Sofi Oksanen on kirjoittanut naisiin kohdistuvasta väkivallasta jo 25 vuotta: ”Vaikeneminen on välinpitämättömyyttä”
Kirjailija Sofi Oksanen on pitänyt esillä Venäjän ihmisoikeusrikoksia koko uransa ajan, ja nyt häntä kuuntelee yhä useampi. ”Naisten kokemukset eivät kuulu riittävästi Venäjän sotia koskevassa keskustelussa”, hän sanoo.
Se, että olen ollut oikeassa Venäjän suhteen, ei ilahduta tippaakaan”, Sofi Oksanen sanoo.
Kansainvälisesti tunnetuin ja palkituin suomalaiskirjailija istuu punavuorelaisessa kortteliravintolassa uupuneena ja juo lattekahvia. Sen loputtua hän tilaa tuplaespresson.
”Aloitin kahvinjuonnin aika nuorena, ja käytännössä siitä on tullut vuosien mittaan myös janojuoma. Olen juuri hankkimassa työhuoneelleni kolmannen kahvikoneen. Minulla on jo kaksi erilaatuisia kahvilajeja keittävää kapselikeitintä, ja nyt hankin filtterikahvikoneen, jotta saan americanoa.”
Sen jälkeen, kun Venäjä helmikuussa 2022 aloitti täysimittaisen hyökkäyssodan Ukrainassa, moni on kertonut alkaneensa lukea Sofin tuotantoa uusin silmin. Lukijoiden on nyt helppo ymmärtää, että Sofin teosten kuva Venäjästä ei perustu vain menneisyyden kauhuihin.
Kesän aikana Sofi kirjoitti esseeteoksen Samaan virtaan — Putinin sota naisia vastaan.
Teos syntyi kansainvälisten kustantajien pyynnöstä. Maaliskuun lopulla Sofi piti puheen Venäjän sodasta naisia vastaan Ruotsin akatemian konferenssissa Tukholmassa, ja vastaanotto oli erittäin innostunut.
Moni Sofin ulkomainen kustantaja halusi, että hän kirjoittaisi aiheesta mahdollisimman nopeasti kirjan. Kirjoitustyö alkoi toukokuussa.
”Näin tiivis rupeama on ottanut koville. Minulla ei ole oikein mitään sanottavaa kesästä tai henkilökohtaisesta elämästäni, koska en ole ehtinyt tehdä muuta kuin töitä.”
Muutenkin vapaa-aika on Sofille epämääräinen käsite, sillä työn ja huvin rajat ovat hänen elämässään liukuvat.
”Suomessa vapaa-aika on normi ja pakko, mutta minä toimin ammatissa, jossa työ on niin kokonaisvaltaista, että rajaa on mahdoton vetää.”
Esseeteoksessa Sofi osoittaa, miten Venäjän niin sanotun suuruuden palauttamisen tarina on kertomus tasa-arvon romuttamisesta.
Sisäpolitiikassa Venäjä pyrkii ajamaan naiset pois työelämästä ja vähemmistöt pois näkyvistä. Ukrainassa se käyttää seksuaaliväkivaltaa aseena. Kansainvälisesti se masinoi disinformaatio- ja trollauskampanjoja feministejä ja muita tasa-arvoaktivisteja vastaan ja etsii liittolaisia tasa-arvon ja demokratian vastustajista.
Esseeteoksessa Sofi kertoo myös omista muistoistaan ja sukunsa vaiheista. Niihin kuuluu esimerkiksi virolainen isotäti, joka vietiin Viron toisen neuvostomiehityksen alussa yöksi kuulusteluihin.
Palattuaan aamulla kotiin hän näytti olevan päällisin puolin kunnossa, mutta ei koskaan enää sanonut muuta kuin ”Jah, älä” (suomeksi kyllä, älä), Sofi kirjoittaa.
Suvulle oli selvää, että isotäti oli joutunut seksuaaliväkivallan kohteeksi.
Neuvostoliitto ja sittemmin Venäjän federaatio ovat tehneet naisvihasta ja seksuaalisesta väkivallasta tehokkaan keinon keskusvallan lujittamiseksi, Sofi sanoo.
Koska Venäjä ei ole joutunut vastuuseen neuvostoaikojen rikoksista, se jatkaa samojen rikosten tekemistä.
”Naisten kokemukset eivät kuitenkaan kuulu riittävästi Venäjän sotia koskevassa keskustelussa. Sota on julkisessa keskustelussa enemmän miesasiantuntijoiden kuin naisasiantuntijoiden aihe, ja miehet puhuvat seksuaaliväkivallasta vain vähän.”
