Ruut Kaukinen, 41:

Ammatti: korkeakoulun lehtori

Perhe: aviomies ja kolme lasta:

8-vuotias Nooa, Samuel (kuollut) ja viisikuinen Valo sekä miehen 19- ja 17-vuotiaat tyttäret

Asuinpaikka: Vantaa

Sairaus: lapsivesiembolia ja kohtukuolema

Kun kävin nukkumaan, vauva potkaisi vatsassani niin kovaa, että rintaani sattui. Potkuja oli kolme, kaikki sydämeni suuntaan.

Onpa hyvä, kun lapsi liikkuu reippaasti, ajattelin. Toivottelin hänelle hyvää yötä. Oli lokakuu 2014.

Seuraavana päivänä aloin voida huonosti ja oksensin. En tuntenut enää lapsen liikkeitä. Jokin oli vialla.

Kiiruhdimme mieheni kanssa Helsingin Kätilöopiston sairaalaan. Lääkäri kertoi, että valitettavasti vauvan sydän ei enää lyönyt. Laskettuun aikaa oli neljä päivää.

Huusin täyttä kurkkua. Eniten pelotti, että puolisoni Risto jättäisi minut. Entinen mieheni päätti avioliittomme pian esikoiseni, Nooan, syntymän jälkeen.

Halusin saada lapsen mahdollisimman äkkiä pois sisältäni. Onneksi pääsin osastolle heti. Tuttu kätilö toi ruusun. Myös sairaalapappi, vanhempani ja sisareni kävivät luonamme. Muita muistikuvia minulla ei juuri ole.

Kun synnytys käynnistettiin, minulla oli kovat kivut. Mieheni pyysi, että saisin epiduraalin lievittämään kipua. Kätilö lähti hakemaan anestesialääkäriä.

Sillä aikaa lapsivesi meni. Aloin kakoa ja haukkoa henkeäni. Pyysin miestäni pitämään huolta Nooasta, jos kuolisin. Pulssini katosi.

Anestesialääkäri tuli paikalle lähes samalla hetkellä, kun sydämeni pysähtyi. Elvytys alkoi välittömästi. Vauva saatiin ulos kohdusta hätäsektiolla. Elvytys oli koko ajan käynnissä.

Lopulta sydämeni sykähti, mutta se ehti olla pysähdyksissä 13 minuuttia.

Olin yhä hengenvaarassa, sillä vatsani oli auki, verta vuoti kuin saavista eikä vuoto hyytynyt. Lääkärit tekivät kolme tuntia töitä ennen kuin tilani tasaantui.

Sen ajan mieheni istui keinutuolissa kuollut lapsemme sylissään. Hän ei tiennyt, menettäisikö vielä minutkin.

Ihanaa, meille tulee vauva! Olimme äärettömän onnellisia, kun raskaustesti näytti positiivista alkuvuodesta 2014. Minulla oli Nooa ja miehelläni kaksi tytärtä edellisestä liitostaan, mutta halusimme yhteisen lapsen.

Raskausaika sujui hyvin. Mikään ei valmistanut meitä tulevaan.

Vauva menehtyi, koska napanuorassa oli tiukka solmu. Näin voi käydä joskus ilman mitään varoitusmerkkejä.

Minun tilani romahtamisen syyksi epäiltiin ensin keuhkoveritulppaa. Sittemmin selvisi, että kyse oli lapsivesiemboliasta.

Siinä verenkiertoon päässyt lapsivesi aiheuttaa allergisen tulehdusreaktion, joka johtaa välittömästi elintoimintojen pysähtymisen. Yleensä äiti kuolee.

Jos hänet saadaan elvytettyä, hän on vaarassa vuotaa kuiviin, koska tilaan liittyy massiivinen verenvuoto ja hyytymishäiriö.

Selvisin, mutta kukaan ei tiennyt, millaisia neurologisia vammoja minulle jäisi. Oli mahdollista, että heräisin vegetatiivisessa tilassa, ilman kognitiivisia aivotoimintoja.

