Syöpä yhdisti Astrid Swanin ja Hanna Meretojan: ”Astrid on nimennyt minut viimeiseksi ystäväkseen”

Se alkoi työsähköpostista. Tai oikeastaan viesti oli jotain aivan muuta. Kirjallisuuden professori Hanna Meretoja oli lukenut muusikko-tutkijatohtori Astrid Swanin syöpää käsittelevän muistelmateoksen Viimeinen kirjani, ja se puhutteli häntä voimakkaasti.

Hanna ei yleensä kysele lupaa kirjoittajilta, joiden teoksia hän käsittelee tutkimuksissaan. Tällä kertaa hän kuitenkin käytti työtä tekosyynä ja otti yhteyttä kirjoittajaan, jota ihaili.

”Tuntui, että olemme sukulaissieluja. Halusin jakaa kokemuksen, jos se herättäisi Astridissa vastakaikua”, Hanna kertoo nyt kolmisen vuotta myöhemmin.

Astrid kirjoitti heti innostuneena takaisin. Näin lähti käyntiin pitkä kirjeenvaihto ja ystävyys.

”Vouhkasin kotona, että tällainen Hanna on ottanut minuun yhteyttä”, Astrid sanoo.

Viime vuosina Hanna ja Astrid ovat jakaneet keskenään elämän ilot ja surut. Kokemus rintasyövästä yhdistää heitä.

Syöpä ei kuitenkaan ole pääosassa Astridin ja Hannan elämässä. He ovat ennen kaikkea akateemisia tutkijoita, taiteilijoita, kirjailijoita ja äitejä.

”Syövän kokemus ei ole riittävä yhdistäjä. Kaikki, joilla on syöpä, eivät heti ystävysty”, Astrid sanoo.

Astrid Swan, 42

Työ: Muusikko-tutkijatohtori

Asuu: Helsingissä

Perhe: Puoliso, yksi lapsi kotona ja yksi maailmalla

Hanna Meretoja, 47

Työ: Kirjallisuus-tieteen professori ja kirjailija

Asuu: Turussa

Perhe: Puoliso ja kaksi lasta

Naisten sairauskertomukset ovat keskenään hyvin erilaiset. Hannan syöpä huomattiin vuonna 2019. Hormonaalista rintasyöpää hoidettiin sytostaateilla ja leikkaamalla toinen rinta pois.

Syöpä ei ole uusinut, mutta Hanna syö kehon estrogeenituotantoa estävää lääkettä vielä viisi vuotta.

Astrid sai ensimmäisen syöpädiagnoosinsa kymmenen vuotta sitten ja on sen jälkeen käynyt sairautensa vuoksi läpi monia vaiheita. Nyt syöpä on levinnyt myös aivoihin, ja Astrid on omien sanojensa mukaan ”jatkuvasti haudan reunalla”.

Astrid elää uuden lääkehoidon takia tiiviissä kolmen viikon hoitosykleissä.

”Olen sairaalassa tiputuksessa ensin viikon ajan ja sitten toivun viikon kotona. Teen töitä jaksamiseni mukaan ja koitan lepäillä. Siihen jää aika tiukka väli pakata perhettä, työtä, ystäviä ja kaikkea kivaa niille viikoille, jotka eivät ole hoitoa”, Astrid sanoo.

Kaksikon mielestä syövästä puhutaan yhä turhan yksioikoisesti sairautena, jolla on alku, keskikohta ja loppu.

Todellisuudessa syövän tai sen uusiutumisen epävarmuuden kanssa voi joutua elämään lopun ikäänsä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että elämä pitäisi jättää elämättä. Astrid tekee esimerkiksi yhä uusia luovia avauksia.

Astridilla ja Hannalla on myös Turun yliopistolla yhteinen syöpään liittyvä tutkimushanke ja nyt myös podcast: Syöpäsiskot-podissa he laajentavat tapoja, joilla syövästä puhutaan ja lisäävät ymmärrystä sairastavien kokemuksista. Jokaisessa jaksossa on myös vieras.

myönteistä taistelutahtoa tai hillittyä viisautta. Astridin ja Hannan mielestä syöpäsairailta odotetaan sellaisia asenteita. He eivät tahdo edustaa kumpaakaan näistä rooleista vaan puhua vilpittömästi syövän sairastamisen monimutkaisuudesta.

Välillä se on tuntunut hankauksena akateemisissa työyhteisöissä.

Kun Hanna oli juuri saanut diagnoosinsa, hän oli sattumalta sopinut esiintyvänsä hyvinvointia käsittelevässä seminaarissa. Lavalla Hanna kertoi diagnoosistaan, ja samalla hänen silmänsä kostuivat.

Vuosia myöhemmin hän kuuli, että tapaus oli herättänyt yliopistolla paheksuntaa: miten professori voi tulla julkisesti itkeskelemään?

”Ihminen saa syöpädiagnoosin eikä tiedä selviääkö, mutta skandaali on se, että professori itkee julkisesti. Se kertoo jotain suomalaisista”, Hanna sanoo.