Sofin mukaan seksuaalinen väkivalta on yksi maailman vanhimmista aseista. Se on kustannustehokas pelote, joka hyödyntää stigmaa ja häpeää ja sitoo siten uhrien kielet.
”Venäjälle seksuaaliväkivalta on erityisen houkutteleva ase, koska sen suhteen länsi ei voi eikä halua saavuttaa kauhun tasapainoa samoin kuin ydinaseiden kohdalla.”
YK:n, ihmisoikeusjärjestöjen ja Ukrainan viranomaisten mukaan Venäjän joukot ovat raiskanneet Ukrainassa naisia, lapsia, seksuaalivähemmistöjen edustajia ja sotavankeja. Ulkopuoliset tarkkailijat ja tutkijat ovat kertoneet muun muassa siitä, miten venäläissotilaat ovat pakottaneet ukrainalaisvanhempia katsomaan lastensa raiskausta ja lapsia vanhempansa raiskausta.
Kaikki tämä on strategista, Sofi sanoo. Venäjä pyrkii häpäisemään tekojen kohteet, tekemään heistä varoittavan esimerkin muille, murtamaan vastarinnan ja vakiinnuttamaan valta-asemaansa.
Kun puhutaan seksuaaliväkivallasta, hallitseva tarina on aina se, kuinka vaikeaa rikoksia on näyttää toteen, Sofi toteaa. Se on hänestä outoa.
”En väheksy juridiikan merkitystä. Oikeutta kuitenkin on monenlaista. Sitä on esimerkiksi seksuaaliväkivallan ja muiden sotarikosten tuomitseminen julkisessa keskustelussa, uhrien kuunteleminen ja tuen ja kunnioituksen osoittaminen uhreille.”
jatkuva julmuuksien tutkiminen ei romuta Sofin mielenterveyttä, koska hän on omien sanojensa mukaan lapsesta asti tottunut siihen, että hirvittäviä asioita tapahtuu. Arkinen suhtautuminen dramaattisiin kauheuksiin on antanut resilienssiä.
”Olen kirjoittanut naisiin kohdistuvasta väkivallasta jo 25 vuotta. Kaikki tämä raportointi on minulle työtä. Kauheudet eivät tunnu kehossa, mutta tieto niistä pakottaa kirjoittamaan. Vaikeneminen on välinpitämättömyyttä, ja välinpitämättömyys mahdollistaa sotarikokset. Mitä enemmän kirjoitan, sitä paremmin nukun.”
Oman elämänhistoriansa vuoksi Sofi tietää, mitä on vaakalaudalla, jos totalitarismi saa jalansijaa yhteiskunnassa.
Hänen lapsuudenperheensä eli Suomessa, mutta suomalainen isä työskenteli Neuvostoliitossa kolmekymmentä vuotta sähkömiehenä ja diplomi-insinööriäiti eli koko lapsuutensa ja nuoren aikuisuutensa Neuvostoliiton miehittämässä Virossa.
Aikuisten tarinat ja matkat Neuvostoliittoon valottivat todellisuutta rautaesiripun takana.
”KGB oli ensimmäisiä sanoja, jotka opin. Kotonani ei hämmästelty Neuvostoliiton pelisääntöjä, mutta muiden suomalaisten kommentit usein muistuttivat, miten erikoisina niitä pidettiin.”
Lukiessaan lapsuuden päiväkirjojaan Sofi huomasi, että oli jo kuusivuotiaana osannut jättää niistä pois kaiken Viroon liittyvän. Hän oli siis jo lapsena sisäistänyt sen, että diktatuurissa on vaarallista tietää liikaa.
”Neuvostoliitto oli totalitaristinen valtio, jossa ei ollut lehdistön vapautta ja jossa valtion vastaiseksi katsottu toiminta tukahdutettiin voimakeinoin. Vallan keskittäminen ja miehitykset toteutettiin puhdistuksin ja sortotoimin.”
Kun Sofi sitten aikuisena alkoi etsiä tietoa ja perehtyä arkistomateriaaleihin ja KGB:n dokumentteihin, hän yllättyi, kun taivas ei pudonnutkaan niskaan.
Päinvastoin: oli vapauttavaa saada välineitä tapahtuneen analysointiin, yhdistää muistikuvat tietoon ja löytää kieli, jolla jakaa kokemaansa.
”Minuun kirjailijana on vaikuttanut hyvin paljon se, että olen kasvanut kahden täysin erilaisen yhteiskuntajärjestelmän, diktatuurin ja pohjoismaisen demokratian välissä.”
