Helsinkiläinen Veera Ikonen, 47, katselee mietteissään ikkunasta avautuvaa kevättalven maisemaa.

”En pelkää nykyisin juuri mitään. Tiedän, että vaikka kuinka varmistelisi elämäänsä, voi sattua mitä tahansa. Jos se kamala on tapahtuakseen, se tapahtuu. Sen hyväksyminen on myös lohdullista.”

Veeralta ilmestyi huhtikuussa 2022 esikoisteos Pimeässä syttyy majakka. Siinä kerrotaan äidin pohjattomasta surusta vauvan menetyksen jälkeen. Romaani on fiktiivinen, mutta siinä on paljon aineksia kirjailijan omasta kokemuksesta.

”Puolivälissä raskautta tehtiin rakenneultraäänitutkimus. Terveydenhoitajalla oli vaikeuksia saada sydämen rakennetta näkyviin. Minun piti välillä juoda makeaa, jotta vauva kääntyisi vatsassa ja ultraaminen helpottuisi. Lopulta hoitaja totesi, että nyt hän näkee sen. Kaiken piti olla kunnossa.”

Kun vauva syntyi joulun alla 2010, hänet vietiin saman tien tarkkailuun lasten osastolle. Vanhemmille sanottiin, että kyseessä oli ohimenevä hengitysvaikeus.

Veeralle nousivat kylmät väreet. Mitä jos vauvalle sattuisi jotain? Hänen perheensä oli juuri kokenut suuren surun.

”Isäni ensimmäisestä liitosta syntynyt siskoni oli kuollut toukokuussa vain 45-vuotiaana. Koko perheeni odotti siksikin vauvan syntymää onnellisena ja iloisena.”

Vauvaa ei tuotu takaisin tarkkailusta, ilmoitettiin vain, että tutkimukset jatkuivat. Seuraavana päivänä lääkäri kertoi, että sydämessä on jotakin vikaa, lapsi viedään Lastenklinikalle.

Siellä todettiin, että puolet sydämestä puuttui. Lääkärit kuitenkin kertoivat, että hoito on mahdollista. Monipolvinen leikkausten sarja piti aloittaa heti.

”Yritimme totutella ajatukseen, että meille on syntynyt vakavasti sydänsairas lapsi.”

Ennen leikkausten aloittamista tarvittiin tutkimuksia. Veera Ikonen odotti puolisonsa kanssa Lastenklinikan sydänteholla. Vauvaan oli kiinnitetty letkuja, hänelle annettiin sydämen läppää auki pitävää lääkettä. Oli joulu, ja radiossa kaikui Jouluyö, juhlayö. Tapaninpäivän jälkeen tehtiin varjoainekuvaus.

”Tutkimustulokset saapuivat. Keuhkojen verenkierto oli kehittynyt niin, ettei lasta voinut leikkauksella pelastaa.”

Muisto tuo kyyneleet Veeran silmiin. Kestää hetken, ennen kuin hän jatkaa.

”Vahvimpina kantavat kuitenkin kauniit hetket. Nyt ne määrittävät kokemusta eniten, ja olen niistä kiitollinen.”

Yksi sellainen hetki oli samana iltana pidetty kastetilaisuus, jossa pieni Milo Ilmari sai nimensä.

”Se oli yksi kauneimpia ja voimakkaimpia hetkiä elämässäni. Paikalla olivat mieheni ja minun lisäkseni kummit ja meidän kummankin vanhemmat. Lauloimme Maa on niin kaunis.”

Sydämen toimintaa ylläpitävä lääke lopetettiin. Sen jälkeen Milo eläisi muutamasta päivästä pariin viikkoon.

”Se oli kummallista, pehmeää epätodellisuutta. Elämältä putosi pohja. Olin odottanut maailman hienointa asiaa, ja tapahtuikin maailman kamalin asia.”

Lapsen kuolemasta kertova kohta Veeran kirjassa perustuu todellisuuteen:

Hautajaiset olivat kauniit. Vanhemmat pukivat Milon ja laittoivat arkkuun, kantoivat itse kappeliin. Milo tuhkattiin.

