Sinikka Sokka lähetettiin 6-vuotiaana nunnien pitämään sisäoppilaitokseen: ”Ero äidistä jätti jäljen persoonaani”

Näyttelijä Sinikka Sokka kertoo Eevan haastattelusarjassa elämänsä rooleista.

Urhea esikoinen | Paljon vastuuta jo pienenä

”Kun vietin toissa vuonna aikaa Turussa ja harjoittelin kaupunginteatterin Cabaret-musikaalia varten, kävelin keskustassa sijaitsevan birgittalaisluostarin ohi. En kyennyt vieläkään palaamaan sinne.

Synnyin Helsingissä. 1950-luvun puolivälissä äiti joutui lähettämään minut ja nuoremmat sisareni Turkuun katolisten nunnien pitämään sisäoppilaitokseen vaikean taloustilanteen ja Helsingin asuntopulan vuoksi. Minä olin kuusivuotias, siskoni Malla neljä ja veljeni Sakke kaksi. Olin yksinäinen ja tunsin tulleeni hylätyksi, vaikka ei äiti sitä niin tarkoittanut.

Isä käytti paljon alkoholia, mutta noihin aikoihin avioero oli häpeä. Lopulta äiti kuitenkin totesi, ettei enää kestä.

Vahvasti uskonnollisena ihmisenä hän kävi kysymässä papilta, mitä Jeesus sanoisi, jos hän eroaisi miehestään. Pappi ei kehottanut äitiä kärsimään, ja vanhemmat erosivat. Tästä aiheutui vaikea taloustilanne.

Nunnat eivät puhuneet suomea, mikä lisäsi minussa vierauden ja pelon tunnetta. Onneksi sisar Simplicitas huolehti meistä sisaruksista erityisesti. Olimme luostarissa vuoden, paluusta äidin luo minulla ei ole muistikuvaa.

Kotona Helsingissä isä ramppasi meillä. Äiti päästi hyväsydämisyyttään hänet sisään ja tarjosi ruokaa. Siihen aikaan ei ollut minkäänlaista päihdekuntoutusta. Faijalta ei herunut taloudellista eikä muutakaan tukea. Hän kuoli 1977.

Ero äidistä ja huolehtiminen jättivät jäljen persoonaani. Jouduin esikoisena kantamaan vastuuta liian pienenä, olin delegoitu lapsi. Tarkkailin ja tulkitsin ihmisten ilmeitä, opin miellyttämään pärjätäkseni. Mutta olin myös sisukas, iloinen, vilkas ja kekseliäs.

Jo kaksivuotiaana osasin laulaa. Lastenvaunuista kajahti kirkkaasti ja puhtaasti Kello löi jo viisi. 11-vuotiaana esiinnyin Pikku Heidin roolissa radiokuunnelmassa. Siitä se lähti. Myöhemmin opiskelin Teatterikoulussa, ja minusta tuli jokapaikanhöylä musiikki-, musikaali- ja teatteritaivaalle.

Äiti oli perheemme kantava voima ja lempeä taiteilijasielu. Hän hoiti kolmea lasta ja kävi töissä, suorastaan raatoi. Äiti piti meistä lapsista hyvää huolta ja katsoi, että saamme koulutuksen. Hän uhrautui perheensä puolesta.”

Emilian äiti | Vaikea alku sai selityksen

”Olen ollut huonompi äiti kuin oma äitini oli. Emilia syntyi 1977, enkä ollut paljon kotona. Olin kiinnostunut urastani.

Ajatukset äitiydestä ovat nousseet esiin nyt kun teen Porin Teatterissa näytelmää Kysy siskoilta. Se käsittelee hormonien vaikutusta naisen elämään.

Arvelen, että minulla oli raskauden jälkeinen masennus. Se näkyi jaksamattomuutena ja murheellisuutena. En ymmärtänyt, miksi tunsin niin.

Raskauden jälkeisen masennuksen ajatushan on, että en jaksa tätä projektia. Ajatus nostattaa häpeää, ja se on peitettävä. En missään tapauksessa pystynyt myöntämään voivani huonosti, sillä minähän voin aina hyvin. Olin sairastunut vahvuuteen, pärjäämiseen ja iloisuuteen.

