Vaatteiden ostaminen on nykyään niin vaikeaa, että en selviä edes kirpparilta ulos ilman ostohäpeää

JUURI NYT tarvitsen uudet farkut. Suuntaan luottokirppikselleni, jossa silmäni kiinnittyvät hyvännäköisiin ehdokkaisiin. Farkut näyttävät aivan vintagefarkuilta, jollaisia olen etsinyt pitkään.

Farkkujen laput paljastavat kuitenkin karun totuuden. Niissä koreilee nimi Shein.

Farkut ovat siis ultrapikamuotia, jota pidetään muodin epäeettisimpänä ja epäekologisimpana muotona.

Mahtavaa, onnistuin vastuullisessa shoppailuyrityksessäni loistavasti.

TRENDAAVA KIRPPISINNOSTUS on ihana asia, mutta kirpputorit vallanneet käyttämättömät ultrapikamuotivaatteet eivät inspiroi minua. En inspiroidu myöskään lausahduksesta, jonka kuulen sivukorvalla kirpputorilla: ”En tule ehkä koskaan käyttämään tätä, mutta ostan tämän silti.”

Kun pyörin Uffilla vaateostoksilla, oloni on huojentunut niin kauan, kunnes näen varaston aukinaisesta ovesta pilkottavan vaatehelvetin.

Vaatteiden ostaminen kirpparilta on vuosi vuodelta yleisempää, ja second hand -myynnin on arvioitu moninkertaistuvan tulevien vuosien aikana. Se kuulostaa alkuun kivalta. Todellisuudessa kirppisten suosion lisääntyminen voi tarkoittaa sitä, että ihmiset ostavat yhä enemmän vastuuttomasti tuotettuja vaatteita, koska niiden kierrättäminen tuntuu niin helpolta.

Kun sopivaa vaatetta ei löydy kirpputorilta, lähden yleensä seuraavaksi pikamuotiketjun liikkeeseen. Siirryn siis käyttämättömänä kirpputorille heitetystä ultrapikamuodista pikamuotiin.

Tuntuu pahalta, mutta vaihtoehdot ovat vähissä. Nykyiset farkut eivät mahdu enää jalkaani, ja opiskelijabudjettini ei veny kotimaisten kivijalkakauppojen hintoihin.

Pikamuotiliikkeessä iskee ahdistus. Vaatteita on valtavasti, ja osa niistä lojuu pitkin lattioita. Kuten niillä lapsilla, jotka ovat tehneet nämä vaatteet, ajattelen.

Pitkän tuskailun jälkeen löydän vihdoin sopivat housut. Ostan ne.

Farkkujen lisäksi käteen jää syyllinen olo, jota ei helpota se, että joudun vielä suorittamaan niin sanotun ”walk of shamen”. Tämä tarkoittaa pikamuotiliikkeessä asioinnin jälkeistä häpeäkävelyä kotiin H&M:n tai Zaran kassi kädessä heiluen.

Kuvailemani tilanne kiteyttää hyvin ilmiön, josta käytetään nimeä ostohäpeä.

Sillä tarkoitetaan ahdistavaa tunnetta, jota uusien vaatteiden ostaminen kuluttajassa aiheuttaa. Häpeä liittyy usein siihen ristiriitaan, että tietää tekevänsä vääränlaisia ostopäätöksiä, mutta päätyy kuitenkin tekemään niitä.

Minulle ostohäpeä on tuttu tunne. Pyrin ostamaan kaikki vaatteeni kirpputorilta, mutta ilman ahdistusta selviän usein vain kalliiden vintageaarteiden kanssa.

Tieto lisää tuskaa, kuten vanha sanonta kuuluu.

Olen huomannut, että mitä enemmän saan tietoa vastuullisuudesta, sitä vaikeammaksi vaatteiden ostaminen muuttuu.

Vaikka rakastan vaatteita, harras toiveeni on, ettei minun tarvitsisi enää koskaan ostaa uusia. Ostamiseen liittyy paljon ikäviä tunteita, ja oikein toimiminen kaupoilla tuntuu lähes mahdottomalta tehtävältä.

Välillä mietin, että jos eläisin autuaan tietämättömänä vastuullisuudesta, ostaminen olisi varmasti helpompaa.

Unelmani on, että tulevaisuudessa olen virheetön vaatteiden ostaja. Ostan vaatteeni käytettynä tai suosin suomalaista suunnittelua.

Sääli, että usein niidenkin lapuissa lukee Made in Bangladesh.