Kun minua siirrettiin teho- osastolle, minulta kysyttiin, kuulenko. Olin kuulemma nyökännyt. Sitä ­pidettiin riemuvoittona.

Kun taistelin hengestäni, mieheni oli antanut lapsellemme nimeksi Samuel Ristonpoika. Oli tärkeää, että vauva saisi nimen, vaikka vanhemmilla ei ole virallista nimioikeutta kohtuun kuolleille lapsille.

Herätessäni tiesin vain, että vauvani oli kuollut. En tajunnut, miksi makasin sairaalavuoteessa tai miten paljon aikaa oli kulunut.

Olin ollut tehohoidossa kaksi vuorokautta, jonka jälkeen minut siirrettiin valvontaosastolle. Miehelleni oli jo kerrottu, että aivoni toimivat entiseen tapaan. Minä en edes tiennyt, että ne olivat olleet vaarassa vaurioitua.

Sain kuulla olevani ihme. Jotkut lääkärit itkivät sänkyni vieressä. Oli uskomatonta, että olin hengissä eikä tapahtunut ollut vahingoittanut minua millään tavalla.

Silti mielessäni oli tilaa vain hirvittävälle tuskalle, jota tunsin vauvani kuoleman takia.

Ajatus vauvan näkemisestä tuntui vaikealta, mutta onneksi kätilöt kehottivat minua siihen. Sairastumiseni vuoksi sain ottaa hänet syliini vasta viikon kuluttua synnytyksestä.

Hetki oli sydäntä raastava mutta myös äärettömän tärkeä. Olisi ollut virhe, jos olisin kieltäytynyt näkemästä Samuelia. En olisi päässyt suruprosessissa eteenpäin.

Myös kaikki sisarukset näkivät veljensä. Viisivuotiaalle Nooalle kerroimme, että vauva oli mennyt taivaaseen, mutta vauvan kuoret olivat yhä täällä. Nooa ihmetteli, miksi kuolleella veljellä oli huulipunaa. Samuelin huulet olivat tummat, koska veri oli pakkautunut niihin.

Muuten hän näytti ihan tavalliselta nukkuvalta lapselta. Tilanteessa ei ollut mitään pelottavaa.

En kohdannut kuolemaa ensi kertaa. Vaikeasti vammainen pikkuveljeni menehtyi seitsemänvuotiaana. Olin itse teini-iässä ja päätin, etten tekisi lapsia koskaan. Toisin kävi, kun tapasin ensimmäisen mieheni.

Halu perustaa perhe meni kaiken muun edelle, ja vuonna 2008 aloin odottaa Nooaa. Aiemmin olin kuvitellut, että eläisin boheemia elämää. Matkustaisin ja tekisin työtä kehitysmaissa.

En saanut iloita raskaudestani kauaa, sillä kuulin kauhukseni, että vauvalla saattaisi olla kehitysvamma. Tätä olin aina pelännyt veljeni kohtalon takia.

Nooa ei ollutkaan vammainen, mutta hänen sydämessään oli monta reikää. Oli järkyttävää kuulla, että lapsella oli sydän rikki. Lääkärit vakuuttivat, että siitä selvittäisiin leikkaamalla.

Olin hirvittävän peloissani. Kaiken kukkuraksi suhteeni Nooan isään päättyi yllättäen. Olin kaaostilassa. Palelin öisin kuin horkassa, sillä minulla oli sisäisesti niin kylmä.

Onneksi äitini tuli avukseni. Syötin Nooaa nenämahaletkun kautta ja äitini syötti minua.

Hain apua myös terapiasta. Se pelasti minut. Nooasta tuli leikkauksen myötä täysin terve. Aloin pikkuhiljaa uskoa, että kaikki kääntyisi hyväksi.

Kahta vuotta myöhemmin kohtasin Riston, ja uskalsin antaa rakkaudelle mahdollisuuden. Kesällä 2012 menimme naimisiin. Aloimme puhua yhteisestä lapsesta.

