Vapunpäivä 2002 jää ikuisesti loviisalaisen Michael ”Mika” Vuojärven mieleen. Nelikymppinen mies oli jättänyt väliin perinteisen vappulounaan ystävien kanssa ja tarkkaili jännittyneenä laivasta tulevia ihmisiä Helsingin Olympiaterminaalissa.

Joku miehistä olisi Michaelin biologinen isä, jota hän ei ollut koskaan nähnyt.

”Odotin parikymmentä minuuttia, ja lähdin kävelemään. Ajattelin pettyneenä, että tämä oli huti. Sitten kuulin jonkun huutavan nimeäni. Ääni kuulosti samalta kuin omani, käännyin ja halasimme.”

Isä tuntui heti selittämättömällä tavalla hyvin tutulta.

Michael, 59, liikuttuu muistosta. Hänen on vaikea pukea sanoiksi läheisyyden tunnetta, jonka koki.

”Seisoimme parkkipaikalla juttelemassa yli tunnin. Kerroin pikaisesti elämästäni. Olin aika lailla tunnekuohun vallassa. Sovimme, että menemme vaimoni kanssa kesällä Ruotsiin tapaamaan isää paremmalla ajalla.”

Michaelin lapsuus Loviisassa äidin ja tämän puolison Hannun kanssa oli onnellinen. Poika oli ollut vuoden ikäinen, kun hän oli äitinsä mukana palannut Ruotsista tämän kotikaupunkiin Loviisaan.

”Tiesin aina, että isäni Rolf asuu Ruotsissa. Muuta äiti ei kertonut.”

Rolf lähetti pojalleen joka joulu kortin ja maksoi elatusmaksua siihen asti, kun tämä täytti kahdeksantoista. Michael oli nähnyt isästään vain yhden kuvan.

Michael arvelee, että äitiä hävetti palata pikkukaupunkiin 1960-luvun alussa aviottoman lapsen kanssa. Ehkä siksi isästä ei puhuttu – tosin ei asia olisi nuorta miestä juuri kiinnostanut.

Michael ei kuitenkaan koskaan kutsunut äitinsä puolisoa isäksi vaan Hannuksi. Kun perheeseen syntyi ensimmäinen lapsi, asia yksinkertaistui, kun Hannusta tuli kaikille fafa.

Äiti ja Hannu eivät koskaan saaneet yhteisiä lapsia.

”Perheessämme äiti oli voimakas kasvattaja, joka määräsi kaapin paikan. Hannu on ollut minulle hyvä läheinen aikuinen.”

Lapsesta asti Michael on viihtynyt isoissa porukoissa. Hän pelasi ja valmensi vuosia jalkapalloa ja jääkiekkoa. Hän on myös näytellyt sekä suomen- että ruotsinkielisissä kesäteattereissa ja keikkailee edelleen bändinsä kanssa, jossa hän laulaa ja soittaa kitaraa.

”Vaikka olen aina touhunnut paljon eri joukoissa, en ole mielestäni koskaan ystävystynyt ihmisten kanssa. Tykkään tehdä asioita ihmisten kanssa, mutta olen huono pitämään yhteyttä. Tuttavia minulla on toki paljon. Pojassani olen huomannut samanlaisia piirteitä.”

Monien harrastusten lisäksi Michael on pyörittänyt omaa sähköalan yritystä. Kiireisimpinä vuosina häntä ei juuri kotona näkynyt.

”Ehkä sen takia suhde vaimooni on pysynyt tuoreena. Olemme olleet yhdessä 39 vuotta, saaneet kaksi lasta ja kaksi lapsenlasta.”

Parikymppisenä Michael lähti vaimonsa ja vuoden ikäisen poikansa kanssa Ruotsiin tapaamaan sukulaisia, jotka olivat houkutelleet äidin sinne töihin.

”Soitin myös Rolfille ja ehdotin tapaamista.”

Miehet kohtasivat ensimmäisen kerran. Tilanne oli erikoinen, mutta Michael ei tuntenut mitään erityistä.

”Rolf oli mukava ja rauhallinen mies. Tapasimme myös hänen naisystävänsä. Lapsia Rolfilla ei ollut.”

