Päivi, 57, sai lapsena isältään piiskaa: ”Pidin itseäni syypäänä isän kuolemaan, koska olin toivonut ja rukoillut sitä”
Lapsena saatu ruumiillinen kuritus teki Päivi Lautamäestä aikuisen, joka yritti hallita elämää pakonomaisilla rutiineilla.
Kun naantalilainen Päivi Lautamäki, 57, oli lapsi, hän toivoi isänsä kuolemaa. Kun isä kuoli, syyllisyys ajoi Päivin pakkoajatuksiin, joilla hän yritti pitää äidin hengissä. Vasta aikuisiän masennus pakotti hänet luopumaan rituaaleista ja kohtaamaan synkät tunteet, jotka olivat varjostaneet elämää pienestä pitäen.
Päivi oli kolmivuotias, kun hän, äiti, isä ja kaksi vuotta vanhempi sisko muuttivat kaksihuoneiseen omakotitaloon Kultarannan kylään Naantalissa. Vähävarainen perhe eli vaatimattomasti. Lämmintä vettä ei tullut, ja vessaan ja saunaan piti kipaista ulkovajan puolelle. Nälkää ei kuitenkaan tarvinnut nähdä, ja kaikille riitti vaatteita.
”Meillä oli suuri tontti, jolla oli omenapuita, marjapuskia, perunamaa, leikkimökki ja laaja nurmikenttä”, Päivi muistelee.
Kesäisin siskokset pyöräilivät uimaan presidentin kesäasunnon kupeeseen. Perheen sekarotuinen koira Musti ei haukkunut ketään muuta kuin presidentti Urho Kekkosta ja tämän adjutanttia, joiden lenkkireitti kulki kodin ohi.
Lapsuus tuo Päivin mieleen myös toisenlaisia muistikuvia. Niissä hän saa isältä piiskaa. Päivi ei keksi syytä kuritukselle. Ehkä isä aisti tyttäressään sisua ja uhmaa, joita yritti nitistää.
Tuohon aikaan lasten ruumiillinen kuritus oli yleistä, eikä se ollut rikos. Päivi arvelee, että hänen isällään saattoi olla vihanhallintaongelma ja hän valikoitui kohteeksi, koska oli kuopus.
”Olin isän sylissä pylly ja selkä paljaana, ja hän löi remmillä. Kun huusin tai itkin, hän suuttui vielä enemmän ja käski olla hiljaa. Kun en pystynyt olemaan hiljaa, sain enemmän remmiä.”
”Muistikuvissani tällaista tapahtui usein, mutta en tiedä, onko takauma vääristynyt.”
Sen Päivi muistaa, että ihoon jäivät koholle remmin jäljet. Samoin sen, kuinka hän tunsi mustaa, sakeaa vihaa isää kohtaan. Hän alkoi rukoilla, että isä kuolisi.
Päivi on ihmetellyt aikuisena, miten lapsen oli edes mahdollista vihata niin paljon. Yleensä lapset ovat vanhemmilleen lojaaleja, vaikka joutuisivat kokemaan kaltoinkohtelua. Päivi ei muista isän kurittaneen äitiä, mutta silti hän alkoi suojella äitiä niin, ettei isä olisi saanut koskeakaan puolisoaan.
Päivillä ja isosiskolla on syntymäpäivät peräkkäisinä päivinä. Pari viikkoa sen jälkeen, kun Päivi oli täyttänyt viisi ja sisko seitsemän, isä kuoli.
”Pidin itseäni syypäänä isän kuolemaan, koska olin toivonut ja rukoillut sitä.”
Punainen Datsun ajoi pihaan, kun äiti odotti isää töistä ruoka valmiina. Kolmella vieraalla miehellä vaikutti olevan äidille tärkeää asiaa.
Päivi istui äidin vieressä laverisängyllä eikä ei ymmärtänyt, mistä puhuttiin. Hän ihmetteli, mitä äiti miettii niin kovasti käsiinsä nojaten, kunnes tajusi, että tämä itkee. Isä oli kuollut työtapaturmassa.
Oli helmikuu 1973. Isä eli vain 31-vuotiaaksi.
”Pidin itseäni syypäänä isän kuolemaan, koska olin toivonut ja rukoillut sitä. Kannoin salaisuutta sisälläni koko lapsuuden ja nuoruuden. En voinut tunnustaa tekoani kenellekään, koska uskoin, että kaikki olisivat alkaneet vihata minua, varsinkin äiti ja sisko.”
Sisko saattoi vetäytyä kesken leikkien itkemään isänikävää. Häntä pidettiin herkkänä, kuopusta sitkeänä sissinä. Päivi tunsi olevansa paha lapsi. Tuskaa ja syyllisyyttä lisäsi äidin voimakas suru.
Pakkoajatukset ja -toiminnot tulivat vyörynä Päivin elämään seitsenvuotiaana. Perhe oli silloin muuttanut Kultarannan-mökistä kerrostalokaksioon.
”Ajattelin, että koska ajatuksillani ja teoillani on niin suuri voima, pystyn pitämään äidin elossa.”
