Eeva Barendsen nukuttaa kolmivuotiasta tytärtään ja tämän viisivuotiasta veljeä Kabulissa Afganistanissa. On myöhäinen ilta ­joulukuussa 1980, parin päivän päästä vaihtuisi vuosi.

Perhe on asunut kaupungissa ­vuosia Eevan ja tämän aviomiehen Erik Barendsenin avustustyön takia. Eeva, omaa sukua Mustonen, on laboratoriohoitaja, hollantilainen Erik farmaseutti.

Eeva on muuttanut Suomesta Kabuliin kahdeksan vuotta aikaisemmin ja tutustunut siellä mieheensä. Kuopuksensa hän on käynyt synnyttämässä Suomessa.

Sisarukset ovat vielä hereillä, kun jostakin kuuluu ääni, joka kiinnittää Eevan huomion. Hän lähtee katsomaan, mistä se tulee, ja lupaa lapsilleen tulla pian takaisin. Sen jälkeen Eeva ei palaa.

Lapset nukahtavat. Aamulla he löytävät vanhempansa: äiti makaa kuolleena keittiön lattialla, isä komerossa.

”Muistan, kuinka yritin repiä pois äitini suuhun kiedottua rättiä. Toistelin, että kyllä tämä tästä lähtee”, Ulla Barendsen-­Riikonen, 43, kertoo hetkestä, jolloin hän löysi vanhempansa surmattuina.

Ullan vanhemmat kuolivat puukotuksen seurauksena. Tarkkaa tietoa tapahtumista ei ole.

Hyökkääjiä oli todennäköisesti kolme tai neljä. Jompikumpi vanhemmista päästi heidät ovesta sisään, koska ovea tai ikkunoita ei ollut murrettu.

Luultavasti Erikiltä oli tivattu avustustyön varojen säilytyspaikkaa. Ulkorakennuksessa ollut arkku, jossa varoja säilytettiin, oli ­murrettu ja rahat varastettu.

Ulla ja hänen isoveljensä eivät heränneet ääniin, koska murhaajat todennäköisesti huumasivat heidät yön aikana. Viitteitä siitä löytyi kotoa myöhemmin.

Nykyisin Ulla asuu perheineen Porvoossa ja työskentelee sairaanhoitajana. Vaikka vanhempien surma on ollut hänen elämänsä suurin tragedia, vaikeinta on ollut se, että hän joutui kauan vaikenemaan sukujuuristaan ja joulukuisen yön tapahtumista.

Kun orvoiksi jääneet Ulla ja hänen veljensä saapuivat Suomeen talvella 1981, he saivat valtavasti huomiota. Sukulaisille he olivat kaikki kaikessa, ja mediakin halusi osansa.

Lapset sijoitettiin tätinsä, Eevan sisaren, perheeseen, sillä heidät haluttiin sopeuttaa uuteen arkeen mahdollisimman nopeasti. Aluksi Ulla kaipasi vanhempiaan ja elätteli toivetta, että kaikki olisi ollut vain pahaa unta.

Hän käsitteli traagisia tapahtumia lapsena piirtämällä. Ulla piirsi ensin auringon, ja sitten hän suttasi sen mustaksi.

Barendsen-nimi vaihtui kasvattiperheen sukunimeksi. Orvoiksi jääneillä lapsilla oli taas perhe, kasvattivanhemmat ja veljiä, eikä menneisyyttä ollut tädin mielestä tarpeen muistella.

Kriisiapua ei tuolloin tunnettu. Vaikka Ulla ymmärtää nykyisin, että täti halusi kasvattilastensa keskittyvän elämän jatkumiseen, menneisyydestä vaikeneminen tuntui eletyn elämän mitätöimiseltä.

Ulla oppi kutsumaan uusia vanhempiaan äidiksi ja isäksi.

”En halunnut pahoittaa uusien vanhempieni mieltä kaipaamalla biologisia vanhempiani.”

