasta on tavallinen arki. Tanja laittaa mielellään ruokaa. Reseptit ovat Lähi-idän ja Välimeren keittiöistä. Pariskunnalla on koira, lyhytkarvainen collie Kenzu, jonka lenkittäminen on usein Tanjan vastuulla, sillä avovaimo tekee vuorotyötä hoitoalalla.

”Joskus mietin itse ja kuulen muiltakin, että hei, eikö pitäisi vähän hiljentää. Mutta tunnen, että saan henkilökohtaisesti tukea ja voimaa siitä, että teen töitä ihmisoikeuksien edistämiseksi. Vaikka en itse ehkä ehdi hyötyä uudistuksista, tiedän, että seuraavalla sukupolvella on todennäköisesti jo helpompaa. Se voimauttaa minuakin.”

Toinen voimaa antava asia on, että vihdoinkin Tanja saa olla oma itsensä.

Syntymäpäivänään, 14. marraskuuta, hänellä on tapana juhlistaa myös marraskuun 16:tta päivää vuodelta 1984. Silloin hän oli ensimmäistä kertaa liikkeellä naisten vaatteissa Helsingin kaduilla.

”Kun vertaan nykypäivää aikaisempaan elämääni, eroa on kuin yöllä ja päivällä. Olen tämän prosessin myötä nuortunut monta kymmentä vuotta. Itsekin välillä itken sitä, kuinka hienolta se tuntuu.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 2/2022.