Iltaisin Päivi tarrasi ulko-oven kahvaan ja kiskaisi siitä kolme kolmen vedon sarjaa varmistaakseen, että ovi oli lukossa. Sitten hän astui muutaman askeleen taaksepäin, kunnes palasi ovelle toistamaan sarjan. Tämä tapahtui vielä kolmannen kerran.
Yhtä monta kertaa Päivi avasi ja sulki siivouskomeron oven, jotta saattoi olla varma, että kaapissa olleen silitysraudan johto oli irti pistorasiasta. Hellan nupit Päivi tarkasti myös perin pohjin varmistaakseen, ettei hella ollut päällä.
”Ymmärsin, että toimintani oli älytöntä ja hävettävää, mutta minun oli pakko tehdä niin. Uskoin, että äidille tapahtuisi seuraavana päivänä jotain pahaa ja menettäisin hänet, jos en toistaisi rituaaleja.”
Päivi yritti pitää äitiä hengissä yölläkin eikä siksi uskaltanut nukkua eri huoneessa.
”Minun oli nukuttava äidin vieressä olohuoneen sohvalla, koska minun piti vahtia ja varmistaa, että hän hengittää. Minun oli sanottava äidille vähän väliä hyvää yötä, jotta kuulisin, että hän vastaa.”
Usein äiti ehti nukahtaa eikä vastannut heti. Silloin Päivi hätääntyi. Sisko kertoi myöhemmin laskeneensa, että jonakin iltana Päivi oli toivottanut äidille hyvää yötä noin kolmekymmentä kertaa.
Oireet tulivat pintaan vain kotona, eivät kavereiden luona tai vaikka kesäleirillä. Päivi uskoo, että hänen äitinsä huomasi ja ymmärsi ongelman mutta ei sitä, että tytär olisi tarvinnut apua.
”En syytä äitiä, koska hän toimi parhaansa mukaan.”
”Uskoin, että äidille tapahtuisi seuraavana päivänä jotain pahaa ja menettäisin hänet, jos en toistaisi rituaaleja.”
Ensimmäisen aviomiehensä Päivi tapasi 17-vuotiaana. Pari meni naimisiin muutaman vuoden kuluttua, vaikka Päivi tiesi, ettei liitosta tulisi onnellista. Hän ei uskaltanut lähteä suhteesta, koska pelkäsi, että mies vahingoittaisi itseään.
”En olisi voinut ottaa kontolleni toisenkin ihmisen kuolemaa.”
Avioliiton aikana Päivi piti ”pakkaa kasassa” lapsuudesta tutuilla pakkotoiminnoilla. Hän alkoi myös siivota pakonomaisesti. Maton hapsujen piti olla koko ajan viivasuorassa ja vaatekaapin sisällön millilleen ojennuksessa. Muuten elämä olisi tuntunut sekasortoiselta.
Päivi sinnitteli suhteessa yksitoista vuotta, vaikka häntä hävetti, mihin kaikkeen alistui. Lopulta hän oivalsi, ettei ole vastuussa toisen elämästä ja valinnoista. Päivi oli erotessaan 28-vuotias.
”Äiti ja sisko tiesivät jotain ongelmistani, mutta en häpeältäni voinut kertoa läheskään kaikkea. He näkivät, kuinka huonosti voin, ja olivat tukipilareitani kaikki kaoottiset vuodet. Olen siitä heille hyvin kiitollinen.”
Uusi, turvallinen avioliitto toi elämään vakautta ja sai ajatuksen vanhemmuudesta tuntumaan mahdolliselta. Kun Päivi odotti lasta, äiti eli vahvasti mukana. Nimikin oli tämän ehdotus.
”Juuso syntyi syksyllä 1998. Se on ollut elämäni mullistavin ja ihanin asia.”
Vaikka Päivi nautti uudesta elämästään, vanhat pakkotoiminnot jatkuivat ja uusiakin tuli. Hän yritti kaikin voimin pitää hengissä miestään ja erityisesti lastaan.
”Koko Juuson vauva- ja taaperoajan kirjoitin lukujärjestykseen, mitä minun milloinkin piti siivota. Jälkikäteen olen katunut, että en käyttänyt niitä tunteja nauttiakseni ainoan lapseni seurasta.”
Juuson ollessa reilun vuoden ikäinen Päivin äiti sairastui haimasyöpään ja menehtyi kahdeksan kuukautta myöhemmin.
Äidin kuoleman jälkeen Päivin henkinen vointi luisui jyrkkään alamäkeen. Pakkotoiminnot eivät ottaneet loppuakseen.
Kun Juuso lähti kouluun, Päivi tuijotti ikkunasta niin kauan kuin näki pojan. Päivi uskoi, että ilman rituaalia pojalle voisi käydä huonosti.
Aviomiehen mennessä aamuvarhaisella töihin Päivin oli herättävä seuraamaan lähtöä. Tämä luuli, että muuten mies voisi joutua vaikka työtapaturmaan.
Lisäksi Päivillä oli itsetuhoisia ajatuksia.
