Sirpa Pietikäinen: "Kissat osaavat loukkaantua, surra ja rakastaa"

"Olin alle vuoden vanha, kun meille hankittiin koira, Roy. Se oli paras kaverini, kuulemma muutaman kerran söimmekin samasta kupista. Adonis, herkkäsieluinen englanninvinttikoira, tuli meille, kun olin viiden.

Kun lähdin opiskelemaan Helsingin kauppakorkeakouluun, otin kaksi kissanpentua. Reilun vuoden päästä tuli kaksi lisää.

Minulla on ollut parikymmentä kissaa, parhaimmillaan kuusi kerrallaan. Nyt niitä on vain kaksi, Enne ja Mantu. Ne ovat äiti ja tytär.

Koska olen elänyt eläinten kanssa melkein koko elämäni, minulle on kehittynyt eläinten lukutaito. Ne ovat yllättävän loogisia ja samankaltaisia kuin me ihmiset. Meissä on paljon enemmän yhteistä kuin erottavaa syvällä tasolla. Niillä on kyky loukkaantua, kyky ymmärtää toisen surua, kyky kärsiä ja rakastaa.

Enne on kaksitoistavuotias korat. Halusin kissan, joka on erittäin seurallinen ja reipas. Halusin myös alkuperäisrotua olevan kissan. Eläimille ei ole hyväksi, jos niitä jalostetaan pienestä kannasta.

Koratin silmät on limetinvihreät. Sanotaan, että ne ovat kuin kastepisarat lootuksen lehdillä.

Enne päättää, milloin se haluaa syliin. Sitä ei saa nostaa, muuten se hyppää pois. Se voi kyllä tulla vähän ajan päästä itse takaisin.

Illalla, kun olen jo nukahtamassa, Enne tulee rinnalle. Se puskee kevyesti, tekee kiepin ja alkaa kehrätä. Silloin oma rintakehäkin tärisee hieman. Kissan lämpö ja välittäminen on vahva kokemus. Ne ovat elämän pieniä yksinkertaisia iloja.”

Kuvat ja video: Hannes Paajanen

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 10/2017.