Kun tuhkauurna haettiin, Veera työnsi kätensä tuhkaan.

”Reaktioni oli kummallinen. Piti ikään kuin sormin todeta, että se oli totta. Ja tarkistaa, ettei kukaan ollut kadottanut mitään matkan varrella.”

Veera uskoo, että Milo on edelleen olemassa jossakin ulottuvuudessa.

”Olen onnellinen yhdeksän kuukauden ihanasta odotusajasta ja siitä, että saimme olla yhdeksän päivää yhdessä.”

Jälkikäteen Veera sanoo miettineensä, että oli lopulta hyvä, ettei hän raskauden puolivälissä saanut tietää lapsen sydänviasta.

”Mitään ei olisi kuitenkaan ollut tehtävissä. Nyt saimme raskausajan, joka ei ollut kammottavan huolen täyttämää.”

Milon kuoleman jälkeen Veera Ikonen tunsi valtavaa epäuskoa: ei voinut olla totta, että vauvoja kuolee Suomessakin. Kuoleman ajatus lapsen kohdalla oli niin vieras.

Hän eli kuin epätodellisessa sumussa. Lohtua toivat hetket, joissa tunnisti, ettei surun kanssa ollut yksin.

”Muistan, kun olin kirkossa ja tunsin yhtäkkiä olevani osa jatkumoa: ympäri maailmaa sekä nykyajassa että menneisyydessä on äitejä, jotka menettävät lapsia sodissa, sairauksissa ja synnytyksissä. Koin yhteyttä heihin ja jaettuun surun kokemukseen. Tunsin olevani yksi heistä.”

Kuolema totisesti näytti kasvonsa niin Veeralle kuin hänen vanhemmilleenkin. Kaksi kuukautta myöhemmin kuoli Veeran toukokuussa menehtyneen siskon poika 23-vuotiaana.

”Minusta tuntui, etten voinut enää edes kertoa kenellekään, miten monta läheistä olin menettänyt kymmenen kuukauden aikana.”

Tieto sai kuulijan häkeltymään niin, ettei hän osannut sanoa mitään.

”Koin olevani jonkinlainen surun moniongelmainen. En tiennyt, mihin vertaisryhmään olisin suruni kanssa kävellyt.”

Onnekseen Veera löysi hyvän traumaterapeutin. Neuvolan kokeneesta terveydenhoitajasta oli myös apua.

Suruun liittyy vihan ja katkeruuden tunteita, joita on vaikea kohdata. Veera epäili jäävänsä loppuelämänsä ajaksi vihamöykyksi.

”Tunsin syyllisyyttä siitä, että tuotin puolisolleni ja vanhemmilleni kipua ja surua.”

Hän eli kuin hälytystilassa, jossa ennakoi koko ajan vaaraa.

”Jos taloon osuu salama, se on huonoa tuuria. Jos samaan taloon osuu toisen ja kolmannen kerran, niin kyllä sen asukkaat alkavat tulkita ympäröivää maailmaa eri valossa kuin naapurinsa.”

Maaliskuussa 2011 Veera Ikonen istui edelleen kotona epätodellisuuden tilassa, kun televisiosta alkoi tulla uutisia maanjäristyksen ja hyökyaallon aiheuttamasta onnettomuudesta Fukushiman ydinvoimalassa.

”Katsoin, kuinka Japaniin osui peräjälkeen kolme katastrofia. Mielessäni kävi, että mitä nyt, loppuuko Japani? Sitten tajusin, että ei tietenkään, ei Japania voi lopettaa. Sen olemassaolo jatkuu. Tapahtumasta tuli minulle merkityksellinen symboli ja pohja uskolle, että jotain hyvää on vielä tulossa. Muuta vaihtoehtoa ei ole.”Lopulta Veera Ikonen päätti uskoa, että jotain hyvää tapahtuu. ”Muuta vaihtoehtoa ei ollut.”

