On lähes eksoottisen lämmin ilta syyskuussa 2019. Anni Tormas viettää puolisonsa Joonan kanssa 15-vuotishääpäivää Turussa, Aurajoen varrella sijaitsevassa ravintolassa. Lautasella on riistaa, ja jälkiruoaksi he nauttivat marjahyytelöä.

Pariskunta juttelee suunnitelmistaan. Heillä on viisi lasta, suurperhe. Ei aikaakaan, kun lapset kasvavat ja pariskunnalla on enemmän aikaa tehdä asioita kahdestaan. Alkaisivatko he matkustella?

Anni ja Joona vetäytyvät hotelliin yöpuulle. Kävelymatkalla yö kietoutuu hartioille kuin lämmin viltti.

Yöllä Anni herää siihen, että vasenta kättä särkee. Hän on matkustanut Turkuun junalla Helsingistä, jossa oli työmatkalla. Reissusta on jäänyt hyvä fiilis: kollegoiden tapaaminen ja keskustelut kirjastoalasta inspiroivat.

– Vedinkö laukkua perässäni niin, että käsi kipeytyi? Anni pohtii hotellihuoneen hämärässä. Hänellä on hiukan huono olo, ja hän herättää puolisonsa.

– Koettaisit vaan nukkua, Joona rauhoittelee.

Anni pyöriskelee sängyllä, ottaa särkylääkkeen, odottaa aamua ja hotelliaamiaista.

Kello seitsemään mennessä olo ei ole parantunut. Anni nousee sängystä. Hänellä tulee kylmä hiki ja huimausta. Käden kipu on siirtynyt myös lavan alueelle ja hartioihin.

– Minulla on niin huono olla, että on soitettava ambulanssi, hän sanoo Joonalle ja naputtelee hätänumeron itse niin kuin pärjäävä nainen tekee.

Hätäkeskuksen päivystäjä neuvoo odottamaan hotellihuoneessa. Pari siirtyy kuitenkin ala-aulaan.

Ensimmäisessä sydänfilmissä ei näy mitään erityistä. Annille annetaan nitroa. Sairaalan päivystyksessä otetaan uusi sydänfilmi ja verikoe. Hän saa lisää nitroa.

Anni on koko ajan tajuissaan. Kättä särkee.

Hän on perusterve, tupakoimaton ja normaalipainoinen. Hänen ainoa lääkityksensä on lievästi koholla olevaan verenpaineeseen. Se nousi viimeisen raskauden aikana. Päällisin puolin vaikuttaa siltä, ettei ole mitään hätää.

Äkkiä Annin olo huononee, hän soittaa kelloa. Hoitaja repäisee kolmannen sydänfilmin paperin koneesta.

– Nyt täytyykin toimia, hoitaja sanoo.

Anni saa verenohennuspiikin. Mieshoitaja alkaa määrä­tietoisesti kiskoa häneltä housuja jalasta.

– Mitä oikein tapahtuu? Anni kysyy.

– Mehän olimme juuri viettämässä hääpäivää.

– Nyt tehdään sellaisia asioita, että voitte jatkossakin viettää hääpäivää, hoitaja sanoo.

Lääkäri ultraa sydämen. Verikokeesta on valmistunut tulos jo ennen kolmatta sydänfilmiä.

– Jokin sydäntapahtuma sinulla on ollut, lääkäri sanoo.

Anni kärrätään varjoaine­kuvaukseen, jossa hänellä todetaan sydäninfarkti. Varjoainekuvaus paljastaa, että kohtauksen syynä on sepelvaltimon dissektoituma.

– Mietin, että tässäkö tämä nyt oli. Tähänkö elämä loppuu? Yhtenä hetkenä istuin rakkaassa seurassa juhlimassa, seuraavana kiikun elämäni reunalla.

Anni käy mielessään analyyttisesti läpi perhettään ja lapsiaan. Kuopus on neljävuotias, esikoinen kaksitoista. Hän muistelee aiempia sairaalakokemuksiaan.

Hän on selvinnyt vaativasta kaksos­raskaudesta. Molemmat lapset olivat syntyessään 3,5-kiloisia. Myös kivuliaat munuaiskivikohtaukset ovat enää muisto vain. Entisaikoina hän olisi menehtynyt niihin.

Mikä lykky, että hän sattui olemaan Turussa, yliopisto­sairaalan välittömässä läheisyydessä. Entä jos hän olisi ollut kotona Huittisissa?

Varjokuvauksen yhteydessä hänelle tehdään sepelvaltimon suonensisäinen laajennus stentillä. Tilanne tuntuu pelottavalta mutta toisaalta turvalliselta. Anni on koko ajan hereillä ja pystyy puhumaan.

Anni kysyy, tapahtuuko tällaista ikinä hänen ikäisilleen. Lääkäri kertoo nähneensä 20–30-vuotiaita perusterveitä samassa tilanteessa, vaikka harvinaista se onkin.

Yöllinen kipu oli salakavala. Se ei tuntunut infarktilta. Anni ei ollut kokenut suuria mielenliikutuksia. Hääpäiväkin oli ollut tavallisen onnellinen.