Eevan ja Erikin muistoksi sytytettiin kynttilä vuosittain pyhäinpäivänä ja kuolinpäivänä. Silloin heistä oli lupa puhua, ainakin periaatteessa.

”Kun joskus rohkenin avata suuni, suljin sen nopeasti. Tunsin, että hiljainen suru oli suotavaa.”

Uusi äiti pahoitti mielensä ja loukkaantui helposti. Se sai Ullan varovaiseksi ja pelokkaaksi. Uusi isä oli lämmin ja turvallinen. Ullasta tuli ”iskän lettipää”.

Perheen ainoana tyttärenä Ullalta odotettiin paljon. Hänen piti oppia hoitamaan kotia, valmistamaan ruokaa ja leipomaan.

”Olin taidoista kiitollinen, mutta jos en osannut tehdä askareita tarpeeksi hyvin, äitini myös sanoi sen. Aina kun luulin ylittäneeni riman ja suoriutuneeni hyvin, olinkin onnistunut vain melkein.”

Ulla halusi loistaa viulutunneilla, jotta saisi opettajansa suosion.

”Se oli kuin huumetta. Treenasin soittamista kuullakseni kehuja kerran viikossa.”

Ulla on pohtinut kasvatusmallien siirtymistä sukupolvelta toiselle. Hän sai myöhemmin kuulla, että hänen molemmilla äideillään, sisaruksilla, oli ollut ankara lapsuus. Ullan pelko syntyi riittämättömyyden tunteesta.

”Tunsin myös häpeää siitä, mitä olin. Sen takia minulla oli valheellinen identiteetti aikuiseksi asti.”

Oma itsensä Ulla ei uskaltanut olla, sillä hän tunsi, että hänen juurissaan ja hänessä itsessään täytyi olla jotain selittämättömän huonoa. Miksi niitä olisi muuten pitänyt piilotella?

”Kun koulussa piirrettiin sukupuu, tunsin syyllisyyttä, jos laitoin äidikseni Eevan ja isäkseni Erikin. Jos taas piirsin sukupuuhun uudet vanhempani, sekin tuntui väärältä ja ristiriitaiselta. Halusin olla minä mutta samalla lojaali nykyperheelleni.”

Kotona asuessaan Ulla ei voinut olla avoimesti eri mieltä.

”Äitini osoitti hiljaisuudellaan, kun rikoin rajoja. En olisi kestänyt sitä ilmapiiriä.”

Ulla uskoo äitinsä kärsineen siitä, että tämän laajan sisaruskatraan mielestä menehtyneen Eeva-siskon lapset olivat koko suvun vastuulla. Sukulaiset eivät tehneet sitä loukatakseen, mutta heille Ulla ja tämän isoveli olivat edelleen Eevan lapsia.

”Kun muu suku sanoi minua Eevan tytöksi, minusta tuntui hyvältä, koska se oikeasti olin. Minä en vain saanut sanoa sitä ääneen.”

Ulla tietää, että hän ja hänen isoveljensä olivat uusille vanhemmilleen rakkaita. Nämä yrittivät parhaansa, jotta orpolapset kokisivat kuuluvansa perheeseen samalla tavalla kuin biologiset lapset. Ehkä siksi menneisyyden sijaan katsottiin tiukasti tulevaisuuteen.

Sitä paitsi äitikin suri läheisen sisarensa kuolemaa.

”Vanhemmilleni oli varmasti raskasta, kun heidän kasvatustyötään arvosteltiin. Ei sellaista kukaan halua.”

Ulla oppi olemaan koko ajan varpaillaan ja täyttämään toisten odotukset. Hän ei luottanut omaan arviointikykyynsä ja kysyi aina neuvoa valintoihinsa.

