Kolme vuotta sitten Sita Salminen ymmärsi, ettei voi enää laittaa hyvinvointiaan kakkossijalle. Hän aloitti terapian.
Vuoden 2020 lopulla Sita Salmiselle alkoi tapahtua kummia. Yhä useammin hän huomasi puhuvansa kumppanilleen lapsuutensa tapahtumista. Silloin häntä alkoi itkettää. Se ihmetytti Sitaa: miksi hän halusi yhtäkkiä puhua vanhoista jutuista, jotka eivät olleet millään tavalla ajankohtaisia?
Niin Sita ainakin luuli – etteivät ne olleet ajankohtaisia.
Oikeasti pinnan alla kyti paljonkin vanhaa, ja lopulta kaikki oli Sitalle liikaa.
”Tein surutyötä vanhoista jutuista. Oloni oli alakuloinen ja väsynyt. En pystynyt tekemään töitä enkä halunnut nähdä ketään. Menin kuoppaan.”
Hän oli pitkään jo miettinyt, että olisi hyvä käydä juttelemassa asioistaan ammattilaisen kanssa. Olihan hänellä ollut mielenterveyshaasteita 14-vuotiaasta asti.
”Enää en voinut sanoa, että menisin terapiaan sitten joskus. Ymmärsin, että tarvitsen sitä juuri nyt.”
”Itselleni asettamani raamit ovat niin pienet, etten voi mitenkään mahtua niihin. Se aiheuttaa koko ajan ahdistusta.”
Seuraavana vuonna Sita aloitti psykoterapian.
”Olin aika paljon analysoinut ja pohtinut asioita, ennen kuin menin terapiaan. Jälkikäteen terapeutti on sanonut, että tulin ikään kuin näyttämään terapiaan: katso, miten hienoja ajatuksia minulla on. Aloitin hyvä oppilas -mentaliteetilla.”
Mutta vaikka kuinka itseään havainnoisi, jotain jää aina piiloon, hän ymmärtää nyt. Terapiassa Sita onkin oivaltanut jo jotain tärkeää itsestään.
”Psykoterapeuttini mukaan ihanneminäni on kuin tulitikkurasia. Itselleni asettamani raamit ovat niin pienet, etten voi mitenkään mahtua niihin, vaan törmäilen seiniin. Se aiheuttaa koko ajan ahdistusta.”
Tuosta tulitikkurasiasta puhuminen itkettää Sitaa, ja se yllättää hänet. Muttei ole ihme, että asiasta puhuminen herkistää.
Juuri vaativuus on se iso itseä koskeva oivallus, jonka Sita on terapiassa tehnyt.
”Mielessäni on ikään kuin sääntöjä. Koska säännöt ovat aina olleet siellä, ajattelin niitä totuutena. Nyt olen tullut tietoiseksi siitä, että vaadin itseltäni tosi paljon.”
Matka tähän pisteeseen on sisältänyt monta ylä- ja alamäkeä – ja nyt Sita kertoo melkein niistä kaikista.
Vuonna 2011 blogit olivat suosittuja. Niistä innostui myös rovaniemeläinen 19-vuotias Sita.
Hän oli juuri päättänyt lukion ja vietti välivuotta. Kirjoittaminen oli aina ollut hänelle mielekästä, ja pienellä järjestelmäkamerallaan hän tykkäsi kuvata elämäänsä.
”Olen aina tykännyt puuhastella pikku projektien parissa. Kävi järkeen, että minulla olisi oma paikka, jossa voisin jakaa asioitani.”
”Blogini ei ollut mikään vakavasti otettava muotiblogi, vaan saatoin vaikka näyttää, millaisia tarroja olin ostanut kalenteriini.”
Sita opiskeli suomen kieltä Oulun yliopistossa, jonka jälkeen hän alkoi työskennellä Osuuspankin Pivo-mobiilimaksusovelluksen somevastaavana.