Vaikein hetki on heräämössä, kun puoliso tulee katsomaan. Annia itkettää, kun hän kertoo infarktista.

Joona oletti, että Annille on tehty vain tutkimuksia. Voisi kuvitella, että tällaisia isoja toimenpiteitä tehdään lähinnä iäkkäille ja pitkään sairastaneille.

Jälkikäteen Anni on miettinyt, miksi juuri hän sairastui.

– Pohtiminen jatkuu todennäköisesti loppuelämäni.

Ennen infarktia Annin työpaikalla oli pitkään käynnissä raskaat yt-neuvottelut.

– Olin ollut vähän väsynyt, ja mietin, pitäisikö verenpainelääkitystä tarkistaa. Mutta suurperheen äidin elämä on hektistä.

Lääkärit ja hoitajat puhuvat sattumuksesta ja tsemppaavat myös henkistä puolta.

Anni lukee Juha Itkosen kirjaa Ihmettä kaikki ja löytää sieltä virkkeet some-päivitykseensä: ”Kukaan meistä ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Siinä epävarmuudessa meidän on elettävä, ja koska ajatus on sietämätön, unohdamme sen. Emme kokonaan, mutta enimmäkseen – jotta voisimme jatkaa elämäämme, meidän on pakko.”

Sanat koskettavat Annia.

– Jokaisella on jotain, ja kenelle tahansa voi tulla mitä tahansa. Lopulta tärkeitä ovat vain empatia, ystävällisyys ja rakkaus. Kaikki muu on yksinkertaisesti turhaa sillä hetkellä, kun miettii, että tässäkö tämä oli.

Anni kotiutuu sairaalasta kuukauden sairaus­lomalle. Hänelle määrätään verenohennus-, kolesteroli- ja verenpainelääke. Verenpainelääke on yhä käytössä.

– Lopputulema oli, että näin vain voi sattua. Minulla ei ole sukurasitetta eikä riskitekijöitä.

Kaikki sydämen muljahtelut tuntuvat pitkään ahdistavilta. Sairauslomalla Anni pohtii, voisiko sydäninfarkti uusia ja kuinka pian niin voisi käydä. Miksi käsi on taas kipeä?

– Käsivarren kipujen takia olin ajoittain ylivauhko.

Vuoden kuluttua kontrollissa selviää, että vuotokohta on parantunut hyvin.

Lääkäri kehottaa Annia harrastamaan sydäntä kuormittavaa liikuntaa. Nykyisin Anni päivittää someen lähes jokaisen lenkkinsä, nelisen kertaa viikossa.

Ruokavalioon hänen ei tarvitse kiinnittää huomiota. Hän on jo pitkään syönyt kasvisvoittoisesti ja nauttinut aamuin illoin ison keon mustikoita.

Arjen vastoinkäymiset harmittavat Annia yhä samalla tavalla kuin ennenkin.

– En ole hallelujaa kiitollinen uudesta mahdollisuudesta, jonka parannuttuani olen saanut. Mutta ymmärrän paremmin, jos joku purskahtaa itkuun asiakaspalvelutilanteessa. Meillä kaikilla on omat kipumme ja surumme. Ne heijastuvat siihen, miten ihminen toimii.

Vuonna 2017 Anni oli työuupumuksen takia sairauslomalla. Siltä ajalta mieleen jäivät työterveyshoitajan vähättelevät sanat. Tämä kysyi, että eikö sentään töissä ole rauhallisempaa kuin kotona.

– Ei ole olemassa mitään leikkitöitä, Anni sanoo.

Hän kertoo ajatelleensa nuorempana mustavalkoisesti.

– Taustallani on suorittamista, pärjäämiseni todistelua itselle ja muille. Olin pitkään äitiyslomalla ja pelkäsin, että kohta kaikille selviää, että olen huono työntekijä.

Uupumus oli pysähdys. Musta huumori auttaa Annia.

– Satakuntalainen ulkokultainen kulttuuri on vaativa. Mennään hampaat irvessä ja ajatellaan, että kyllä ennenkin pärjättiin, vaikka hiihdettiin kesät talvet kouluun piiskattavaksi.

Nykyään Anni kuulostelee, miltä hänestä tuntuu.

– En arvosta enää sitä, jos joku lukee työajan ulkopuolella sähköposteja. Olen tarkka palautumisestani. Makaan sängyssä ja luen kirjoja enkä stressaa tekemättömiä töitä. Nyt näen harmaan sävyt.

Yhtenäkään aamuna ei ole kurjaa mennä töihin.

– Saan voimaa sydänystävistä, työkavereista ja työpaikasta. Jokainen on oikeasti elämänsä päähenkilö, muut ovat sivuhenkilöitä. Elämä on hienoa!

Syyskuussa 2020 syyskuussa Anni ja Joona viettävät hääpäiväänsä Tampereella. He asuvat hotellissa, syövät ulkona, käyvät elokuvissa ja taidenäyttelyssä.

He eivät muistele ollenkaan sitä, että apua, taas tässä, viimeksi tuli sydäri.

– Olemme palanneet takaisin normaaliin. Ihminen ei vain kestä elämistä epävarmuudessa.”