”Kun kaikki muuttui ja minulle osoitettiin uusi perhe, elämä ja tavat, kadotin itseni ja sen, mitä halusin. Minulla ei ollut enää vastauksia vaan odotin niitä toisilta. Opettelen edelleen tekemään itsenäisiä päätöksiä.”

Lapsuus oli kaikesta huolimatta suojattu. Usko toi Ullalle turvaa. Hän soitti viulua ja pianoa, lauloi kuorossa ja perheellä oli kivoja yhteisiä lomia Kanariansaarilla.

”Matkoilta en muista juuri mitään ikävää. Koin olevani kuin lintu kultahäkissä.”

Lukioaikana Ulla lähti vaihto-oppilaaksi Australiaan. Yksi tädeistä asui siellä, ja siksi äiti uskalsi lähettää tyttärensä maailman ääriin.

”Se oli ihana irrottautuminen. Vieraassa ympäristössä, riittävän kaukana kotoa uskalsin kyseenalaistaa oppimiani asioita.”

Ullalla oli isäntäperhe, mutta hän vieraili usein tätinsä luona. Heillä löytyi nopeasti yhteinen sävel, ja täti kertoi mielellään Ullalle tämän lapsuusajoista.

Täti oli uskossa Ullan ja hänen kasvattiperheensä tavoin, mutta hän asui kulttuurissa, jossa vakaumusta ilmennettiin vapaammin kuin Suomessa.

Tädille ulkoiset seikat eivät olleet kynnyskysymyksiä. Hän käytti suuria korvakoruja ja meikkasi joka aamu. Ulla oli haltioissaan: hänkin halusi kaunistautua. Veljien vanavedessä pikkusisko oli ­tottunut ­sonnustautumaan verryttelyhousuihin, lippalakkiin ja lenkkitossuihin.

Australiassa Ulla tuli ulos kuorestaan ja puhkesi ­kukkaan. Hän keimaili tädin kameralle mustassa kotelomekossaan.

Kun Ulla palasi Suomeen, hänen uusi ilmeensä korvakoruineen ei miellyttänyt äitiä.

Kohentunut itsetunto oli laitettava kotona hyllylle odottamaan hetkeä, jolloin Ulla muuttaisi omilleen. Se oli nuorelle naiselle henkisesti raskasta aikaa.

Tulevaan aviomieheensä Jere ­Riikoseen Ulla rakastui parikymppisenä, mutta äidin kriteereitä nuorukainen ei täyttänyt. Poikaystävä sai jäädä, hetkeksi.

Ulla ei kuitenkaan kestänyt menetystä ja sisuuntui; pari palasi yhteen. Jere sai ajan mittaan myös Ullan äidin hyväksynnän ja arvostuksen.

”Oivalsin, että äitini murjotus kestää aikansa. Jos hän haluaisi olla kanssani tekemisissä, hänen olisi hyväksyttävä päätökseni. Muutettuani kotoa uskalsin vähitellen tehdä oman tahtoni mukaan. Henkinen napanuora tosin säilyi äitini viimeisiin vuosiin asti mutta koko ajan vähemmän.”

Naimisiin mennessään Ulla otti puolisonsa sukunimen. Pari vuotta sitten hän teki ison päätöksen ja otti viralliseksi nimekseen Barendsen-Riikonen. Mies kannusti häntä siihen, vaikka Ulla vierasti kaksois­nimiä.

Ensin Ulla totutteli muutokseen ja harjoitteli kirjoittamaan Barendsenia. Sitten hän sisäisti, että se todella on hänen nimensä.

”Mieheni sanoi, että nimi todistaa minulle ja muille, kuka olen. Äitini ei nimenmuutoksestani pitänyt, mutta minulle se oli tärkeä identiteettini kannalta.”

Ulla oli niin nuori menettäessään biologiset vanhempansa, että hänen on ollut ­myöhemmin vaikea erottaa, mitä hän oikeasti muistaa murhaillasta sekä sen jälkeisestä ajasta ja mitä hän on kuullut muiden kertomana.