Michael ja Rolf pitivät yhteyttä muutaman kerran vuodessa. Rolf puolisoineen tuli Loviisaan vastavierailulle melkein kymmenen vuotta myöhemmin. Ruotsin televisiossa oli juuri alkanut ohjelma, jossa etsittiin tuntemattomaksi jääneitä sukulaisia. Ehkä ruotsalaisvieraat olivat huomanneet, että isä ja poika eivät juuri muistuttaneet toisiaan.

”Kotiin päästyään Rolf soitti ja kysyi, voisimmeko tehdä DNA-testin isyydestä. Sain lähetteen Ruotsista, ja kävin Loviisassa verikokeessa. Näyte suljettiin kirjekuoreen, jonka allekirjoitin.”

Parin viikon kuluttua Michaelille tuli kirje, jossa luki, että Rolf ei ole hänen isänsä.

Tieto yllätti ja järkytti. Tuntui kuin elämään olisi tullut musta aukko, joka piti saada täytettyä totuudella.

”Soitin mutsille, joka meni lukkoon ja väitti, että tieto ei voi pitää paikkaansa. Minä vähän kovistelin, halusin tietää, kuka isäni on.”

Äidin ja pojan välit viilenivät joksikin aikaa. Michael pohti pitkään, kuinka saisi äitinsä kertomaan totuuden.

”Lopulta vaadin saada kuulla biologisen isäni nimen omien lasteni takia. Heillä oli oikeus tietää, jos kannamme perinnöllistä sairautta. Kävin jo vähän kuumanakin ja tuiskahdin, että ilman isää olen kuin jeesus, neitseestä syntynyt.”

Äiti on kertonut harkinneensa vauvansa antamista adoptioon, vuonna 1962 avioton lapsi oli häpeä.

”Ruotsissa asuva sukulainen tarjoutui ottamaan minut, mutta mutsi pyörsi päänsä. Hän asui vajaan vuoden Ruotsissa ja palasi sitten pää pystyssä Loviisaan. On jännittävää miettiä, millainen elämänpolku minulla olisi ollut, jos olisin jäänyt Ruotsiin.”

Myöhemmin äiti kertoi, että oli ollut eräs Jan, joka oli palvellut armeijassa samalla paikkakunnalla, jossa äiti oli työskennellyt maatilalla lastenhoitajana.

”Äiti oli alkanut seurustella talon pojan eli Rolfin kanssa. Kun äiti sitten tuli raskaaksi, hän joutui muuttamaan tilalta pois.”

Isyysasiaa puitiin oikeudessa, mutta DNA-testejä ei tuolloin vielä ollut, ja oikeus tuomitsi veriryhmän perusteella lapsen isäksi Rolfin.

Michael kilautti uutiset myös Rolfille: biologisen isän nimi on tiedossa. Rolf ei ollut vihainen maksamistaan elatusmaksuista. Hän kertoi toivoneensa oikeasti, että Michael olisi ollut hänen poikansa.

Rolf halusi auttaa Michaelia selvittämään isän henkilöllisyyden. Miehen nimi on Ruotsin yleisimpiä, mutta Rolf löysi kolme ikähaarukkaan sopivaa ja oikealla alueella asuvaa ehdokasta.

Hän tarjoutui ottamaan yhteyttä jokaiseen. Isän etsintä oli ilmeisen kiinnostavaa puuhaa hänellekin.

”Eräänä päivänä Rolf soitti. Hän arveli löytäneensä oikean Janin noin sadan kilometrin päästä Skellefteåsta, jossa äidin tuntema Jan oli ollut armeijassa.”

Rolf oli soittanut Janille, ja tämä oli luvannut olla yhteydessä Michaeliin.

Aikaa kului vuoden verran, eikä soittoa kuulunut. Rolf oli kuitenkin aktiivinen ja lupasi kilauttaa Janille uudestaan. Hän halusi hoitaa homman loppuun.

Kerran juoksulenkillä Michael vastasi puhelimeen. Soittaja oli isäehdokkaan suomea puhuva naapuri, joka tiedusteli, osasiko Michael ruotsia.

”Kun kerroin osaavani, hän antoi luurin Janille.”

Puhelusta käynnistyi viimein Michaelin tutustuminen biologiseen isäänsä. Tämä oli varannut vappuristeilyn Helsinkiin ja ehdotti tapaamista.

