Kirjailija Sophie Gilbert halusi olla 17-vuotiaana seksikäs miesten mielestä – kertoo nyt, miten Spice Girls vaikutti naiskuvastoon haitallisesti

”Synnyin 1980-luvulla, ja varhaisteininä rakastin miljoonien muiden tyttöjen tapaan Spice Girlsiä. Sydämessäni rakastan bändiä yhä. Mutta nyt ymmärrän myös, miten Spice Girls muutti musiikkia ja koko naiskuvastoa haitallisella tavalla.

Kun aloin kirjoittaa kirjaani Tytöt vs tytöt, ymmärsin ensimmäistä kertaa, miten naisille oli syötetty samaa viestiä läpi 2000-luvun. Kaikki oli alkanut Spice Girlsistä. Halusin ymmärtää kulttuuria, jossa kasvoin ja joka oli määrittänyt minua, eikä aina positiivisessa mielessä. Mitä se kertoi naisille siitä, mitä ajatella ja uskoa itsestä ja kyvyistään.

Ymmärsin, että tietyt, näennäisesti naisia voimaannuttavat ilmiöt, eivät olleet voimaannuttaneet. Päinvastoin. Ne käänsivät naiset itseään ja toisiaan vastaan.

Girlpower-sloganin keksi alun perin bändi nimeltä Bikini Kill. Sanayhdistelmässä oli vuonna 1991 radikaalia aktivismia. Miksi emme näkisi naisia vallassa, se tuntui huutavan.

Mutta kun Spice Girls otti sloganin käyttöön, se menetti alkuperäisen energiansa. Naiset ottivat vallan tekemällä mitä huvitti, pitämällä hauskaa ja minihameita. Ilosanoma oli, että naiset olivat nyt saavuttaneet vallan. Se tuntui vain korostavan sitä, miten 1990-luvulla feminismiliike tyrehtyi.

Spice Girlsissä itsessään ei ole mitään vikaa: se juhlisti ystävyyttä ja onnistui vangitsemaan hetken, joka oli todella energisoivaa naisille. Samalla bändi kuitenkin sysäsi liikkeelle isomman muutoksen. Katse kääntyi yksilöön. Kaikki kulttuurissa kääntyi rahaan.

Kun nähtiin, miten Spice Girlsin kaltaisilla pop-ilmiöillä tehtiin rahaa, kaupallisuus jyräsi alleen sen, että musiikin sanomalla olisi voinut olla oikea vaikutus naisen asemaan.

Pian seurasi Britney Spears. Hän esiintyi vuonna 1998 debyyttivideollaan kouluasussa 16-vuotiaana. Popmusiikissa ei ollut enää kyse vihaisista naisista, jotka kertoivat tunteistaan. Kyse oli seksikkäistä teinitytöistä, jotka tekivät musiikkia, josta tytöt pitivät, mutta pukeutuivat miellyttääkseen miehiä.

2000-luvulta lähtien naisille kerrottiin musiikissa, muodissa ja mediassa, että seksi oli valtaa ja että se oli ainoa valta, jota naiset tarvitsivat.

Naisia kehotettiin vihaamaan itseään. Naisia ohjattiin ostamaan kaikenlaista, jotta olo olisi parempi, kauniimpi tai voimakkaampi. Oikealla kasvorasvalla, rintaliiveillä tai pudottamalla 10 kiloa sen voisi saavuttaa. Mikään tuote tai teko ei oikeasti voimaannuttanut. Niiden tarkoitus oli saada naiset kuluttamaan ja näyttämään seksikkäiltä.

Ollessani 17-vuotias aloin olla hyvin tietoinen siitä, mitä muut ajattelivat minusta, etenkin fyysisesti. Opiskelut tuntuivat vähemmän tärkeiltä kuin se, miten pukeuduin ja miltä näytin. Se kuinka seksikäs pystyin miesten silmissä olemaan, oli valuuttaa, ja paljon tärkeämpää kuin se, miten menestyin koulussa.

Halusin elää kuten julkisuuden upeat laihat tytöt, jotka kävivät klubeilla ja pitivät hauskaa. Nyt kun ajattelen asiaa, se tuntuu hirveältä haaskaukselta.

Kun ajattelen, mitä feminismille tapahtui 2000-luvulla, tuntuu, että naiset kadottivat yhteyden toisiinsa. Sen sijaan, että olisimme halunneet muuttaa maailmaa kaikille naisille, keskitimme kaiken energian itsemme parantamiseen.

Spice Girlseistä alkanut yksilöllisyyden aika kulminoitui lopulta girlboss-ilmiön (tyttöpomo, massimuija) syntyyn 2010-luvun paikkeilla. Minäkin luin naisten lukupiirissä Sheryl Sandbergin kirjan Lean In - Naiset ja menestymisen tahto, joka julisti yksilön menestyksen sanomaa. Ajatus oli, että jos tarpeeksi naisia rikastuisi ja pääsisi johtotehtäviin, myös muut naiset hyötyisivät.

Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Ajatus siitä, että harvat naiset, jotka vaurastuvat, hyödyttävät muita naisia, ei vain ole totta. Se jättää syrjään naiset, jotka eivät voi mennä ja pyytää palkankorotusta tai tehdä voima-asentoja töissä.

En myöskään itse samaistunut ilmiöön. En nähnyt itseäni kirjoittajana perustamassa isoa firmaa. Lisäksi vasta saatuani lapset olen todella ymmärtänyt, miten minun on nojauduttava muihin naisiin, jotka huolehtivat lapsistani, jotta voin tehdä työtä. Eivät he voi olla osa girlboss-ilmiötä.

Ilmiöön liittyvä ajatus siitä, että naiset näkyisivät vallassa, ei ole täysin huono. Vuonna 2016 asuin Yhdysvalloissa ja uskoin, että Hillary Clinton voisi voittaa presidentinvaalit. Ajattelin, että naispresidentti voisi muuttaa asioita. Enää en tiedä. Ajattelen kuitenkin, että naisten näkeminen valta-asemissa voi vaikuttaa etenkin naisten ajatusmaailmaan siitä, mihin naiset pystyvät.

Feminismissä viimeisten 30 vuoden aikana on ollut pitkälti kyse yksilöllisistä saavutuksista. Me too -liike oli tähän kuitenkin poikkeus. Liikkeen naiset uhrasivat itsensä isomman asian puolesta. Se osoitti, etteivät naiset enää suostuneet olemaan kilttejä ja hiljaa.

On surullista nähdä asioiden palaavaan entiseen. Esimerkiksi kehopositiivisuus on saanut rinnalleen takavuosilta tutun langanlaihuuden ihannoimisen. Toisaalta popkulttuurissa on tapahtunut muutosta positiivisempaan.

Meillä on artisteja kuten Chappell Roan, jotka tekevät musiikkia omilla ehdoillaan eivätkä miesten, jotka haluavat heidän näyttävän seksikkäiltä myydäkseen Pepsiä. He tekevät musiikkia naisille ja naisten kanssa. He tuntuvat ilmaisevan seksuaalisuuttaan tavalla, joka ilmentää heidän omaa haluaan ja joka on tehty ennemmin nais- kuin mieskatseelle.

Elokuvamaailmassakin nähdään monimuotoisia tarinoita naisten elämästä. Vuoden 2025 Golden Globes -gaalassa oli 50–70-vuotiaita naisia ehdolla, mitä ei nähty 2000-luvulla.

Muutos tapahtuu hitaasti, mutta haluan uskoa, että tulevaisuudessa tytöt kasvavat moninaisempien tarinoiden ja kuvaston äärellä.”