Pitkään aikaan Sofi ei silti ajatellut, että joskus kirjoittaisi Neuvostoliitosta ja että se kiinnostaisi ihmisiä.
”Ensimmäinen länsimaalainen, joka oli sitä mieltä, että neuvostokokemukseni oli kiinnostava ja että Neuvostoliittoon liittyvä tarinat olivat tärkeitä, oli Teatterikorkeakoulun opettajani Pirkko Saisio.”
Sofi on kirjoittanut Neuvosto-Venäjän raa’asta asenneilmapiiristä ja Neuvosto-Viron tilanteesta varsinkin teoksissaan Stalinin lehmät, Puhdistus ja Kun kyyhkyset katosivat. Niissä kaikissa naisiin kohdistuva fyysinen, seksuaalinen ja rakenteellinen väkivalta on yksi keskeisistä aiheista.
”En ole kova pelkäämään, ja vihaviestit ovat minulle arkinen asia.”
Kun Venäjä aloitti sodan Ukrainassa, Suomessa ja lännessä hämmästeltiin, miten se oli mahdollista.
Sofia hämmästely turhauttaa. Hänestä suomalaiset ja länsimaalaiset ovat laiminlyöneet kotiläksynsä — se, miten Venäjä toimii, on ollut koko ajan kätkettynä näkyville.
”Venäjään on suhtauduttu käsittämättömän toiveikkaasti. Maan poliittisesta kulttuurista ei ole otettu selvää eikä tasa-arvokehitystä seurattu tarpeeksi tarkkaan. Se, mitä Venäjä tekee Ukrainassa, on loogista seurausta politiikasta, jota se on tähän asti tehnyt.”
Sofi ihmettelee, miksi Neuvostoliiton imperialismin ja ihmisoikeusrikosten historia jätettiin perkaamatta kunnolla silloin, kun siihen olisi 1990-luvulla ollut mahdollisuus. Jos niin olisi tehty, olisi ollut helpompaa tunnistaa esimerkiksi, miten Venäjällä pohjustettiin hyökkäystä Ukrainaan leimaamalla se fasistiseksi valtioksi.
”Fasistiretoriikalla on Venäjällä hyvin pitkä historia, joka ulottuu sadan vuoden taakse. Sitä on helppo käyttää viholliskuvien vahvistamiseen.”
Myöskään Venäjän 2000-luvun kehitystä ei ole seurattu tarpeeksi kriittisesti, Sofi sanoo. Putinin aikana lainsäädäntöön on tehty muutoksia, jotka ovat lisänneet seksuaalivähemmistöihin kohdistuvia viharikoksia ja lähisuhdeväkivaltaa, mutta ne ovat jääneet lännessä liian vähälle huomiolle.
”Niille, jotka ovat seuranneet Venäjän kehitystä tasa-arvorintamalla, ei ole tullut lainkaan yllätyksenä se, miten venäläissotilaat Ukrainassa käyttäytyvät. Mitä huonommalla tolalla naisten oikeudet sotilaiden kotiseudulla ovat, sitä todennäköisemmin he syyllistyvät sota-aikana raiskauksiin.”
Myöskään sen, että Venäjä kiristää viljatoimituksilla, ei pitäisi olla yllätys. Neuvostoliittohan aiheutti 1930-luvulla Ukrainassa holodomorin, nälänhädän, Sofi muistuttaa.
Ihmisoikeusrikoksista kirjoittamisella on hintansa. Sofin teokset ovat Venäjällä laittomia, ja parjauskampanjat ovat tulleet hänelle tutuiksi jo vuosituhannen ensimmäiseltä kymmeneltä alkaen.
Kun hän vuonna 2009 julkaisi yhdessä Imbi Pajun kanssa Viron lähihistoriaa käsittelevän artikkelikokoelman Kaiken takana oli pelko, julkistustilaisuudessa mieltään osoittivat muun muassa Kremlin rahoittaman Naši-järjestön nuoret, putinistijärjestöjen jäsenet ja äärioikeiston edustajat.
”Turvatoimet olivat valtiovierailutasoa. Olin hämmentynyt ja vaikuttunut siitä, miten hyvin Suomen poliisi oli tilanteeseen varautunut. Tuli olo, että heillä oli homma hallussa.”
Vihaviestejä Sofi saa niin paljon ja jatkuvasti, ettei hän juuri kiinnitä niihin huomiota. Eniten vihapostia tulee Suomesta, kun hän ottaa julkisuudessa kantaa pakolaisiin liittyviin asioihin.
Maailmanlaajuisesti eniten kielteisiä reaktioita herättää puhuminen Venäjästä.