Sairastuminen on vapauttanut molempia naisia häpeästä: kun ei tiedä, paljonko on elinaikaa, aitouden kaipuu nousee nolostelua vahvemmaksi voimaksi.

”Olin ennen tunneilmaisultani yksityinen ja pidättäytyväinen varsinaissuomalainen. Mutta emme voi tulla nähdyiksi, jos emme näytä jotain itsestämme”, Hanna sanoo.

Sairastuminen on antanut molemmille rohkeutta keskittyä itselle tärkeimpiin asioihin. Syöpä ikään kuin antoi kummallekin luvan toteuttaa saman salaisen unelman: kirjoittaa kaunokirja.

Hanna tutkii ammatikseen kirjallisuutta ja vertasi siksi ennen omia tekstejään klassikkoteoksiin. Ennen syöpää haave kirjasta oli hävettänyt.

”Syöpädiagnoosin mukana tuli vakava eksistentiaalinen kriisi, eikä sillä ollutkaan enää niin merkitystä, mitä muut ajattelivat”, Hanna sanoo.

Siispä myös Hanna kirjoitti syövästä romaanin. Fiktioteoksessa Elotulet päähenkilö on juuri saanut vakavan sairauden diagnoosin, jota käsitellään ystävysten kesken yhden illan aikana.

Astrid ja Hanna ovat syövän vuoksi saaneet elämäänsä monia uusia ihmisiä. Aikuisiällä syntyneet ystävyyssuhteet ovat yllättäneet syvällisyydessään molemmat.

”Kun oma keho tekee ennalta-arvaamattomia asioita, yhteys muihin korostuu. Se liittyy tunteeseen, että me olemme vielä täällä, muttemme tiedä, kuinka kauan. Siksi on halu sanoa sanoa muille merkityksellisiä asioita ja kertoa välittävänsä”, Hanna sanoo.

”Sairaus myös erottaa jyvät akanoista. Se osoittaa, ketkä ympärillä ovat kanssakulkijoita ja ketkä eivät”, Astrid jatkaa.

Kaikki eivät siedä syövän raadollisia puolia ja sitä, että sairas tahtoo puhua myös kuolemanpelosta. Siksi heistä syövästä tavataan yhä puhua taisteluna, jonka tsemppaava potilas voittaa.

Naiset karsastavat tätä puhetyyliä: Taistelu-kertomus väittää samalla, että jos ihminen kuolee syöpään, hän ei ole taistellut tarpeeksi tai on luovuttanut.

”Minua kiinnostaa se tapa, miten tällä puheella pidetään kiinni hallinnan illuusiosta. Ikään kuin selviäminen olisi oikeasta asenteesta tai psykologisista ominaisuuksista kiinni”, Hanna sanoo.

Syövän romantisoiminen on Astridin ja Hannan mielestä väärin. Astrid on menettänyt syövälle monia ystäviään. Nyt hän tiedostaa vuorostaan, että on todennäköistä, että hän itse kuolee ennen Hannaa.

Välillä asia tulee esiin käytännön järjestelyissä, kuten silloin, kun mietitään tutkimushankkeen aikatauluja. Hannasta näitä keskusteluita on vaikeaa käydä, vaikka hän tiedostaa, että ne ovat tärkeitä.

”Työstä ja kuolemasta puhuminen samassa yhteydessä tuntui hassulta, koska Astridin menettäminen olisi niin iso inhimillinen tragedia. Jollain tasolla olen halunnut torjua sen mahdollisuuden.”

Astridin mielestä tarinallinen kuvaus viisastuneesta syöpäsairaasta on samanlaista sepitettä kuin ajatus siitä, että kaikki vanhukset ovat söpöjä ja viisaita.

”Sairastuminen ei ole mikään jalostumisprosessi”, Astrid sanoo.

Samanaikaisesti naiset kuitenkin puhuvat itsekin syövän kautta löytyneestä vapaudesta ja luovuudesta. Astrid toteaakin, että on yhtä kokonainen ja ristiriitainen kuin ennen syöpääkin.

”En sovellu edustamaan siististi mitään. En minäkään ole vapaa naurettavista peloista, kuten että mitä kirjastani ajatellaan tai miksi näytän rumalta, kun ei ole pidempi tukka”, Astrid sanoo.

Myös Hanna toivoo, että syöpää sairastavat saisivat olla kokonaisia.

”Toivoisin, että kokemuksen sotkuisuutta ja rosoisuutta olisi lupa näyttää enemmän. Ei syöpä ole vain yksi kokemus, vaan siinä on kaikki nämä puolet”, Hanna sanoo.

Kaikesta huolimatta syöpäänkin voi liittyä romantiikkaa. Astrid on sairauden aikana säveltänyt viimeisen levynsä ja kirjoittanut viimeisen kirjansa. Elämä ja taiteellinen tuotanto on jatkunut näiden ajatusten jälkeenkin. Kesällä Astrid julkaisee jälleen uuden romaanin.

Hanna on saanut samalla tavalla tärkeän tittelin.

”Astrid on nimennyt minut viimeiseksi ystäväkseen.”

Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 7/2024.