Yllättynyt, häkeltynyt, liikuttunut ja otettu. Siltä koreografi Sonya Lindforsista, 37, tuntui, kun hän sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon ensimmäisenä ruskeana suomalaisena ja koreografina.

Syyskuussa 2022 jaetun palkinnon perusteluissa kiiteltiin Sonyan pitkäjänteistä ja monialaista työtä muun muassa vähemmistöjen aseman hyväksi.

Sonya työskentelee koreografina sekä taideyhteisö UrbanApan taiteellisena johtajana, ja hänet tunnetaan muun muassa Cosmic Latte-, Noble Savage- sekä Camouflage-tanssi- teoksistaan.

Sonya on tanssinut niin kauan kuin muistaa. Tanssitunneille hän pääsi nelivuotiaana, ja lukioikäisenä hän esiintyi jo musikaaleissa ja taustatanssijana. Pikkuhiljaa ja monen sattuman summana harrastuksesta kasvoi ammatti.

”Tanssi on vienyt minua ympäri maailmaa ja muovannut identiteettiäni.”

Tanssialalla kilpailu on kovaa, ja tanssiminen on saanut Sonyan välillä piiskaamaan itseään armottomasti.

”Kun ikää on karttunut, tanssi on kuitenkin opettanut minulle armollisuutta itseäni ja muita kohtaan. Tanssiminen on minulle samaan aikaan helppoa ja haastavaa. Ja todella nautinnollista.”

Sonya iloitsee erityisesti siitä, että hänen tekemänsä työ tunnistetaan tiedon julkistamiseksi.

”Tieto on valtaa. Kehotieto, hiljainen tieto, alkuperäiskansojen tieto, puhuttu tieto, kokemustieto. Kaikki nämä on liian pitkään jätetty virallisen tiedon ulkopuolelle.”

Sonya haluaa työllään muuttaa sen, keitä taiteessa nähdään ja kuullaan, ketkä ovat näyttämöllä ja katsomoissa.

Kun Sonya sai työstään tanssitaiteilijana Saastamoisen säätiön kansainvälisen Live art -palkinnon neljä vuotta sitten, hän ilmaisi huolensa siitä, että teatterissa eivät pian käy kuin eläkeläiset.

Keski-ikäiset naiset pitävät tutkitusti suomalaista kulttuurikenttää pystyssä, mutta Sonya korostaa, että myös muut ryhmät janoavat taidelähtöisiä elämyksiä.

Nykyisin taide on pääosin koulutettujen ja hyvin toimeentulevien saatavilla.

Hänen mukaansa pandemia ja sota ovat entisestään syventäneet tätä kehitystä.

”Katsojien keski-ikä on joissain teattereissa yli 60 vuotta. Pelkään, että monet ovat oppineet pois live-taiteesta. Pandemian aikana he ovat löytäneet uusia vapaa-ajanviettotapoja, esimerkiksi striimauspalvelut. Miten heidät saadaan takaisin, vai saadaanko?”

Kun Euroopassa soditaan, inflaatio jyllää ja ruuan sekä energian hinta nousee, kotitalouksissa vedetään vyötä tiukemmalle. Esityslipuista on helppo karsia ensimmäisenä.

”Olemme nyt huonommassa tilanteessa kuin muutama vuosi sitten. Korona kuritti esittäviä taiteita pahasti, ja tarjonnan supistumisen lisäksi se näkyy myös lippujen hintojen nousuna.”

Sonya muistuttaa, että taiteen elinvoimaisuus ei ole kiinni vain siitä, kenellä on varaa ostaa lippuja. Kysymys on myös nuorten mahdollisuuksista harrastaa ja tehdä taidetta. Niihin pandemia on vaikuttanut merkittävästi.

Sonya on huomannut sen käytännössä, kun hän on mentoroinut UrbanApa-taideyhteisönsä kautta nuoria taiteilijoita ja yrittänyt avata heille ovia.

”Korona-aikana lähes kaikki ihmiset ympärilläni ovat olleet ihan lopussa, minäkin. Se ei voi olla vaikuttamatta niihin, jotka harkitsevat uraa tällä alalla. Erityisesti nuorten mielenterveysongelmien laajuus veti ja vetää minut edelleen aika toivottomaksi.”

Yksi koronan harmillisimmista lieveilmiöistä on ollut se, että epäkohdat, jotka tapahtuvat suljettujen ovien takana, ovat hautautuneet.

Esimerkkinä Sonya mainitsee tanssimaailman toksisen johtamiskulttuurin, johon hän otti keväällä julkisesti kantaa. Sonya kysyi, saako feministiseksi julistautuva nainen tehdä esihenkilönä mitä haluaa.

Vaikka ilmiö ei tietenkään koske kaikkia tanssiryhmiä, Sonya uskoo, että epäasiallinen johtaminen on kiinni taidekentän toimintakulttuurissa ja -rakenteissa. Ryhmien toimintaa ei valvota, eikä korona ole asiaa ainakaan helpottanut.

”Emme oikeastaan tiedä, mitä yksityisissä tanssiryhmissä tapahtuu. Onko mikään muuttunut? Jos haluamme oikeasti pitää huolta ihmisten hyvinvoinnista, pitäisi johtamiskoulutusta tehostaa. Ja rahoittajien, kuten Taiteen edistämiskeskuksen, tulisi vaatia selvityksiä siitä, missä oloissa taidetta tehdään. Julkisella rahalla pitää tehdä reilua ja kestävää taidetta.”