”Se oli unelmieni työpaikka. Olin tuskaillut, mitä alkaisin tehdä työkseni, sillä opiskelin suomen kielen asiantuntijalinjalla, en opettajalinjalla, mutten nähnyt itseäni asiantuntijana”, hän sanoo nauraen.
”Oli hukassakin oleva olo, enkä ajatellut, että jokin oikea firma voisi nähdä blogini oikeana työnä. Olin itse pitänyt sitä höpö höpö -hommana.”
Sita oli blogannut aktiivisesti neljän vuoden ajan, kunnes innostus alkoi hiipua OP:lla työskennellessä. Tuohon aikaan YouTube-videot alkoivat olla yhä suositumpia, ja Sitakin innostui videoiden tekemisestä.
Hän alkoi somevastaavan työn ohella kuvata sisältöä Sita Salminen -YouTube-kanavalleen. Julkaisut saattoivat olla aihevideoita tai my day -vlogeja, joissa tyypillisesti näytetään päivän tapahtumia aamusta iltaan.
Vloggaaminen keräsi lisää seuraajia, ja Sita alkoi miettiä: Voisiko hänen tilaajamäärillään elättää itsensä somella? Hän tunsi sisimmässään, että tässä voisi olla hänen juttunsa.
”Kun olin saanut ensimmäiset kaupalliset yhteistyöt, olin hurjapää ja irtisanouduin.”
2016 hänestä tuli yrittäjä.
”Pitkä parisuhteeni on minulle rakas asia, mutta uranikin on elämäni rakkaus.”
Moni muukin bloggasi ja vloggasi 2010-luvun taitteessa. Miksi Sita sitten on menestynyt?
Sillä menestyneeksi häntä voi sanoa. Nyt hänellä on Instagramissa 121 000 seuraajaa, TikTokissa reilut 72 000. Monelle hän on tuttu Poks- ja Sita-podcasteista, ja lopuillekin Petolliset-tosi-tv-ohjelmasta, johon Sita osallistui kuluneena syksynä ja jonka hän voitti yhdessä lumilautailija Heikki Sorsan kanssa. Sita nähtiin myös Tanssii tähtien kanssa -ohjelman parketilla kaksi vuotta sitten.
Jo alkuvaiheessa eräs ASMR-video, ”100 ääntä”, räjäytti internetin: tähän mennessä se on kerännyt 11 miljoonaa näyttökertaa. Video levisi ympäri maailman hyvän otsikoinnin ja trendaavan konseptin, 100 erilaista ääntä, takia, Sita veikkaa.
Hän arvelee, että ehkä hänen suosioonsa vaikutti alkuaikoina myös hänen sijaintinsa. Rovaniemeläiset ja myöhemmin Sitan muuton jälkeen oululaiset halusivat lukea oman paikkakuntansa juttuja.
”Annoin itsestäni paljon. Kerroin kuulumisiani ja ajatuksiani. Olin myös sitoutunut: saatoin tehdä kuukauden aikana 50 postausta, vaikka en saanut siitä senttiäkään rahaa. Se oli intohimoni.”
Mutta pelkkää tuuriako? Ehkei sentään. Sitaa hymyilyttää – kyllähän hän jotain osaakin.
”Minulla on silmää sisällöntuottamiselle ja tarinankerronnalle. Olen siitä tosi ylpeä. On ihmisiä, jotka ovat jaksaneet seurata minua 12 vuotta.”
Hän tuntee olevansa onnekas, kun on saanut tehdä haluamiaan asioita työelämässä.
”Pitkä parisuhteeni on minulle rakas asia, mutta uranikin on elämäni rakkaus. Työ on minulle tosi tärkeää, ja nautin siitä paljon.”
Ura on tärkeä, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että on aina rättiväsynyt ja burnoutissa.
”Vaikka työni on minulle intohimo, olen harjoitellut tyytyväisyyttä ja onnellisuutta siitä, mitä minulla on. Olen ylpeä, että olen pystynyt pitämään siitä kiinni, ettei minulla ole aina täydet aikataulut ja kiire.”
