Selostajalegenda Tapio Suominen kirjoitti tyttärelleen Siirille kirjeen, joka lohduttaa yhä isän kuoleman jälkeen: ”En koskaan antanut isälle lupaa kuolla”
Tapio Suominen oli koko kansan tuntema selostajalegenda, Siiri Suomiselle hän oli isä. Isä halusi kuolla, ja sen kanssa Siirin on ollut pakko oppia elämään.
Isä rakasti elämää”, Siiri Suominen kertoo. Siksi muistokukat olivat värikimara. Keltaiset, oranssit ja vaaleanpunaiset neilikat hehkuivat vehreiden lehtien päällä. Siiri ja hänen äitinsä Birgit olivat kahdestaan ylöjärveläisessä kappelissa. He laskivat kukkavihon valkoisen arkun päälle. Ulkona paahtoi elokuinen aurinko.
Taustalla soi Suurlähettiläiden kappale Kun tänään lähden: Kun tänään lähden, otan mukaan mitä tarvitsen. Taivaalta tähden valitsen ja sitä seurailen.
Suomipop oli isän lempimusiikkia. Siiri ajattelee, että tämä oli valmis lähtemään.
Tapio Suominen oli paitsi Siirin isä ja Birgitin entinen aviopuoliso myös koko kansan tuntema urheilutoimittaja ja selostajalegenda.
Tapio työskenteli Yleisradiossa kolme vuosikymmentä ja hänen äänensä oli tuttu lukuisista urheilun arvokilpailuista. Asiantuntemus kattoi valtavan määrän lajeja. Jääkiekon MM-studiota Tapio juonsi lähes 20 vuotta.
Hän tuli tutuksi myös lööpeistä ja otsikoista, joissa kerrottiin muun muassa rattijuopumuksista, pikakihloista ja potkuista. Tapio sairasti yli kymmenen vuotta kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Kyseessä on pitkäaikainen sairaus, jossa masennus- ja maniajaksot vaihtelevat.
Maniajakson aikana Tapio saattoi tehdä ravihevoskaupat. Masennuksen aallonpohjassa jokainen päivä oli selviytymistä. 24. heinäkuuta 2024 Tapio teki itsemurhan. Hän oli silloin 60-vuotias.
Siirille, 29-vuotiaalle solu- ja kudosteknologian väitöskirjatutkijalle Tapio oli rakas isä ja yksi hänen elämänsä tärkeimmistä ihmisistä. Siiri haluaa olla avoin kuten Tapiokin oli.
”Kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön liittyy edelleen häpeän leima. Haluan jatkaa sen poistamista. Isä oli vertaistukena monelle. Hän puhui sairaudestaan julkisesti, myös sen vaikeista ja hävettävistä puolista.”
Ensimmäiset sairauden merkit Siiri huomasi Tapiossa isänpäivänä 2013. Hän vietti silloin lukion jälkeistä välivuotta ja työskenteli Uudessa-Seelannissa viinitilalla.
Siiri lähetti Tapiolle isänpäiväkortin toiselta puolelta maailmaa. Isä vastasi tyttärelleen ylitsevuotavan tunteellisella WhatsApp-viestillä. Mukana oli kuva, jossa hän poseerasi liikutuksesta kyynelehtien.
”En tunnistanut isää vastauksesta. Se tuntui vieraalta, päälle liimatulta reaktiolta.”
Siiri ei tiennyt, että Tapio oli ollut saman vuoden kesällä ensimmäistä kertaa hoidossa suljetulla osastolla. Tämän sairaus oli diagnosoitu väärin, ja kaksisuuntaista mielialahäiriötään hoidettiin vielä silloin masennuksena – seurauksena oli maniajakso.
Tapio ja Birgit halusivat suojella kaukana olevaa Siiriä eivätkä kertoneet hänelle heti tilanteesta.
Vanhempien avioliitto oli päättynyt vuotta aiemmin. Birgit oli soittanut Tapiolle Lontooseen. Puhelun aikana tämä purki vaimolle sydäntään ja kertoi suhteestaan toiseen naiseen.