Sonya tekisi taiteesta vähemmän elitististä avaamalla teatterien ja kulttuuritalojen ovia eli tekemällä kulttuurilaitoksista kohtaamispaikkoja.

”Helsingin keskustakirjasto Oodi on mahtava esimerkki sellaisesta toiminnasta. Samaan tilaan mahtuvat erilaisista taustoista ja kulttuureista tulevat teinit, väitöskirjatutkijat, kodittomat ja start up -yrittäjät. Pitäisi selvittää, miten esimerkiksi Helsingin monien kulttuuritalojen tiloja voisi hyödyntää vastaavalla tavalla.”

Tilojen avaamisen lisäksi lippujen hintoja pitäisi Sonyan mielestä porrastaa selvästi nykyistä enemmän. Tai ottaa käyttöön sopivissa tilanteissa maksa mitä jaksat -tyyliset, itse määriteltävät lippujen hinnat.

”Hyvätuloisille ei ole ongelma, jos lippujen hinnat nousevat viisi tai kymmenen euroa, mutta monelle muulle on. Tilanne on hankala. Toisaalta viime vuodet ovat olleet taideinstituutioille vaikeita. Yleisöt ovat kaikonneet eikä lipputuloja ole tullut, eivätkä energiakriisi ja yleinen hintojen nousu ainakaan helpota tilannetta. Silti pitäisi säilyttää pienituloisten mahdollisuus käydä teatterissa, museossa tai konsertissa.”

Mutta entä jos kulttuurista vieraantuneet eivät haluakaan takaisin taiteen pariin? Sonya ei usko siihen. Taide vastaa yhteisöllisyyden kaipuuseen, joka on yksi tärkeistä perustarpeista.

”Elämme pelottavaa aikaa, ostamme apteekit tyhjäksi joditableteista samalla kun media täyttyy ydinasepuheesta. Taide on voima, joka tuo erilaisia ihmisiä yhteen. Taide haastaa, avaa uusia näkökulmia ja tuo tuntemattoman äärelle, se antaa myös aidosti iloa ja energiaa. Se tarjoaa juuri sitä, mitä meiltä nyt puuttuu: toivoa.”

Sonya ei pelkää nostaa esiin kipeitä yhteiskunnallisia ongelmia silloinkaan, kun ne koskevat myös hänen omaa identiteettiään. Hän on ruskea nainen, ja esimerkiksi rakenteellinen rasismi ja seksismi koskettavat häntä omakohtaisesti.

”Käsittelen työssäni sortavia rakenteita, mutta olen kiinnostuneempi mahdollisista maailmoista. Miltä tulevaisuus voisi näyttää, jos maailma olisi reilumpi ja yhdenvertaisempi? Miten eläisimme, jos emme tuntisi pelkoa?”

Välillä suurten kysymysten ruotiminen kuormittaa. Syväluotaavasta taiteellisesta työstä ei palaudu noin vain.

”Miten pärjätä kriisien täyttämässä maailmassa pelon ja ahdistuksen kanssa? Miten pitää itsensä työkykyisenä? Ja miten tehdä töitä sopivasti, mutta ei liikaa? Nämä kysymykset ovat minulle varmasti elämänmittainen mysteeri. Aika harvalla taiteilijalla on sellainen tilanne, että nyt on tosi sopivasti töitä.”

Sonya esiintyy säännöllisesti esimerkiksi Hampurissa, Brysselissä ja Berliinissä, ja matkustaminen tuo työn raskauteen oman lisänsä.

”Kysyin juuri reissussa kollegoilta, miten he rentoutuvat. Itse käyn kävelyillä, katson taidetta ja tapaan ystäviä, mutta käsittelen työn kuormitusta myös työnohjauksessa. Pyrin myös pitämään kunnon kolmen–neljän viikon loman kahdesti vuodessa. Juuri nyt yritän keksiä aiempaa ekologisempia tapoja matkustaa.”

Toisaalta Sonyan työ on poikkeuksellisen kokonaisvaltaista. Hän luettelee pitkän rimpsun tieteenaloja, joiden parissa hän saa rasittaa mieltään päivittäin: pedagogiikka, sosiologia, filosofia, taiteen tutkimus.

”Ja vaikka en nyt työskentele varsinaisesti tanssijana vaan koreografina ja taiteellisena johtajana, tanssi on älyttömän palkitsevaa”, hän sanoo.

”Saan tehdä töitä kehollani, henkisessä ja fyysisessä kontaktissa ihmisten kanssa. Koulutan, mentoroin, pidän työpajoja, esiinnyn. Tällainen työ on etuoikeus, ja vaikka se on välillä stressaavaa, en osaa kuvitella mitään parempaa.”

Silti Sonya haaveilee siitä, että voisi jonain päivänä lomailla pidemmän pätkän vuodesta. Viettää vaikkapa neljä kuukautta hitaasti, lueskellen, kirjoittaen ja ajatellen.

”Se ei vielä ole mahdollista, mutta kyseessä onkin pitkän aikavälin unelma.”

Artikkeli on ilmestynyt Eevassa 12-13/2022.