Kun laskimme Samuelin hautaan, aloin hyssytellä vauvaa kuin se olisi ollut elossa. Siunauksen toimitti sairaalapastori. Arkun äärellä hän sytytti kastekynttilän ja antoi sen meille. Se tuntui lohdulliselta.

Vaikka Samuel oli kuollut kohtuun, hän oli ollut olemassa – ja hän oli yhtä tärkeä kuin muutkin lapset.

Sain lohtua myös taivasuskostani. Tulen kristillisestä perheestä ja olen aina uskonut, että kohtaamme toisemme kuoleman jälkeen.

Kun olin sairaalassa, vanhempani lähettivät puolestamme esirukouspyyntöjä. Yksi esirukoilija kertoi nähneensä Kätilöopiston yllä kaksi lintua, emon ja poikasen, jotka lähtivät lentämään kohti korkeuksia. Emo palasi takaisin, mutta poikanen meni taivaaseen.

Sain näystä paljon voimaa. Olin saattanut lapseni taivasmatkalle, ja näkisin hänet vielä.

Sylini tuntui silti niin tyhjältä, että se teki fyysisesti kipeää. Olin valmistautunut äidiksi. Nyt se revittiin minusta väkivalloin pois. Koin, että rinnassani oli rovio, josta törrötti luita.

Surun lisäksi tunsin vihaa. Miksi näin piti käydä? Mikä kehossani oli vialla, kun se oli tappanut vauvani ja melkein minutkin?

Olin pitkään muukalainen maailmassani. Katselin itseäni ulkopäin ja tunsin olevani irrallinen. Minulle sanottiin, että kyllä sinä selviät, olethan selvinnyt niin paljosta muustakin. Vastasin, että tiedän sen, mutta en tahdo, että elämäni on vain selviytymistä. Haluan elää.

Pidimme arjesta kiinni noudattamalla rutiineja. Heräsimme, söimme aamiaista, lähdimme kävelylle ja haimme Nooan päiväkodista. Siinä välissä vietimme suruhetken, jolloin annoimme itkun tulla. Illalla emme enää itkeneet vaan puuhastelimme yhdessä kaikenlaista.

Sureminen on työtä, mutta sitä ei voi tehdä 24 tuntia päivässä. Välillä on levättävä.

Voinko tulla uudestaan raskaaksi, kysyin jo sairaalassa Samuelin kuoleman jälkeen. Lääkärien mukaan sille ei ollut estettä, mutta raskautta pitäisi seurata tarkasti.

Ajatus pelotti aluksi miestäni, mutta samalla se oli hänenkin suurin toiveensa. Itselläni oli suorastaan pakottava tarve saada vauva syliini.

Kahden vuoden kuluttua tärppäsi. Positiiviseen raskaustestiin ei kuitenkaan liittynyt riemua. Enää ei ollut itsestään selvää, että vauva syntyy. Puhuimme koko ajan siitä, jos hän syntyy. Emme uskaltaneet tehdä valmisteluja tai hankkia varusteita. Sen sijaan tein testamentin.

En voinut luottaa siihen, että selviäisin hengissä. Toisaalta minulla oli sisimmässäni jonkinlainen varmuus, että selviän. Enhän olisi voinut ottaa riskiä, että Nooa menettäisi äidin. Todellista kohonnutta lapsivesiembolian vaaraa ei ollut.

Raskaus sujui normaalisti, mutta mietin silti usein, olinko hullu. Olin jo 41-vuotias, mikä on riski. Lisäksi minulla oli tällainen tausta. Loppuraskauden aikana vauvan sydänkäyrä tarkistettiin päivittäin. Muuten en olisi kestänyt.

Koeta vielä selvitä hetki hengissä, hoin lapselle.

En voinut käydä Samuelin haudalla, koska pelkäsin, että menettäisin tämänkin vauvan. Ei ollut takuita, etteikö salama voisi iskeä kahdesti samaan perheeseen.