Ullalla ei ole paljonkaan muistikuvia perheen arkielämästä Kabulissa. Mielessä on välähdyksiä torista, kojuista ja kodin ruokapöydästä, jonka ääressä syötiin muroja. Sotaa hän ei muista, vaikka Neuvostoliitto miehitti tuolloin Afganistanin.

Mutta sen Ulla muistaa, kun hänet ja hänen veljensä vietiin ruumishuoneen kylmiöön katsomaan Eevaa ja Erikiä ja jättämään heille ruusut.

Eeva ja Erik haudattiin Kabulin brittiläiselle hautausmaalle. Hautajaisissa Ulla ei tiennyt, pitäisikö kuvissa hymyillä, kuten oli neuvottu, vai ei.

Vuonna 2004 Ulla matkusti Kabuliin aviomiehensä, veljensä ja aikoinaan siellä Eevan ja Erikin kanssa työskennelleen naisen kanssa.

”Kabul oli järkyttävän näköinen paikka, pommitusten jäljiltä maan tasalla, mutta meidän kotitalomme oli edelleen pystyssä. Entiset naapurimme olivat ostaneet sen ja pyysivät meitä käymään luonaan.”

Vierailu Afganistanissa vahvisti, että Ullalla on myös omia muistikuvia varhaislapsuudestaan siellä. Vanha kotitalo näytti tutulta mutta paljon pienemmältä kuin hän muisti. Lapsen silmin se oli suuri.

”Ikkunassa oli virkattu pitsiverho. Päättelimme, että sen oli pakko olla Eevan tekemä. Se oli niin suomalaisen näköistä pitsiä.”

Jeren ja Ullan esikoinen syntyi matkan jälkeen. Vaikka Ulla oli aikuinen, perheellinen nainen, hänen itsetuntonsa oli yhä lapsenkengissä. Hyväksyntää Ulla haki harrastamalla ja suorittamalla.

Äitiysvapaalla Ulla loihti toinen toistaan upeampia kakkuja ja väkersi taidokkaita marsipaanikukkia yötä myöten. Mihin tahansa hän ryhtyi, kaiken piti olla täydellistä. Mikään ei kuitenkaan tyydyttänyt häntä.

”Jos jokin oli muiden mielestä trendikästä, otin sen osaksi identiteettiäni. Juoksin puolimaratoneja, koska halusin todistaa itselleni ja muille pystyväni siihen. Yritin saada ääritempauksillani arvostusta.”

Ullan selkä ei kestänyt ankaraa harjoittelua, ja hänen oli lopettava juokseminen vuonna 2013. Ullasta tuntui kuin maailma olisi romahtanut ja hän itse sen mukana.

Hänen oli pakko rauhoittua pohtimaan toista vaihtoehtoa: ehkä hänen ei kuulukaan tavoitella hyväksyntää suorittamisella.

”Oivalsin, että se olisi tuulen tavoittelua. Kun päätin olla oma itseni ja tyydyin elämään kaikessa vajavaisuudessani sellaisena kuin minut on luotu, itsetuntoni alkoi korjautua.”

Ulla ja hänen äitinsä eivät koskaan keskustelleet vaikeista asioista yhdessä. Kun Ulla tunsi olevansa niistä vapaa, hän ei halunnut myrkyttää elämäänsä enää uudelleen.

Äiti kuoli syksyllä 2019.

Usko kannattelee Ullaa edelleen. Hän ajattelee, että hänen selviytymisensä perustuu paitsi anteeksi antamisen myös anteeksi saamisen kokemukseen, armoon. Se on tuonut kiitollisuuden ja ilon.

Ulla tietää, että hänen kasvattivanhempansa tarkoittivat hyvää.

”Kun annoin äidilleni anteeksi, painava kuorma putosi sisimmästäni. Sen jälkeen menneisyys ei ole enää hallinnut elämääni.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 5/2021.