Kolmetoista askelta alakertaan. Koruseppä Anu Ek laskeutuu portaat joka arkiaamu juotuaan kahvit tunnelmallisessa keittiössä.

Anu on asunut talossaan kolmekymmentä vuotta ja ajattelee, että sillä on hyvä sielu. Yli puolet asuinvuosista kellarissa on ollut Anun oma paja, jossa syntyy uniikkeja koruja hopeasta, teräksestä ja pronssista. Pajan sydän on yli satavuotias työpöytä.

– Leskeksi jäänyt järvenpääläisrouva näki minusta pienen jutun lehdessä ja tarjosi edesmenneen koruseppämiehensä pöytää lahjaksi. Ostajiakin arvopöydälle olisi ollut, mutta hän tunsi, että minun kuului saada se, Anu kertoo, ja kyyneleet nousevat hänen silmiinsä.

Sattuma tai johdatus, kumpaa se onkaan, on ollut Anun seuralainen monissa elämän käänteissä.

Potkut tulivat puun takaa. Jääkiekkoliiton säästö­talkoissa saneerattiin pois useita työntekijöitä. Yksi heistä oli kymmenen vuotta toimistosihteerinä työskennellyt Anu.

– Olin yksinhuoltaja, ja aluksi tuli hätä, miten pärjäisin taloudellisesti.

Puolen vuoden irtisanomisaika ilman työvelvoitetta antoi aikaa miettiä seuraavaa siirtoa. Anu oli aiemmin käynyt keramiikka- ja hopeatyökurssit ja oli haaveillut alan töistä. Pienen lapsen äitinä hän ei kuitenkaan ollut uskaltanut jättää palkkatyötä ja heittäytyä. Nyt ei ollut menetettävää. Anu aloitti taidemetallikoulutuksen.

– Sen jälkeen oli päivänselvää, että teen tästä into­himostani itselleni työn.

Syntyi omaa nimeä kantava koruyritys.

– Potkut olivatkin sitten lopulta oikeat onnenpotkut, Anu nauraa nyt, seitsemäntoista vuotta myöhemmin.

Pian sen jälkeen osui toinenkin onnenpotku, Jukka.

– Olisin lähtenyt Jukan mukana vaikka kuuhun, mutta onneksi tästä talosta tuli hänellekin tärkeä paikka.

Sokeudunko minä? Anu oli laittanut kaikkensa oman yrityksen rakentamiseen ja alkoi saada nimeä alalla. Sitten vasen silmä alkoi temppuilla. Silmälaseja päivitettiin, mutta uudetkin linssit jäivät tehottomiksi.

– Pelkäsin, mitä näön kanssa oikeasti tapahtuu.

Lopulta syy löytyi. Vasemmassa silmässä oli harvinainen keratokonus-sairaus, joka rappeutti sarveiskalvoa.

Jälleen Anu tunsi, että hänellä kävi tuuri.

– Pari vuotta aiemmin ainoa hoito olisi ollut sarveiskalvosiirrännäinen. Se olisi voinut olla vaikea saada.

Vuonna 2009 hoidot olivat kehittyneet niin paljon, että näön heikkeneminen pystyttiin pysäyttämään leikkauksella. Anulle rakennettiin uusi sarveiskalvo.

– Nyt näen hyvin lähelle, joten tauti ei häiritse työtäni. Kauko-, syvyys- ja hämäränäkö jäivät toispuoleisiksi.

Se tarkoitti, että moottoripyöräharrastus piti jättää. Anu aloitti nuoruudesta rakkaan ratsastuksen uudelleen.

Anulla oli kiire ratsastustunnille. Niin kiire, ettei hän ehtinyt vaihtaa urheiluliivejä kaarituellisten tilalle. Sateinen syyskuun ilta hämärsi jo. Oli vuosi 2012.

Tallilla Anu sai vieraan hevosen: pienen, mutta jukuri­päiseksi tiedetyn. Yhtäkkiä edellä mennyt hevonen pillastui ja tunne tarttui Anun ratsuun. Anu putosi pää edellä hevosen vasemmalle puolelle.

– Muistoni siitä hetkestä on yhä kuin hidastetusta filmistä. Vaistoni komensivat minut kääntämään päätäni oikealle, etten putoaisi suoraan kasvoilleni.

Maassa Anua hävetti. Ilmat olivat ilmeisesti poistuneet keuhkoista, mutta Anu käski itseään nousta nopeasti takaisin hevosen selkään, ettei muiden ratsastustunti häiriintyisi yhtään enempää.

Anu ei päässyt ylös. Kun hänen puheensakin muuttui sekavaksi, paikalle soitettiin ambulanssi.

Murtunut solisluu ja lapaluu. Kaikki kaksitoista vasemman puolen kylkiluuta olivat murtuneet irti selkärangasta. Puhjennut keuhko, verinen ilmarinta ja aivotärähdys. Vasta teho-osastolla Anu ymmärsi, että kävi pahasti ja vielä pahemmin olisi voinut käydä.

– Halvaantuminen ja jopa kuolema olivat vain millien päässä.

Teho-osaston hoitaja kertoi, että rintaliivien kaarituet olisivat voineet lävistää sisäelimiä ja murtuneet kylkiluut aiheuttaa sisuskaluissa korjaamatonta tuhoa.