Valo syntyi suunnitellusti sektiolla 27. maaliskuuta. Se on sattumoisin kansainvälinen lapsivesiembolian päivä.

Tuntui kuin ympyrä olisi sulkeutunut.

Kun menin synnytyssaliin, ajattelin, etten voisi nousta leikkauspöydälle. Kuolisin, jos tekisin niin! Olin hiljainen koko synnytyksen ajan. Jännitys oli äärimmäinen.

Olin peloissani vielä, kun kuulin Valon ensimmäisen parkaisun ja hänet nostettiin rinnalleni. Lapsivesiembolia voi iskeä myös synnytyksen jälkeen, mutta mitään ei tapahtunut. Sektion jälkeiseen valvomoon en enää vienyt pelkoa, vaan olin läkähtyä onnesta. Vastaavaa en ole kokenut kuin kerran aiemmin, kun Nooa syntyi.

Risto oli hyvin hämmentynyt. Onko tässä tosiaan elävä lapsi, hän ihmetteli.

Aluksi seurasimme jatkuvasti, hengittääkö Valo. Kerran heräsin pelkoon, että poika kuolisi – vaikkei moiseen ollut mitään syytä. En uskaltanut sulkea enää silmiäni.

Teemme usein vaunulenkkejä Samuelin haudalle. Sinne on kotoamme vain kolmen kilometrin matka. Paikka on ihana. Samuel lepää lapsuudenkodistani Sastamalasta tuodun ristin alla puiden varjossa. Ilmassa soi lintujen laulu. Kyyneleet nousevat silmiin joka kerta.

Valon kastejuhlan jälkeen mukanamme oli pullollinen Jordan-virrasta Israelista tuotua vettä. Sitä oli käytetty Valon kastevetenä. Valutimme loput haudalle.

Tämä vahvisti tunnetta, että Samuel on läsnä elämässämme. Valo ei ole tullut hänen tilalleen.

Juuri nyt minulla on hyväntäyteinen olo. Aion nauttia äitiyslomasta ja palata korkeakoulun lehtorin työhöni vasta, kun olen valmis. En kuvittele, että elämä olisi jatkossakaan helppoa, mutta en pelkää tulevaa.

Perheterapeutti käy kotonamme kerran viikossa. Vasta Valon syntymän jälkeen olen alkanut työstää kunnolla omaa traumaani. Minun pitää rakastua uudelleen kehooni, joka petti minut niin julmalla tavalla.

Olen saanut apua saman kokeneiden vertaistuesta, jota olen löytänyt kansainvälisen lapsivesiembolia ryhmän AFE Foundationin ja Käpy – Lapsikuolema perheet -yhdistyksen kautta.

Ensin mainittuun kuuluu paitsi lapsivesiemboliasta selvinneitä myös menehtyneiden äitien puolisoita ja lapsia. Olen ryhmän ainoa äiti, jolle ei ole jäänyt vaurioita sydämenpysähdyksestä ja verenvuodosta. Sittemmin sain tietää, että Suomessa on toinenkin nainen, joka on jäänyt henkiin. Olemme tavoittaneet toisemme.

Lapsensa menettäneitä on sen sijaan paljon. Siitä huolimatta lapsen kuolema on tabu. Etenkin kohtukuolema on näkymätön. Välillä tuntuu kuin sitä ei saisi edes surra.

Kun olemme kertoneet, että lapsemme kuoli kohtuun, olemme saaneet kuulla vähättelevästi ’ai jaa’. Myös se, että Samuel on haudattu, on herättänyt ihmetystä. Hautaamisvelvoite on jo 22. raskausviikolta lähtien.

Enempää lapsia meille ei tule. Raskausajan pelot ovat takana, mutta kokemamme ei voi koskaan unohtua.

Mitään tarkoitusta Samuelin kuolemalla ei voi olla, mutta sillä on merkitys.

Valo on olemassa.