17-vuotiaalla Siirillä oli samaan aikaan ylioppilaskirjoitukset. Hän yritti painaa murheet taka-alalle ja keskittyä kouluun.
Siiri jäi asumaan äidin luo ja piti isään säännöllisesti yhteyttä. Birgit ja Tapio tapasivat toisensa eron jälkeen ensimmäisen kerran Siirin ylioppilasjuhlissa. Juhlissa otetussa kuvassa perhe hymyilee yhdessä kameralle.
”Aluksi toivoin voimallisesti, että isä parantuisi. Muutamassa vuodessa opin hyväksymään sen, että hänen sairautensa oli elinikäinen.”
Siiri palasi Uudesta-Seelannista Suomeen joulukuussa 2013. Tapio täytti helmikuussa 50. Tytär ajatteli, että juhlissa olisi paljon vieraita, hyvää ruokaa, musiikkia, tanssia ja puheita. Päivä oli toisenlainen.
Siiri ja isän vanhemmat hakivat Tapion Hämeenlinnan sairaalan suljetulta osastolta ja kävivät yhdessä Rossossa syömässä.
”Aluksi toivoin voimallisesti, että isä parantuisi. Muutamassa vuodessa opin hyväksymään sen, että hänen sairautensa oli elinikäinen.”
Siiri joutui tutustumaan isän uusiin, sairauden värittämiin puoliin. Manian aikana tehdyt suuret suunnitelmat yhteisistä ulkomaanreissuista kaatuivat yleensä jo ennen lentolippujen ostamista. Pettymyksistä ja rikotuista lupauksista tuli arkea.
Masennuskausina isä oli pohjalla ja uupumuksesta heikko. Silloin hänen äänensäkin muuttui heiveröiseksi, mikäli hän ylipäätään jaksoi puhua.
Mania- ja masennusjaksojen väleissä Tapion vointi oli toisinaan melko tasainen. Isä oli mukana syksyllä 2014, kun Siiri muutti Tampereelta Turkuun opiskelemaan unelmiensa alaa, biolääketiedettä.
Tapio oli hankkinut uuden kodin ensimmäisen lahjan – puukantisen vieraskirjan.
Tytär oppi tarkkailemaan isän puhetavasta ja eleistä, minkälainen vaihe sairaudessa on menossa. Siirille oli helpompi kohdata Tapio masentuneena kuin maniassa.
”Yleensä isä oli kovin kiinnostunut minun kuulumisistani ja masentuneenakin tunnistettavissa samaksi rakkaaksi ja välittäväksi ihmiseksi. Maniakausina isä tuntui vieraalta. Silloin hänen mielensä viipyili lähinnä suuruuskuvitelmissa.”
Siiri muistaa myös toisenlaisen Tapion, isän ennen sairastumista ja sairauden tasaisina jaksoina. Tämä oli lämmin, lempeä ja ymmärtäväinen.
”Tunsin, että pystyin puhumaan isälle kaikesta.”
Tapio oli hassuttelija, joka nauroi paljon. Pientä tytärtään hän viihdytti taikatempuin. Tapiolla oli päällään paita, jonka sisältä putkahteli yllätyksiä taikasanoja sanomalla. Isä rakasti touhuta. Hän otti Siirin mukaan työpaikalleen Yleisradioon, koripallo-otteluihin, teatterinäytöksiin ja laskettelemaan.
Kiihkeimpinä uravuosinaan Tapio vietti yli puolet vuodesta työmatkoilla ulkomailla. Hän selosti useat olympialaiset ja oli silloin poissa kotoa monta viikkoa kerrallaan. Siiri muistaa viikoista ikävän.
Tampereelle palaavaa Tapiota odotti tyttären koristelema ulko-ovi, jossa luki Tervetuloa kotiin isi. Lapsen pitkä odotus palkittiin halauksilla, sylillä ja kulloisenkin urheilukilpailun virallisella maskottipehmolelulla.
Tapio puhui tyttärestään aina hellittelynimin. Siiri oli isälle Sibe, Sippu tai Vauva vielä 29-vuotiaanakin.
Äidin kanssa Siiri osti lapsen mielestä tylsät hankinnat, kuten talvihaalarit ja kengät. Isä vei hurvittelemaan.