Sitten on varmasti yksi inhimillinen asia, joka erottaa hänet monista.
Onko sullakin vidun väsynyt olo? Ei hättää, niin mullakin.
Näin alkaa eräskin Sita-podcastin jakso. Podcastiaan Sita tituleeraa rakkausprojektiksi. Turvapaikaksi, johon saa uppoutua self care -kävelyillä tai sängyssä pitsan kanssa peiton alla. Hetkissä, kun mieli tuntuu turvattomalta.
Sita, jos kuka tietää, miltä turvaton mieli tuntuu.
14-vuotiaana Sita sairastui syömishäiriöön ja ahdistuneisuushäiriöön. Taustalla vaikuttivat lapsuuden kokemukset.
Viiltelystä tuli yksi Sitan selviytymiskeinoista.
”Viiltely oli tapa helpottaa ahdistusta, kun se oli niin voimakasta, etten pystynyt käsittelemään sitä. Viiltelyyn liittyi syömishäiriön myötä myös rankaisevuusaspekti. Minulla oli voimakasta itseinhoa: ahdisti olla kehossani.”
Oli kausia, jolloin Sita ei viillellyt, mutta huonoina kausina hän turvautui tapaan.
”Kesti kauan, että lopetin viiltelyn kokonaan. Jollain oudolla tavalla siihen jäi koukkuun. Kun tuli erityisen vaikea ahdistus, viiltely tuntui helpotukselta, tyydyttävältä asialta. Piti tehdä päätös, että nyt oikeasti lopetan.”
Viiltelystä jäivät muistoksi arvet toiseen käsivarteen. Niitä Sita piilotteli vuosia. Vaikka hän kertoikin arvista blogissaan jo vuonna 2012, hän ei näyttänyt niitä mielellään kuvissa.
”Halusin piilottaa ne. Editoin ne pois kuvistani, ja saatoin tiedostamattani pitää kättä hassussa asennossa tai kurottaa tavaroita aina sillä kädellä, jossa ei ole arpia, jotta arpeni eivät näkyneet.”
Lokakuussa Sita teki tärkeän postauksen Instagram-tililleen:
Oon piilotellut mun viiltelyarpia puolet mun elämästä. Jälkiin on liittynyt valtavasti häpeää ja tunne siitä, että niiden näkeminen on muille ihmisille jotenkin liikaa. Viimeisen kahden vuoden aikana oon tehnyt paljon töitä sen eteen, että saisin rauhan mun menneisyyden kans, mutta tää päivä on ehdottomasti se isoin askel.
Vihdoin hän oli valmis ulostuloon, hän ajattelee. Hän oli käsitellyt asiaa ja mennyt kohti ajatusta, ettei hän häpeäisi enää arpiaan.
”Aika tuntui oikealta. Yhtään aiemmin en olisi siihen pystynyt. Halusin tuoda lohtua ja vertaistukea heille, joilla on arpia, sillä olen itse tuntenut voimakasta outouden ja erilaisuuden tunnetta.”
Kolmekymppisenä Sita on keskellä kysymystulvaa: aiotteko mennä naimisiin, hankitteko lapsia. Sita on ollut kumppaninsa kanssa yhdessä kymmenen vuotta, ja heidän on hyvä näin. ”Toistaiseksi tykkään elämäntilanteestani näin, eikä se ole lähivuosina muuttumassa.”
Syömishäiriö, paniikkikohtaukset, viiltely. Rasismi, terapia ja vaikeat perhesuhteet. Sita on puhunut kanavissaan monista aroista asioista.
Hän haluaa puhua asioista ääneen ja olla vertaistukena.
”Tiedän, miltä tuntuu, kun asioista ei puhuta. Olen halunnut olla se muutos, jonka haluan nähdä.”
Sita ajattelee, että podcastin avulla hän voi jakaa oivalluksiaan ja tietoaan heille, joilla matka on vielä alussa. Heille, jotka ehkä tuntevat olevansa poikkeuksellisia ja viallisia, kuten Sita tunsi olevansa nuorena.