Nyt Jan-isä ja neljä sisarusta ovat kuuluneet jo pitkään Michaelin elämään. He soittelevat ja tapaavat eri kokoonpanoilla Tukholmassa, Keski-Ruotsissa tai Loviisassa. Ei tuhkatiheään mutta säännöllisesti kuitenkin. Yhdessä olo tuntuu luontevalta.

”Biologisen isän löytyminen muutti hieman äidin ja minun välistä tunnesuhdetta. En voinut olla miettimättä, oliko hän sulkenut totuuden mielestään tahallaan vai tahattomasti.”

Käytännössä mikään ei muuttunut. Poika kävi edelleen pari kertaa viikossa äitinsä luona kahvilla ja juttelemassa.

Silti henkinen välimatka säilyi.

”En kuitenkaan koskaan ollut äidille vihainen tai katkera. Hän kuoli Parkinsonin tautiin runsaat kolme vuotta sitten.”

Isyys oli ilmiselvä jo ulkonäön perusteella, DNA-testiä Jan ja Michael eivät tarvinneet. Samalla Michael sai neljä sisarusta. Krister ja Lars-Göran ovat melkein hänen ikäisiään, Tomas ja Charlotta nuorempia. Kaikilla neljällä veljeksellä on sama olemus ja tyyli: pitkä tukka, farkut ja buutsit.

”Minulla, isällä ja Tomaksella on silmissä valokehä pupillin reunoissa.”

Isään ja sisaruksiin tutustuminen on saanut Michaelin ymmärtämään enemmän itseään ja omia ominaisuuksiaan.

”Minua on aina ihmetyttänyt, että osaan monia asioita nikkaroinnista laulamiseen, mutta minulla ei riitä kärsivällisyyttä panostaa johonkin niistä. Kun osaan jotain, en enää kehitä sitä eteenpäin.”

Kun Michael tapasi isänsä ja sisaruksensa, hän huomasi heidät samanlaisiksi, he innostuvat helposti monesta asiasta.

Janilla oli 1960-luvulla ollut tanssilavoja kiertänyt bändi. Myös kaikki kolme veljeä soittavat bändissä ja Tomas pääsi pitkälle Ruotsin Idols-kisassa. Charlotta laulaa ja näyttelee.

”Isäukko on harrastanut näitä kaikkia, ja lisäksi jalkapalloa, tennistä ja golfia. Nämä tarinat täyttivät aukot elämässäni.”

Vaikka biologinen isä selvisi Michaelille vasta nelikymppisenä, ei hän koe menettäneensä mitään. On pelkkää plussaa, että hänestä tuli isoveli ja seitsemälle lapselle setä tai eno.

”Ehkä ruotsalaiset ovat parempia näyttelemään tai ystävällisempiä kuin me suomalaiset, mutta en ole missään vaiheessa kokenut olevani sukulaisilleni rasite. Yhdessäolo on helppoa, ja se, että puhun ruotsia, auttaa. Englantia puhumalla yhteys ei ehkä olisi yhtä luonnollista.”

Isä ja poika soittelevat toisilleen noin kerran kuussa. Lähinnä vaihdetaan kuulumiset. Ei ole tarvetta kelata syntyjä syviä.

”Emme ole koskaan puhuneet isän kanssa siitä, missä hän tapasi äitini. Se saattoi olla keikalla. Tällä yksityiskohdalla ei ole minulle mitään merkitystä.”

Aidosti läheisiä välejä on Ruotsin sukulaisiin hankala luoda välimatkan takia, eikä Michael sitä oikeastaan kaipaakaan.

”Jos asuisimme lähempänä, olisimme varmaan enemmän tekemisissä. Tärkeintä on, että tiedän, mistä osa minusta tulee. Luonteeni on varmaankin sekoitus ruotsalaista ja suomenruotsalaista.”

Myös Rolfiin Michael on edelleen yhteydessä. Ilman hänen aktiivisuuttaan tätä tarinaa ei olisi.

”On rikkaus, että minulla on tavallaan kaksi isää.”

Lue myös: Vauvana adoptoitu Outi: ”Esiin nousi lapsen pohjavire, joka kysyi, miksi minut oli annettu pois – Miksi en kelpaa?”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 11/2021.