Tapion antamalla taskurahalla Siiri sai valita lelukaupasta himoitsemiaan Hama-helmiä, joista hän teki taulun sulattamalla helmet yhteen kuumalla silitysraudalla. Shoppailupäivän päätteeksi Siiri ja isä kävivät Tampereen Vohvelikahvilassa herkuttelemassa.
Nykyään Siiri asuu kivenheiton päässä Tammerinpuiston kupeessa sijaitsevasta kahvilasta.
”Olimme siellä isän kanssa viimeksi helmikuussa. En ole pystynyt menemään sinne hänen kuolemansa jälkeen. Paikka herättää minussa liikaa muistoja.”
Siiri on kiitollinen äidilleen kaikesta, mitä tämä teki Tapion hyväksi. Vaikka erosta oli jo 12 vuotta, Birgit oli entisen aviopuolisonsa rinnalla loppuun asti. Kuolinpäivänä Tapion oli ollut tarkoitus tulla taas Birgitin luo.
Siiri oli välillä huolissaan siitä, miten äiti jaksaa.
”Äiti sanoi minulle, ettei hän voisi elää itsensä kanssa, jos ei pitäisi Tapiosta huolta. Tiedän, että hän teki sitä paljon myös minun takiani. Hän halusi, että voin elää niin normaalia aikuisuutta kuin mahdollista. Sitä isäkin toivoi.”
Siiri ajattelee, että sairaus ei muuta vain sairastunutta. Se muuttaa koko perheen dynamiikkaa.
”Ihmisestä, johon on aiemmin voinut tarvittaessa tukeutua, tuleekin koko perheen tuen ja huolen kohde.”
Siirin tukena Birgit oli myös silloin, kun Tapion elämänkäänteet päätyivät otsikoihin sairauden aikana. Urheilutoimittajan pitkä ura Yleisradiossa päättyi potkuihin helmikuussa 2018. Siiri otti uutisen raskaasti.
”Silloin minusta tuntui, että minutkin tuomitaan, kun olen hänen tyttärensä. Isän törttöilyt hävettivät minua, vaikka tiesin, että ne johtuivat sairaudesta.”
Toisaalta irtisanominen ja seuraavana vuonna alkanut työkyvyttömyyseläke olivat perheelle helpotus.
”Olimme tienneet äidin kanssa koko ajan, että Tapion työura päättyy väistämättä jonain päivänä sairauden takia. Enää ei tarvinnut pelätä.”
Talvisin Tapio voi paremmin, mutta valon lisääntyessä sairaus paheni. Niin kävi myös viime kesänä. Uusi lääkekokeilu ei auttanut, eikä hänen vointinsa parantunut. Sähköhoitoa Tapiolle ei määrätty, vaikka se oli aiemmin auttanut häntä.
24. päivä heinäkuuta Siiri sai puhelinsoiton, jota hän oli pelännyt kaikki vuodet isän sairastumisen jälkeen. Äiti kertoi, että Tapio oli tehnyt itsemurhan. Siiri vajosi sikiöasentoon lattialle ja huusi. Huutoon purkautui epäuskoa, surua, ikävää ja tuskaa.
”Olin osannut pelätä puhelua, sillä isä oli sanonut minulle monesti, ettei jaksa enää. Isä pyysi minulta lupaa lähteä ja lupausta siitä, että pärjään, vaikka hän lähtisi.”
”En koskaan antanut isälle lupaa kuolla. Kerroin hänelle aina, kuinka tärkeä hän on minulle.”
Tapion verestä ei löytynyt alkoholia kuolinpäivänä. Se vahvistaa Siirille, että isän teko ei ollut vahinko.
Suuresta surustaan huolimatta hän ymmärtää isän ratkaisua. Vihaa hän ei ole tuntenut.
”Usein sanotaan, että itsemurha on heikkoutta tai luovuttamista. En ajattele isästä niin. Hänen tuskansa on täytynyt olla jotain sellaista, mitä en osaa edes kuvitella. Minua lohduttaa ajatus siitä, että enää isän ei tarvitse kärsiä.”