”Ei vihaposti kivaa ole, mutta se soittaa samaa neuvostopropagandan levyä, jota olen lapsuudesta asti joutunut kuuntelemaan. En ole kova pelkäämään, ja vihaviestit ovat minulle arkinen asia.”
Rikosilmoituksia Sofi tekee lähinnä identiteettivarkauksista. Hän ei voi sallia sitä, että jotkut esiintyvät hänenä ja yrittävät huijata lukijoilta rahaa.
”On lähinnä väsyttävää, että joudun käyttämään haastatteluissa aikaa korjaillakseni vääriä käsityksiä, jotka perustuvat trollien levittämään disinformaatioon. Käsittämätöntä on, että somejätit eivät kanna vastuutaan alustoillaan julkaistusta disinformaatiosta ja vihapuheesta.”
Sofi iloitsee siitä, että hyvääkin kehitystä tapahtuu.
Keskustelukulttuuri ja asenteet seksuaaliseen väkivaltaan ovat lännessä merkittävästi muuttuneet. Sen ansiosta yhä useampi uskaltaa kertoa kokemastaan, ja tietoisuus kohtalotovereiden olemassaolosta vähentää itsesyytöksiä.
”On hienoa, että seksuaaliväkivallasta voi puhua ääneen ja että siitä voi julkaista kirjoja. Se on ollut mahdollista vain hyvin vähän aikaa ihmiskunnan historiassa.”
Raiskattujen on entistä helpompi saada oikeutta Sofin mukaan myös siksi, että nykyään on aiempaa enemmän naisia juristeina, tuomareina ja journalisteina.
”Naiset ottavat seksuaalirikokset tosissaan ja osaavat kysyä oikeita kysymyksiä.”
Myös teknologinen kehitys on muuttanut tilannetta. Ymmärrys sotarikosten dokumentoimisesta on kasvanut ja rikosteknisen aineiston keräämisen menetelmät kehittyneet. Nykyään sotarikoksista pystytään keräämään todistusaineistoa, kun sota on vielä käynnissä.
Syyskuussa Sofi vastaa haastattelijan tarkentaviin kysymyksiin sähköpostitse hotellin terassilta Usedomin saarelta, joka sijaitsee Itämeressä Saksan ja Puolan pohjoisrannikolla.
Hän voitti keväällä ensimmäisenä suomalaisena Usedomin kirjallisuuspalkinnon, joka myönnetään historiaan liittyvää dialogia ansiokkaasti edistävälle kirjailijalle. Palkintoon kuuluu kuukauden majoitus Usedomin 1800-luvulla perustetussa hotellissa, josta avautuvat merinäköalat.
”Täällä on lämpöä lähemmäs 30 astetta. En yleensä tykkää kuumasta, mutta meren läheisyys ja tuulenvire terassilla tekevät sään erittäin miellyttäväksi. Täällä on myös vuokrattavia rantapömpeleitä, jotka muistuttavat viktoriaanisen ajan rantaelämästä. Ehkä kirjoitan huomenna sellaisessa.”
Sofi on siirtynyt heti niiden projektien pariin, jotka hän joutui keväällä panemaan jäihin essee- teoksensa vuoksi. Yksi niistä on näytelmäkäsikirjoitus Kansallisteatterin suurelle näyttämölle. Hän on myös ehtinyt lukea mielestään loistavaa romaania, Emily St. John Mandelin talouskriisistä kertovaa Lasihotellia.
”Lukeminen on periaatteessa aina työtä, koska on oltava selvillä siitä, mitä muut kirjoittavat. Mutta koska luen niin paljon käsikirjoituksia, varsinkin hyvän kaunokirjallisuuden lukeminen kovissa kansissa on aina juhlaa.”
Loppusyksyllä tiedossa on työmatkoja muun muassa maihin, joissa uuden kirjan käännöksiä julkaistaan. Sofi kertoo viettäneensä viidentoista viime vuoden ajan keskimäärin noin sata päivää vuodesta työmatkoilla.
”Kansainvälisen kirjailijan ammattiin kuuluva matkustaminen sopii minulle, koska olen kasvanut matkustavassa perheessä. Matkustaminen on osa identiteettiäni.”
Jokaisena päivänä, jona Sofi ei ole työmatkalla tai työkeikalla, hän kirjoittaa. Poikkeuksena on vain joulu.
”Olen kutsumusammatissani ja koen, että koska olen saanut lahjan kirjoittaa, minun täytyy antaa maailmalle jotain takaisin. Pyrin edesauttamaan moniäänisempää maailmaa.”
Juttu on julkaistu Eevassa 10/23.
Kuvauspaikka: Elokuvateatteri Riviera, Punavuori