Masentunut Päivi oli ollut pienestä pitäen. Hän tunsi olevansa erilainen kuin muut lapset.
”Kun olin nuori, äiti sanoi minulle, että olen perinyt alakuloisuuden isältä. Se olikin lähes ainoa asia, jonka hän kertoi minulle isästä.”
Masennusdiagnoosin Päivi sai vasta nelikymppisenä. Ahdistuneisuus ja itkuisuus pakottivat ottamaan ongelman vakavasti. Työterveyshuollosta hänet ohjattiin psykiatrille, minkä jälkeen Kela myönsi parivuotisen psykoterapian ja osatyökyvyttömyyseläkkeen.
”Masennuksen syvenemiseen vaikutti vaikea ensimmäinen avioliittoni. Kamelin selän katkaisi äidin, tukipilarini, menehtyminen.”
Päivi tiedosti jo nuorena, että pakkotoimintojen taustalla oli syyllisyys isän kuolemasta. Järjellä Päivi ymmärsi, ettei ollut syyllinen, mutta tunteet vaativat tilille isän kohtalosta.
Terapiassa Päivi puhui ajatuksistaan isää kohtaan ja yritti löytää keinoja jatkaa ilman vihaa, syyllisyyttä ja häpeää.
”Aloin nähdä unia aloitettuani terapian. Herätessä minulla oli samanlainen vihan tunne, jota olin tuntenut isää kohtaan. Viha tuntui koko kehossa.”
”Kun puhuin viikoittain asioista ja tunteista, jotka olivat kahlinneet minua 40 vuotta, niiden ote alkoi hellittää.”
Suurin oivallus oli avoimuuden voima.
”Kun puhuin viikoittain asioista ja tunteista, jotka olivat kahlinneet minua 40 vuotta, niiden ote alkoi hellittää.”
Ensin Päivi oppi olemaan avoin terapeutille, myöhemmin myös perheelle ja ystäville. Häpeä väistyi.
”Minua on usein sanottu rohkeaksi, kun uskallan kertoa avoimesti menneisyydestä, tunteista ja mielenterveyden ongelmista. Minulle se ei merkitse rohkeutta. Ajattelen, että puhuminen on toipumiselle välttämätöntä.”
Viha isää kohtaan on lauhtunut.
”Nykyisin olen lähinnä hämmentynyt. Ihmettelen hänen käytöstään. Koska en saa syihin koskaan vastausta, voin vain arvailla.”
Masennuksen hyvä puoli on ollut se, että Päivi on sen ansiosta vapautunut pakko-oireista lähes kokonaan. Kun jopa vesilasin vieminen makuuhuoneesta keittiöön oli liikaa, pakkoajatukset ja -toiminnot jäivät. Niihin ei enää riittänyt voimia.
”Aloin uskoa siihen, mitä järkeni oli yrittänyt sanoa koko aikuisiän: maailma ei romahda eivätkä rakkaat kuole, vaikka en suorittaisi rituaaleja.”
Päivillä ei ole enää ollut itsetuhoisia ajatuksia. Masennus oireilee lähinnä aloitekyvyttömyytenä, aaltoilevana alakulona ja väsymyksenä, johon unikaan ei auta. Toimiva psykiatrisuhde, lääkitys, ystävät ja usko ovat avainasemassa.
Päivi jätti hammashoitajan työnsä kokonaan 2020, jolloin hänelle myönnettiin täysi työkyvyttömyyseläke kroonistuneen masennuksen ja fyysisten sairauksien takia. Hänet on leikattu kuusi kertaa seitsemän viime vuoden aikana. Lonkkaleikkauksessa tulleen komplikaation takia oikea pakaralihas vaurioitui, minkä takia Päivi kävelee ontuen. Samoihin aikoihin hänellä todettiin lannerangan rappeuma.
Nykyisin mielenvirkistystä tuovat satunnaiset työvuorot vaateliikkeessä.
”Toipumista edisti koiran hankkiminen. Chihuahua Uffe tuli meille traumatisoituneena, ja meistä tuli toistemme hoitajat. Kukaan muu kuin minä ei merkinnyt sille mitään. Se teki sydämelleni hyvää.”
Uffe kuoli pari vuotta sitten. Sen jälkeen Päivin sydäntä ovat hoitaneet sisarentyttären kaksoset sekä uusi chihuahua Iines.
”Kutsun huonoja aikoja syövereiksi, joihin vajosin. En edes pyri lääkityksestä eroon, koska en halua ottaa syövereihin joutumisen riskiä. En ole pudonnut niihin yli kymmeneen vuoteen.”
Äiti ehti kuolla, ennen kuin Päivi oli valmis puhumaan lapsuudestaan. Tytär olisi halunnut tietää, miksi äiti ei pystynyt suojelemaan häntä.
”Olisin toivonut saavani häneltä vastauksen, mutta se jäi saamatta. Sen tiedän, että äidin rakkaus oli elämää suurempaa. Sen hän osoitti minulle kuolemaansa asti olemalla rinnallani niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina.
Juttu julkaistu Eevassa 5/2025.