Siiri ja Birgit ovat pohtineet lukuisia kertoja, olisivatko he voineet tehdä vielä jotain lisää auttaakseen Tapiota.
”Mikäli rakkaus yksin voisi parantaa, isä olisi edelleen täällä. Enempää emme voineet tehdä, emme voineet elää isän elämää hänen puolestaan tai päästä hänen mielensä sisälle. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja yleisesti mielenterveyden asioiden hoitoon tarvitaan ehdottomasti lisää tietoa ja resursseja.”
Puhumisen lahja on yksi niistä piirteistä, joita Siiri ajattelee perineensä isältään. Tämä rakasti pitää puheita juhlissa. Siiri on samanlainen. Tapio opetti tytärtään vangitsevan esiintymisen saloissa: täydelliseen puheeseen tulee sisällyttää korkeintaan kolme pointtia.
Tapion perua lienee myös tyttären opiskeluinto.
”Löysin isän ylioppilastodistuksen hänen kuolemansa jälkeen. Hän oli saanut laudaturin jokaisesta viidestä kirjoittamastaan aineesta.”
Siiriä ja Tapiota yhdistivät kaukokaipuu ja uteliaisuus tutustua maailmaan matkustamalla.
”Isä halusi antaa toiseksi nimekseni kansainvälisen Sofian siltä varalta, että haluaisin luoda uraa ulkomailla.”
Siirin lapsuudessa urheilu yhdisti koko perhettä ja rytmitti arkea. Kesän alkamisen tiesi siitä, kun televisiosta alkoi näkyä yleisurheilua. Talvi tuli vuoden ensimmäisistä hiihtokilpailuista.
Siiri on kuullut satoja tunteja Tapion selostusta. Isän ollessa töissä perheen naiset katsoivat kotona Urheiluruutua. Jos hänen solmionsa oli vinossa, Birgit laittoi toimitukseen viestiä ja kravatti ojennettiin.
Suru kulkee sykleissä. Ensimmäisinä päivinä Tapion kuoleman jälkeen Siiri tunsi epäuskoa ja tyhjyyttä. Päivää ennen muistotilaisuutta häntä ahdisti niin paljon, että hän voi pahoin.
Joinakin päivinä Siiri uppoutuu tuntikausiksi katselemaan lapsuusalbuminsa kuvia, toisina hetkinä hän keskittyy väitöskirjatutkijan työhönsä Tampereen yliopiston laboratoriossa. Äidin lisäksi ystävät ovat olleet Siirille tärkeä tuki.
”Tunteeni ailahtelevat. Välillä tunnen syyllisyyttä siitä, että nauran ja olen iloinen.”
Edessä ovat ensimmäinen isänpäivä ja joulu ilman isää. Vuoden päästä Siirin on määrä saada väitöskirjansa valmiiksi.
”Tuntuu lohduttomalta ajatella, että isä ei ole karonkassa pitämässä puhetta”, Siiri sanoo ja puhkeaa kyyneliin.
Kurkota kuuhun. Kehotus on tatuoitu Siirin vasempaan ranteeseen – tikkukirjaimin, isän käsialalla.
Tatuoinnin sanat ovat kirjeestä, jonka Tapio lähetti Siirille kymmenen vuotta sitten. Siiri on puristanut paperista aarretta rintaansa vasten kymmenet kerrat viime kuukausien aikana. Ennen Tapion muistotilaisuutta tuttu tatuoija ikuisti sanat Siirin ihoon.
Jos Siiri voisi sanoa nyt Tapiolle jotain, hän sanoisi, että älä huoli, pärjään kyllä.
”Sain isältä perinnöksi rohkeuden. Lupaan kurkottaa kuuhun. Haluan kokea elämän sen kaikissa väreissä.”
Niin isäkin toivoi. Hän kirjoitti kirjeessään: Muista, että elämä on suora lähetys tässä ja nyt. Kurkota kuuhun, tiedän, että yletyt.
Hae apua!
Jos sinulla tai läheiselläsi on itsetuhoisia ajatuksia, voit hakea apua esimerkiksi Mieli Ry:n Kriisipuhelimesta 09 2525 0111. Se on auki aina. Akuuteissa tilanteissa soita 112.
Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 11/2024.