”Olen saanut oivalluksia ylikontrolliin taipuvaisesta mielestäni. Jos jollain muulla sattuu olemaan samanlainen mieli, eikä ole vielä ymmärtänyt sitä, voisi avullani ymmärtää itseään.”
Ja miten vaikuttajan työtä voisi edes tehdä ja puhua hyvinvoinnista, jos jättäisi niin ison palan kuin mielenterveyden sisällöistään?
Mutta vaikka haluaisi olla avoin, sometyö ei silti ole helppoa. Sita jännittää välillä postausten julkaisua: kuka nyt kommentoi ja entä jos joku tuntisi paineita, kun näkee hänen elämäänsä?
Toistaiseksi yrittäjyys tuntuu kuitenkin omalta.
”Tämä on elämäntapa. Kun kertoo työkseen elämästään, ei pysty erottelemaan uraa. Kaikki kietoutuu yhteen, Työni on enemmänkin tapani olla ja osa minua kuin eroteltavissa oleva asia.”
Varsinkin ulkonäköön liittyvät asiat tuntuvat usein vaikeilta asioilta jaettavaksi julkisesti. Taustansa takia Sita tietää, miten valtavia paineita ja kateuden tunteita muiden somesisältöjen katselu voi aiheuttaa.
Olisi ihanaa muuttaa maailmaa ja julkaista kuvia, jotka eivät ole täydellisiä. Vai saisiko olla armollinen itselleen ja julkaista vain edustavia kuvia, koska siitä jää itselle parempi mieli?
”Huomaan, että olen ulkonäköön liittyvissä asioissa kesken. Kipuilen paljon sen kanssa, että minulla on samaan aikaan inhimillinen tarve olla muiden mielestä hyvännäköinen ja saada hyväksyntää, ja samaan aikaan mietin: jos julkaisen kuvan, jossa sovin kauneusihanteisiin, luuleeko joku, että näytän aina tältä?”
Sita tietää, että miettii postauksiaan ehkä liikaakin.
”Pitäisi vain julkaista menemään. Mutta se on vastuullisuutta, joka on tärkeää minulle. Yritän miettiä eri tilanteissa olevia ihmisiä, ja ihailun ja kateuden tunteiden aiheuttaminen tuntuu minulle ikävältä. Pyrin, ettei kenellekään tulisi elämästään paska olo sen takia, miten minä presentoin elämääni.”
”Olen saanut osani thai-naisiin kohdistuvasta seksualisoinnista, kun olen kasvanut aikuiseksi naiseksi.”
Koetukselle Sitan käsitys ulkonäöstään joutui hetkeksi, kun hän leikkasi takapuolen alapuolelle ylettäneet hiuksensa lyhyeksi polkaksi. Niskakivut ja halu kokeilla lyhyempää mallia veivät voiton, vaikka aluksi hän miettikin:
”Perinteisesti pitkät hiukset mielletään seksikäiksi ja naisellisiksi. Mietin, leikkaanko osan seksikkyyttäni nyt pois.”
Sita on saanut myös osansa epätoivotusta huomiosta, koska hän näyttää erilaiselta kuin moni muu.
”Olen saanut osani thai-naisiin kohdistuvasta seksualisoinnista, kun olen kasvanut aikuiseksi naiseksi. Jos minua halutaan loukata esimerkiksi somekommenteissa, tartutaan thaimaalaisuuteen.”
Itse hän ei edes aina muista, ettei näytä samalta kuin moni muu Suomessa.
”Tuntuu pistolta kylkeen, jos joku alkaa puhua minulle englantia. Sillä ei varmasti tarkoiteta mitään pahaa, mutta se on muistutus siitä, etten näytä samalta kuin muut. Se sisältää oletuksen, miltä suomalainen näyttää. Jos identiteetti on suomalainen ja aina kysytään, mistä olet oikeasti kotoisin, asiasta tulee latautunut ja arka.”