Sureva ihminen on vaikea. Hän on niin kiertynyt kuoreensa, että muiden on vaikea lähestyä häntä. Tärkeimmät kohtaamiset Veera koki ihmisten kanssa, joilla oli samantyyppisiä kokemuksia. Heillä oli ymmärrys siitä, mitä on olla hauras.

”Kurjinta oli, jos vaistosin, että minua vältellään.”

Murhetta katkaisivat tärkeät hetket, kuten pyhäinpäivän iltakirkko. Vuoden aikana kuolleiden nimet luettiin siellä ääneen ja heille sytytettiin kynttilät. Vanhin kuolleista oli ehtinyt täyttää sata vuotta ja nuorin yhdeksän päivää.

Veera sai ajatuksen. Entäpä jos yhdeksän päivän pieni elämä olikin yhtä merkityksellinen ja arvokas kuin sata vuotta eläneen elämä? Miten merkityksellinen kokemus silloin olikaan esimerkiksi läheisille, jotka olivat vierestä seuranneet heidän polkuaan.

”Minussa alkoi vahvistua kokemus, että tässä on jotain suurempaa. Aloin löytää merkityksellisyyttä Milon elämästä ja kuolemasta juuri niin kuin ne menivät. Tuntui, että olin yhteydessä johonkin suurempaan, johonkin pyhään.”

Kirkossa käynti pyhäinpäivänä lohdutti toisellakin tavoin. Veerasta tuntui, ettei yhteiskunnassa ole tilaa olla hauras ja surra.

”Pitäisi palata pian töihin ja tuottavaksi, tehokkaaksi yksilöksi, ottaa vaikka lääkkeitä, että jaksaa. Kirkossa tuntui, että sain luvan kanssa surra ja itkeä. Tilaisuudella ei ollut muuta tavoitetta.”

Veera suri kotona, ja mies teki töitä kodin ulkopuolella. Veera arvelee, että se on aika tyypillistä, mies uppoutuu työhönsä niin, että suru tulee häneen myöhemmin. He surivat eri tavalla.

Elämä kantoi. Seuraavana kesänä Veera tuli raskaaksi uudelleen. Hänellä oli ollut huoli, ettei tule enää raskaaksi tai saa elävää lasta, vaan jää kuolleen lapsen äidiksi.

”Tunsin aivan mieletöntä onnea, kun tajusin, että raskaaksi tulo onnistui.”

Onnen ja ilon lisäksi Veera tunsi myös huolta. Raskautta seurattiin tarkkaan.

”Koko ajan jännitin, oliko kaikki kunnossa. Muistin, miten juuri ennen Milon syntymää olin ajatellut, että tällaista onnea olin tuntenut viimeksi lapsena. Nyt tilanne oli toisenlainen.”

Perheeseen syntyi terve poika. Ilo ja helpotus oli suuri.

Kului kuitenkin vielä muutama vuosi, ennen kuin Veera oli toipunut traumasta. Kun elämä mullistuu niin, että perusturvallisuus järkkyy, vie aikaa ennen kuin uskaltaa tehdä muutoksia ja valintoja.

”Ihminen jää herkästi kiinni selviytyjä-moodiin, jossa ei uskalla heilutella perustuksia, ettei satu, koska uskoo, että elämä satuttaa kuitenkin.”

Silloin näkee itsensä olosuhteiden armoilla ja uhrina. Mutta ei voi pelätä kuolemaa niin, ettei uskalla elää.

”Olin niin turvallisuushakuinen, että elämäni kapeni. Päätin, ettei riitä, että vain selviydyn. Halusin kokea taas elämäniloa ja riemua. Uskalsin irtisanoutua työpaikastani ja lähteä kohti uutta.”

Työkseen Veera Ikonen johtaa nykyisin Gutsy Go -järjestöä. Gutsy Go on nuorten osallisuutta lisäävä yhteisömenetelmä.

”Ihan pienenä halusin lentoemännäksi. Minusta tuli kuitenkin toimittaja. Työskentelin tv-tuotannoissa käsikirjoittajana, toimittajana, tuottajana ja ohjaajana. Sain tehdä hienoja ja merkityksellisiä ohjelmia muun muassa nuorten syrjäytymisen ehkäisemisestä ja pakolaisuudesta.”

