Nora Sucksdorff avaa oven adoptioäitinsä rivitalokolmioon Oulun Kaakkurissa. On kevät 2021 mutta vastassa on joulu. Koristeita kuorruttaa vuosien pöly.

Dementoitunut vanhus oli muuttanut hoivakotiin kuutisen vuotta aiemmin, ja asunto oli ollut siitä asti koskematon. Kaapit ovat täynnä vanhoja suklaakonvehtirasioita ja keksipaketteja. Nora päättelee, että äidistä oli tullut vanhemmiten oikea sokerihiiri.

Nyt Nora on muuttamassa asuntoon, joka joka tapauksessa jäisi hänelle. Muita perillisiä ei ollut.

Nora alkaa siivota itselleen kotia. Urakka on suuri, mutta samalla hän löytää työpöydältä aarteen. Kirjekuoren, jossa lukee adoptioisän käsialalla Noran nimi.

Taakka adoptioäidilleen, sellaiseksi Nora oli aina tuntenut itsensä. Hän uskoo, että adoptioisä rakasti häntä mutta joutui myötäilemään puolisoaan.

Kun Nora oli lapsi, perhe asui jonkin aikaa Ruotsissa isän työn vuoksi. Kun tyttö oli alle kymmenvuotias, he palasivat Suomeen ja asettuivat asumaan Ouluun.

Pikkutyttönä Nora keksi itselleen salaisen pakopaikan kotipihan takaisesta pienestä metsästä. Hän halusi kokeilla, välittivätkö adoptiovanhemmat hänestä niin paljon, että etsisivät häntä.

”Muistan, että he huutelivat minua, useammin isä. Yleensä Rellu, rakas saksanpaimenkoiramme, jota pidin melkein isosiskonani, löysi minut.”

Toisinaan ainoat elävät olennot, joiden vuoksi Nora lopulta palasi kotiin, olivat juuri Rellu ja Nikke-kissa.

Kun välit äidin kanssa myöhemmin kipinöivät, Noralla oli keinonsa koetella vastapuolta, saada huomiota ja ajaa tahtonsa läpi. Hän halusi peruskoulun jälkeen lukioon, vaikka äidin mielestä hänellä ei olisi ollut siihen rahkeita.

”Yhdeksännen luokan keväällä pakkasin reppuuni päiväkirjan, partiopuukon, vaatteita ja viisi markkaa rahaa ja asetuin peukalo pystyssä Kajaanin-tien varteen. Kokeilin, kaipaako äiti minua, mutta ennen kaikkea yritin taivutella häntä hyväksymään lukioon menoni”, Nora, 48, muistelee.

Perillä Kajaanissa tyttö majoittui kaverinsa kotiin, ja runsaan viikon pakomatkan jälkeen poliisi saattoi hänet putkaan. Sosiaalityöntekijät tarttuivat tilanteeseen, ja Nora pääsi asumaan nuorisokotiin, vain kivenheiton päähän vanhempiensa luota.

Äitiä hänen asumisensa nuorisokodissa hävetti. Hän vakuutti, ettei Nora onnistuisi myöhemmin saamaan töitä taustansa takia.

”Kävin yläasteen loppuun ja lukion ensimmäisen luokan nuorisokodista. Se oli pelastukseni. Siellä sain olla oma itseni ja minulle asetettiin rajat, joita noudatin mielelläni.”

Ennen lukion toista luokkaa Nora palasi kotiin, ja kaikki sujui jonkin aikaa hyvin. Äiti ja tytär jopa lomailivat yhdessä Lanzarotella.

Noihin aikoihin Nora kohtasi pojan, joka rakasti häntä ehdoitta sellaisena kuin hän oli. Tuosta kokemuksesta Nora on ensirakkaudelleen ikuisesti kiitollinen.

Kun lukion kolmas luokka alkoi ja Nora tuli täysi-ikäiseksi, hän joutui lähtemään kotoa.

Syytä Nora ei tiedä, mutta hän olettaa, että oli äidilleen syystä tai toisesta edelleen taakka. Hän sai lähistöltä pienen yksiön, ja ratkaisu oli lopulta helpotus.