Emilian isä otti tilanteesta koppia hyvää hyvyyttään, mutta en ole enää varma, kuinka hyvä asia se oli. Jäikö äidin ainutkertainen tehtävä pitää lasta lähellään vajaaksi? Jos baby bluesista olisi tiedetty silloin enemmän, olisin voinut saada apua.

Olemme puhuneet Emilian kanssa hänen lapsuudestaan paljon ja keskustelemme varmasti jatkossakin. Sanoisin, että meillä on hyvät välit. Voimme puhua asiasta kuin asiasta. Matkustelemme kahdestaan ja jaamme kiinnostuksen kulttuuriin. Olen yrittänyt pitää kiinni siitä, että kutsun hänen perheensä luokseni sunnuntaipäivällisille. Ruuanlaitto, josta kovasti pidän, on vain hidastunut viime aikoina.

Kysy siskoilta -esityksessä on laulu äitiydestä. Siinä sanotaan Susanna Haaviston lyriikoin: mene pois peilistäni äiti, lähde pois mun kuvastani äiti… älä valtaa mun kotia, älä kaappaa mun lapsia, älä keitä mun ruokia, älä työnny mun kotiin.

Äitien on tärkeää antaa lapsensa olla oma itsensä ja tulla omaksi itsekseen. Jos ei päästä irti, lapsi ei lennä. Minä en ole sinä etkä sinä minä. Niin sanottu äidinrakkaushan voi saada myös tuhoisia muotoja.

Olen minäkin aikoinaan halunnut puuttua Emilian ratkaisuihin. Joskus jopa pahoitin mieleni, kun hän valitsi mielestäni väärän sisustusmateriaalin. Nykyisin pidän mölyt mahassani.

Isoäitinä, mimmana, olen kiinnostunut ihanista lapsenlapsistani. Käymme ravintoloissa syömässä, teatterissa ja näyttelyissä. Mutta en odota, että he viipyisivät luonani kauan. Vaihdamme kuulumisia ja vanhemman lapsenlapsen kanssa vedämme lakanat. Jos tulee ikävä, soitan ja pyydän käymään. Sitten jossakin vaiheessa he sanovat, että ei kyl mimma nyt mun pitää lähtee.

Vaikka olisin sisäisesti murheissani, sanon, että totta kai sä lähdet! Kyllä hekin välillä huomauttavat, että ethän sä ole koskaan kotona, ja oikeassa ovat.”

Rauhaton seikkailija | Ei mikään köpöttelijä

”Olen aina ollut levoton sielu. Joidenkin mielestä liiankin. Mutta meneväisyys antaa minulle energiaa ja on tuonut suuren tuttavapiirin ja hyviä ystäviä.

Ystävien merkitys elämässäni on suuri siksikin, etten elä parisuhteessa. Pidän ystävyyksistä huolta. Minulla on muutama hyvin läheinen ystävä, joiden kanssa näemme säännöllisesti. Olemme tunteneet vuosikymmeniä ja tehneet radikaalin teon: erosimme yhdessä kirkosta ja samalla vanhempiemme maailmankuvasta.

Tulen suuresta karjalaisesta suvusta, jossa on ollut paljon lapsia ja joka on tuonut minulle turvaa. Olen aina vimmaisesti hakeutunut erilaisiin ryhmiin, ihmisten lähelle. Temperamenttini on puhelias, ja siitä on huomautettu minulle. Turpani on tukittu monta kertaa.

Iloitsen siitä, että saan näyttelijän työssäni uusia, nuoria ystäviä. Heidän kauttaan minulle on auennut portti uuteen maailmaan, ajattelutapaan ja työkulttuuriin.

Huomaan, että työkulttuurista on tullut huojentavalla tavalla aiempaa avomielisempi. Nuoret kuuntelevat, perustelevat ja haastavat vanhaa, natisevaa työkulttuuria. He ovat huumorintajuisia.

Ystävystyminen heidän kanssaan on vaivatonta. Vaikka se voi johtua siitäkin, ettei minun ikäisiäni juuri ole keikkumassa lavalla.