Gutsy Gon toiminnassa Veera on ollut mukana alusta, vuodesta 2016 alkaen.

”Hankkeemme sai viime vuonna tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon. Nähtiin tärkeänä, että Gutsy Go haastaa nuoria ottamaan itse selvää asioista, kehittämään ratkaisuja arkisiin ongelmiin ja viestimään niistä tehokkaasti.”

Veeran isä oli Yleisradion taloustoimittaja Juhani Ikonen ja äiti uutisankkuri Eva Polttila. Kirjoittaminen on arvattavasti geeniperimässä, sillä Evan äiti oli kirjailija ja suomentaja Brita Polttila.

Samana vuonna, kun Veera vaihtoi työpaikkaa, hän alkoi kirjoittaa romaaniaan. Kirjoittaminen on ollut tärkeä tapa katsoa taaksepäin ja pohtia surun kokemusta ja sen muuttumista ajan myötä.

Hetkittäin surun voima yllättää yhä.

Veera oli kirjoittanut muistiin kaiken, mitä yhdeksän päivän aikana tapahtui. Viime keväänä hän kaivoi muistiinpanot esille ja meni mökille kirjoittamaan. Aikaa oli neljä päivää, mukana mikroaaltouuni ja einesaterioita. Hän ei halunnut hukata aikaa tiskaamiseen.

”Kirjoitin, itkin ja huusin, ja aina välillä saunoin. En ollut varautunut siihen, miten voimakkaasti reagoisin. Välillä nauroin itselleni. Huumori on ollut tärkeimpiä selviytymiskeinojani. Se on tärkeää sanoa ääneen.”

Suru nousee nykyisin pintaan useimmiten joulun aikaan, kun päivät pimenevät ja joululaulut soivat.

”Viime jouluna huomasin ensimmäisen kerran, että teki mieli mennä takaisin yhdentoista vuoden päähän ja lohduttaa nuorempaa Veeraa ja hänen miestään. Miten ihmeessä me kestimme? Vasta vanhemmiksi tulleet ihmiset katsoivat pientä lasta ja odottivat viimeistä hengenvetoa.”

Veera erosi puolisostaan kolmisen vuotta sitten. Elias asuu vuoroviikoin äidin ja isän luona.

Veerasta heijastuu tasapaino, rohkeus ja elämänilo.

Milosta puhutaan perheessä luontevasti. Myös kymmenvuotias Elias tietää veljen syntymästä ja kuolemasta. Vanhemmat kertoivat, että olivat surullisia, ja sitten he alkoivat odottaa Eliasta.

Ja että hänen syntymänsä oli maailman iloisin asia.

Kun jokin mullistaa maailmankuvan uusiksi, kukaan ei voi arvioida tai arvostella, miten tilanne pitäisi kestää.

”Viimeisin asia, mitä itse toivoin, oli sääli. Myötätunto on eri asia.”

Suru ei Veeran mielestä jalosta.

”Tai olen joskus sanonut, että se jalostaa kuin lihanjalostamo. Repii ja raastaa, pistää palasiksi ja tunkee suolenpätkään. Siinä sitä opetellaan elämään uudelleen, makkarana.”

Ehkä Veera on surun seurauksena kuitenkin rohkeampi olemaan paljaasti se, mikä on. Tarvetta teeskentelyyn ei ole.

Veera tunnistaa nyt ympärillään saman hälytystilan, jonka itse aikanaan koki. Perusturvallisuuden järkkyminen näkyy tavoissa, joilla reagoimme. Koronapandemia ja Ukrainan sota ovat nostaneet pintaan ihmisten traumat, pelot ja surun.

Se on tärkeä tiedostaa, jotta kykenemme kurottamaan toisiamme kohti ja toimimaan tavalla, joka tukee rauhaa.

”Ja totta kai olen miettinyt, kuinka moni äiti taas menettää lapsensa. Ja miksi?”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 4/2022.