Onko ihminen koskaan valmis? Onko mielenterveyden haasteita seurattava onnellinen loppu – tasapainoinen elämä, jossa kaikesta vaikeasta on otettu opikseen?
Sitan matka on kesken, mutta hän on alkanut ymmärtää itsestään ja menneisyydestään paljon. Hän on käynyt terapiassa paljon läpi varsinkin perhesuhteitaan ja ottanut niissä suuria harppauksia eteenpäin.
”Olen saanut terapiassa oikeutusta sille, että olen lapsuudessa kannatellut paljon toista vanhempaani. Roolimme olivat nurinkurin. Se, että suhde vanhempaani ei enää kuormita minua joka päivä, on ehkä isoin terapiassa saavutettu asia. Olen voinut tehdä pesäeroa: olemme kaksi erillistä ihmistä ja saan olla vastuussa vain itsestäni.”
Vaikka Sita on saanut suuria oivalluksia perhesuhteista, moni asia kaipaa vielä selkeytystä.
”Itseeni liittyvät asiat ovat vielä työn alla.”
”Mielialani ailahtelevat, sillä olen tunteella elävä ihminen. Tavoittelen tasaista, levollista oloa, mutta se ei ole yleinen olotila minulle.”
Kulunut syksy on ollut Sitalle vaiheena lempeä. Vaikka kuukaudet ovat olleet hänen mittapuullaan kiireisiä ja hän yleensä tykkää rauhallisesta arjesta, nyt menoihin ja töihin on riittänyt voimavaroja.
”Olen ollut ylpeä siitä, että olen pystynyt tekemään töitä. Se ei ole aina ollut itsestäänselvyys. Se kertoo siitä, että mieli jaksaa tällä hetkellä.”
Hänestä on ollut myös mielenkiintoista tutkia sitä, miten hän reagoi kiireeseen ja stressiin. Kierroksilla ollessaan hän tuntee olevansa voittamaton, tylsyys on vaikeaa ja nukkumaan mennessä hyrrän vauhti mielessä vain kiihtyy.
Esimerkiksi Petolliset-sarjan tuoma esillä oleminen oli kuormittavaa. Isot tunteetkin, kuten jännittäminen ja innostuminen, väsyttävät, eikä vain työ ja sen tekeminen.
”Tunnistan jo kierroksilla käymisen merkit. Ne eivät tunnu enää uhkaavilta ja siltä, että olen menossa kohti uupumista. Vaan tiedän, että kiire on ohimenevää. Olen hallinnut tilannetta, enkä ole jäänyt taakan alle.”
Yksi vielä työstettävä ajatus liittyy tunteisiin ja niiden vaihteluun.
Yksi tavallinen perjantaiaamu on siitä hyvä esimerkki: Sitan olo oli mukavan rauhallinen. Kun hän käytti Runa-koiran kävelyllä ja lumi pyrytti naamaan, hän huomasi ilokseen, ettei mikään häiritse mieltä juuri nyt. Se oli harvinaista ja ihanaa.
”Mielialani ailahtelevat, sillä olen tunteella elävä ihminen. Tavoittelen tasaista, levollista oloa, mutta se ei ole yleinen olotila minulle. Enemmänkin olen joko superinnostunut tai vastapainoksi minua ahdistaa.”
Sita huomaa eron esimerkiksi puolisoonsa, jonka kanssa hän on ollut yhdessä kymmenen vuotta. Kun pari syö ihanaa ruokaa, Sita saattaa huudahtaa: voi helvetti tämä on hyvää, ihan mahtavaa! Kumppani taas tokaisee samanlaisessa tilanteessa: on hyvää.
Hyviä reaktioita molemmat, ymmärtää hän nyt.
”Vaikka tavallaan tavoittelen tasaisuutta, en vain ole sellainen ihminen, enkä tiedä, vaihtaisinko kuitenkaan elävää aallokkoani tasaisuuteen.”
Juttu on julkaistu Trendissä 1/2024.
