Suzanne Innes-Stubbin kommentti feminismistä hämmentää – onko tärkeämpää sanoa olevansa feministi kuin toimia naisten hyväksi?
Voitaisiinko puhua teoista eikä sanoista? kysyy feministiksi tunnustautuva Mari Paalosalo-Jussinmäki. Hän pohtii Suzanne Innes-Stubbin haastattelusta syntynyttä keskustelua.
Voiko ihminen toimia feministisesti julistautumatta feministiksi? Ovatko sanat tärkeämpiä kuin teot? Tätä jäin miettimään haastateltuani tasavallan presidentin puolisoa Suzanne Innes-Stubbia. Teemat palasivat uudelleen mieleen luettuani kirjailija Helmi Kekkosen avoimeen kirjeen Innes-Stubbille.
Kekkonen on pettynyt siihen, ettei tasavallan presidentin puoliso tunnustaudu feministiksi. Hän kirjoittaa muun muassa näin:
”Että tänä päivänä, erittäin näkyvässä asemassa, monessa mediassa ja erilaisilla foorumeilla äänensä kuuluville saava, korkeakoulutettu, sivistynyt ja pitkän uran tehnyt nainen, jota varmasti erityisen moni nuori nainen katsoo ja kuuntelee, haluaa julkisesti ja erittäin painokkaasti ilmoittaa, että ei ole feministi. Että toki kannattaa tasa-arvoa, mutta ei ole feministi.”
Olen itse feministi ja tunnustan, että minunkin oli vähän vaikea ymmärtää Innes-Stubbin halua rajata F-sana itsensä ulkopuolelle. Näin hän sanoi haastattelussa:
”Kannatan vahvasti yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa, mutta en pidä itseäni feministinä. Kyse on siitä, että jotkut ihmiset kohtelevat toisia huonosti.”
Ajattelen, että vuosisatojen ajan miesten ehdoilla toimineen yhteiskunnan muutos tasa-arvoiseksi hyödyttää kaikkia, myös miehiä.
Feminismi merkitsee minulle juuri sitä: yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa. Se tarkoittaa samanlaisia mahdollisuuksia, vapauksia ja vastuuta kaikille sukupuolille.
Minun feminismini ei tarkoita miesvihaa tai miesten alistamista. Ajattelen, että vuosisatojen ajan miesten ehdoilla toimineen yhteiskunnan muutos tasa-arvoiseksi hyödyttää kaikkia, myös miehiä. Ajattelen myös, että muutos toteutuu vain, jos tarpeeksi moni mieskin haluaa sitä.
Ja tietysti tiedän, että sukupuolten välinen epätasa-arvo on vain yksi yhdenvertaisuutta heikentävistä tekijöistä. Rasismi tai globaali epätasa-arvo eivät kuitenkaan lopu sillä, että naisten asema pysyy ennallaan. Feminismiä tarvitaan yhä muun muassa siksi, että naisten palkkataso on edelleen heikompi kuin miesten ja että joka toinen nainen kohtaa elämänsä aikana lähisuhdeväkivaltaa.
Maailma on sillä tavalla sanojen vanki, että yksi termi voi tehdä vastaanottajan kuuroksi kaikelle sen ympärillä.
Osa minusta ymmärtää Suzanne Innes-Stubbia. Jokainen saa itse määritellä itsensä. Ulkopuolisten, edes meidän feministien, oikeus ei ole heilutella leimasinta ympäriinsä. Maailma on sitä paitsi nykyisin sillä tavalla sanojen vanki, että yksi varomaton termi voi tehdä vastaanottajan kuuroksi kaikelle sen ympärillä.
Itse olisin toivonut, että Suzanne Innes-Stubbin haastattelussa huomiota olisi saanut sen ydinviesti. Kansainvälisen uran juristina tehnyt presidentin puoliso haluaa käyttää nykyistä asemaansa puhuakseen lähisuhdeväkivallasta ja vaihdevuosista, siis naisille tärkeistä teemoista.
Se on minusta tärkeämpää ja arvokkaampaa kuin se, mitä termiä hän itsestään käyttää.