Solisluu levytettiin leikkauksessa tukemaan rankaa. Keuhko punkteerattiin vielä uudestaan. Muut murtumat paranisivat itsekseen ajan kanssa.

Anun koko vasen puoli oli pirstaleina.

– Jo parin viikon kuluttua onnettomuudesta ängin itseni väkisin Jukan mukaan kauppaan, niin kova halu minulla oli jatkaa normaalia elämää.

Työhön Anu ei kyennyt, mutta kuin terapiana itselleen hän päätti tehdä kevyempiä taidekäsitöitä. Tammikuussa neljä kuukautta myöhemmin hän palasi pajalle.

Onnettomuudesta ei jäänyt henkistä traumaa, mutta hevosen selkään Anu ei enää halua.

Onnettomuus muistutti itsestään neljä vuotta myöhemmin uudestaan.

Keväällä 2016 Anun päätä särki usein. Hän laittoi sen kovan työnteon ja huonon työskentelyasennon piikkiin, sillä hän teki Suomen joukkueen virallista korusarjaa Rion kesäolympialaisiin. Anu hoiti kipeää päätään hieronnalla, akupunktiolla ja lenkeillä – tuloksetta.

– Juostessa huomasin, että päänsärky vain yltyi.

Hänellä epäiltiin migreeniä, mutta lääkkeet eivät auttaneet. Repivä päänsärky ei tauonnut lopulta enää lainkaan eikä Anu pysynyt enää pystyssäkään. Lopulta hän itki lääkärissä, ettei poistuisi ennen kuin syy löytyy.

TT-kuvista nähtiin, että Anun pikkuaivot olivat painuneet alaspäin ja aivoissa oli varjostumia. Tarkemmissa tutkimuksissa löytyi erittäin harvinainen aivo- ja selkä­ydinnesteen vuoto. Kaularangassa oli reikä, josta nesteet vuosivat. Sen seurauksena kalloon kehittyi alipaine, joka aiheutti säryn. Pikkuaivot olivat hanganneet aivokalvoja niin, että aivoihin oli kehittynyt kaksi lähes sentin paksuista verihyytymää. Ei ihme, että särky oli sietämätön.

– Minua hoidettiin vuoden ajan aivovammapotilaana.

Akuuttiin kipuun auttoi selkäytimeen laitettu laskimoveripaikka, ja verihyytymät sulivat pois ajan kanssa.

– Täsmällistä syytä vuotoon ei löytynyt, mutta kaularangan vaurio voi olla ratsastusonnettomuuden peruja.

Alkukesästä Anu kykeni jo töihin. Hän paketoi kisa­korut siskonsa avustamana. Tilaus lähti kuin lähtikin ajallaan.

Vasen puoli kehosta on oikeaa heikompi. Se johtuu ratsastusonnettomuudesta. Kuitenkin viime vuosina nivelrikko on aiheuttanut Anulle onnettomuutta enemmän haittaa. Se on aiheuttanut kipuja ja runnonut myös koruntekijän tärkeimpiä instrumentteja sormia.

– En tunne rajoitteita. Kaiken kanssa oppii elämään.

Lääkkeet, lepo ja tulehdusta ehkäisevä ruokavalio vievät kivuilta pahimman terän. Anu on myös oppinut hellittämään.

– Puheet ympärivuorokautisesti työskentelevistä yrittäjistä ovat paskapuhetta. Haluan rauhoittaa aikaani myös muille asioille, kuten palautumiselle ja perheelleni.

Anu haaveilee, että voi tehdä mielenkiintoisia projekteja vielä pitkään.

– Olen synnynnäinen optimisti, ja ajattelen, että elämässä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista – ja siitä selvitään, Anu tuumii sinnikkyytensä syitä.

Vuonna 2018 Anu valmisti teräskorsetin Teemu Muurimäen iltapukuun, joka oli Anna Puulla Linnan juhlissa. Anu meni sovituksiin aina sormet verillä.

– Anna nauroi, että miten noin edes voi tehdä töitä. Taiteilijana minun pitää saada tuntea materiaali käsissäni, vaikka se olisi veitsenterävää terästä. En voi pelätä sitä.

Ei Anua pelottanut silloinkaan, kun hän muotoili floristimestarille pronssivateja kukkasidonnan maailmanmestaruuskisoihin, ja työn polttovaihe käräytti kulmakarvat. Kädetkin menivät vesikelloille.

Elämä on samanlaista. Ei voi pelätä liikaa.

– Haluan suuntautua tulevaisuuteen ja nähdä mahdollisuuksia sen sijaan että velloisin menneessä.

Toimistotöihin Anusta ei enää olisi. Eikä tarvitsekaan olla.

– Olen ylpeä siitä, että uskalsin lähteä tekemään sitä mistä olin haaveillut, Anu sanoo.

– Luomisen vimma tuo merkityksellisyyttä. Kivut unohtuvat ja vastoinkäymiset muuttuvat vahvuuksiksi.

Ihan kuin Anun vanha korusepän pöytä. Kolhuja on, mutta se on silti rakas ja toimiva. Uniikki.

– Vaikka olen joutunut jopa hengenvaarallisiin tilanteisiin, ajattelen edelleen, että sitten vasta sairastuisin oikeasti, jos en saisi luoda.