Kun ystäväni, toimittaja Liisa Talvitie kirjoitti minusta kirjan Sokka viisitoista vuotta sitten, en halunnut siloteltua teosta. Nyt kun luen minusta sanottua, huomaan, että osa särmistäni on hioutunut.

Nykyään sentään pysyn vähän paikoillani. Olen vähemmän impulsiivinen kuin ennen ja pikkuisen jo mietin ennen kuin sanon. Arvelen, että se ilahduttaa ystäviäni.

Vaikka elämäni on kivaa, kaipaan hyvää, miehistä energiaa. Olisi mukavaa, jos lähelläni olisi seurallinen, lämmin ihminen, jonka kanssa voisin jakaa kiinnostuksen kohteita.

Kävin hiljattain katsomassa Pedro Almodóvarin uusimman elokuvan The Room Next Door. Se kiteytti minulle, mitä kaipaan: että tietäisin, että talossa, edes jossakin toisessa huoneessa, olisi joku, joka hengittää ja on läsnä. En tosin ehkä enää muuttaisi kenenkään kanssa yhteen.

Täytän pian 77 vuotta. Olen tehnyt näyttelijän ja laulajan töitä yli 60 vuotta ja jatkan edelleen. Viime vuoden aikana olen alkanut käyttää itsestäni sanaa vanha. Olen vanhus. Ystävät huutavat: et ole! He yrittävät kehua.

Mutta kyllä minä olen vanha, en kuitenkaan köpöttelevä vanha. Minulla on seikkailunhalua, mistä pidän itsessäni.”

Ikuisesti vahva | Sydän opetti pysähtymään

”Ystäväni huomautti alkuvuodesta 2024, etten jaksanut liikkua samalla tavalla kuin ennen. Hengästyin oudosti. Arvelin, että kuntoni on romahtanut.

Hengästyin ylämäessä, ja lopulta 50 metrin kävely bussipysäkille tuotti ongelmia. Vasen käsivarteni kipeytyi ja kävin hierojalla. Luulin, että olin riehunut liikaa lavalla. Kävin yksityisellä lääkärillä, mutta oireiden syytä ei löytynyt.

Työtahtini oli hengästyttävä. Minulla oli 164 Anastasia-musikaalin esitystä Tampereen Teatterissa ja kesäloman jälkeen 50 Cabaret-musikaalin näytöstä Turun Kaupunginteatterissa. Heinolan kesäteatterin harjoitukset olivat alkamassa.

Matkustin kaupunkien väliä ja pyöritin mielessäni esityksiä. Kehoni alkoi reagoida, mutta en kuunnellut sitä. Ajattelin, että väsymystä ei saa näyttää vaan pitää olla jaksava. En pystynyt enää nousemaan kotiportaita mutta uskottelin itselleni, että tämä menee ohi.

Lopulta eräänä yönä huhtikuussa olin niin huonossa kunnossa, että soitin tyttärelleni Emilialle ja pyysin häntä tulemaan luokseni henkiseksi tueksi. Kysyin, pitäisikö tilata ambulanssi. Totta kai, hän vastasi.

Pärjäämisen vaateeni oli siinäkin vaiheessa niin vahva, että en halunnut soittaa apua itse. Kuulun sukupolveen, jonka viimeiset sanat ovat ’ei ambulanssia’.

Vietin pari päivää sairaalassa tutkimuksissa. Pääsin sairaalasta kotiin odottamaan sydämen varjoainekuvausta. Juuri ennen vappua hoitaja soitti ja ilmoitti, että pääsisin tähän kiireelliseen toimenpiteeseen muutaman päivän päästä.

Vastasin, että kyseinen ajankohta on hankala. Olin lupautunut esiintymään Helsingissä Roihuvuoren eläkeläisille ja tapahtumaa oli suunniteltu kauan. Hoitaja oli hiljaa, ei varmaan uskonut kuulemaansa. Silloin tajusin. Absurdia! Taasko olin ylitunnollinen? Sanoin, että anteeksi, totta kai tulen.

Sydämeeni tehtiin pallolaajennus. Toimenpiteen aikana kävi ilmi, että sepelvaltimotukoksen lisäksi olin läpikäynyt sydäninfarktin.

Keskusteltuani kardiologin kanssa päätimme yhdessä, että en ota vastaan raskasta kesäteatterityötä.

On kaupunkilegendaa, että pallolaajennuksesta mennään suoraan golfkentälle. Myös henkiselle toipumiselle on varattava aikaa. Operaation jälkeen tarkkailin sydäntäni ja vointiani koko kesän. Vasta elokuun jälkitarkastus ja hyvät uutiset rauhoittivat minut.

Sukurasitteeni vuoksi LDL-kolesteroliarvoni pitää olla alhainen. Hiukan alle kolme ei riittänytkään.

Olen muuttanut elintapojani. Olen vähentänyt huomattavasti kovien rasvojen ja rakastamieni kananmunien syöntiä. Viikonloppuisin saatan kardiologinkin siunauksella heittäytyä hedonistisen herkuttelun pariin.

Kaiken jälkeen minusta tuntui järkyttävältä, että ongelma oli juuri sydämessä. Miksi olin yrittänyt olla niin sinnikäs? Ajatukseni palasivat lapsuuteen, kun minun piti ottaa varhain vastuunkantajan rooli. Jo silloin minun oli mentävä jonkin toivottoman läpi.

Töiden määrä ennen sairastumista oli ollut liikaa yhdelle ihmiselle. En ollut pitänyt huolta palautumisesta.

Nykyisin olen hyvässä kunnossa. Olen opetellut lepäämään, vaikka se ei ole ollut helppoa.

Osaan myös kehua itseäni. Taputan itseäni olkapäälle ja sanon, että hyvä Sinikka, teit taas hyvän teon itsellesi.

Sukuni on pitkäikäistä, mutta mistä sitä tietää, milloin lähtö tulee. Haluan yhä kiihkeämmin tehdä asioita, jotka vetävät minua puoleensa.

Tänä talvena lähdin viikoksi lepäämään Málagaan, koska halusin valoon ja lämpöön. Esimerkiksi Radion sinfoniaorkesterin konsertit tuottavat minulle suurta iloa. Jos konsertti on perjantaina, iloitsen siitä jo maanantaina.

Sydänoperaatiosta tuli minulle monella tavalla suuri oppi.”

Urbaani mökkeilijä | Kaunista pitää olla

”Pari vuotta sitten halusin paikan, jonne pääsisin luonnon helmaan kevään tullessa. Ostin sadan kilometrin päästä Helsingistä metsämökin lammen rannalta. Se on osa kuuden mökin kommuunia. Olen remontoinut mökkiä ja rakennuttanut terasseja, joilta voin katsoa aamuisin lammelle.

En tee mökillä mitään ihmeellistä. Kävelen metsässä, ihailen valtavia honkia, teen ruokaa, seuraan säätä ja katson telkkaria. Tepsuttelen terassilla paljain jaloin ja nautin ympärillä olevasta kauneudesta. Joskus aamuisin ajelen Forssan torille ja juttelen tunteja tuttujen kanssa, joihin tutustuin minun ja Alpo Suhosen yhteiselon aikana.

Vaikka rakastan myös kaunista kotiani Roihuvuoressa, olen luopumassa siitä. Etsin loppusijoituspaikkaa Helsingin keskustasta. Kantakaupunki asuu minussa, Kruununhaassa kävin koulua ja kasvoin nuoreksi aikuiseksi. Kannan kehossani muistoa siitä, kun avaan Kirkkokatu 5:ssä ulko-oven ja vastassa ovat meri, Varuboden-kauppa, lihakauppa ja maitokauppa.

Toivon, että tuleva kotini sijaitsee vanhassa kerrostalossa, jossa on kaunis ulko-ovi ja porrashuone. Asunnossa tulee olla korkeat huoneet, vähintään yksi kaakeliuuni ja näkymä taivaalle.

Unelmani uudesta kodista hipovat pilviä. Ystävät yrittävät sanoa, että kaikkea ei saa, mutta minä ajattelen, että saa.”

Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 3/2025.