Adoptiostaan Nora Sucksdorff oli tiennyt pikkutytöstä saakka. Hänelle oli kerrottu, että biologinen äiti oli antanut hänet pois jo synnytyslaitoksella ja että hänet oli viety ensin lastenkotiin. Sieltä adoptiovanhemmat olivat hakeneet hänet, kun hän oli muutaman kuukauden ikäinen.

Kun vanhemmat erosivat, varhaisteini-ikäinen Nora löysi adoptiopaperinsa. Mieleen jäi erityisesti biologisen äidin nimi. Nora tiesi myös, että hänellä oli isosisko, mutta biologisesta isästä ei ollut selvyyttä.

”Teini-iässä etsin itseäni ja halusin selvittää taustaani, mutta alaikäisenä en onnistunut saamaan tietoja. Pyrin painamaan asian taka-alalle, mutta halu tietää säilyi aina.”

Elämä täyttyi opinnoista ja työnteosta eri puolella Suomea. Nora etsi paikkaansa maailmassa, mutta palasi lopulta pysyvästi Ouluun vuonna 2009.

Täytettyään 40 vuotta Nora päätti kirjoittaa biologiselle äidilleen kirjeen. Tämä ei koskaan vastannut. Äitienpäiväkortteihinkaan nainen ei reagoinut.

Neljä vuotta myöhemmin Nora päätti viimein selvittää juurensa. Sosiaalisesta mediasta hän löysi ihmisiä, jotka tunsivat hänen biologisen äitinsä ja halusivat auttaa. Nora löysi myös siskopuolensa, naisen vanhemman tyttären.

”Siskoni järkyttyi, koska hän ei ollut koskaan kuullut minusta. Tapasimme ja itkimme. Silloin näin ensimmäisen kerran kuvan biologisesta äidistäni. Olen aivan hänen näköisensä. Meillä on samanlaiset ilmeet, kasvonpiirteet ja poskipäät.”

Lopulta Nora rohkaisi mielensä ja soitti naiselle. Puhelu oli kylmäävä. Nainen totesi, että muistaisi kyllä, jos olisi synnyttänyt tämän. Nora kertoi ymmärtävänsä, että lapsen syntymä oli ollut sokki ja tilanne tukala. Sitä ei kuitenkaan voinut peruuttaa, ja hän, lihaa ja verta oleva ihminen, oli langan toisessa päässä.

Naiset juttelivat parikymmentä minuuttia. Puhelun lopussa biologinen äiti toivotti Noralle hyvää kesänjatkoa. Noran olo oli tyhjä ja jälleen kerran hylätty.

”Tätäkö olin odottanut ja kaivannut? Mietin, miksi en kelpaa kenellekään. En odottanutkaan, että biologinen äitini olisi ottanut minut avosylin vastaan, mutta olin toivonut jonkinlaista tutustumista ja kontaktia. Sen jälkeen en ole enää ottanut häneen yhteyttä.”

Pakon edessä Nora Sucksdorff on oppinut pärjäämään omillaan. Hän on hyvin itsenäinen, ei osaa pyytää eikä ottaa vastaan apua. Nora myöntää kasvattaneensa kuoren herkän sisimpänsä ympärille.

”Olen pystynyt puhumaan asioistani ystävilleni, enkä ole hakenut ammattiapua. Olen mennyt eteenpäin kuin mummo lumessa.”

Nora arvelee, että elämänkokemukset ovat vaikuttaneet niin, ettei hänellä ole koskaan ollut vauvakuumetta. Hän on aina pitänyt lapsista ja lapset hänestä, mutta äidinrakkautta hän on tuhlannut eläimiin.

”Yli nelikymppisenä tulin raskaaksi. Vaikka tiesin, että jäisin lapsen kanssa yksin, olin onnellinen. Sain kuitenkin keskenmenon. Se oli paha paikka. Koin, että lapsikin hylkäsi minut.”

Nora selviytyi selittämällä itselleen asiat parhain päin. Hän pohti, että olisi ollut melko iäkäs äidiksi ja maailma olisi ollut liian kauhea paikka lapselle.

”Silti mietin, miksi minulle ei suotu normaalia elämää, perhettä lapsen kanssa.”

Adoptioäidin asunnosta Nora on sisustanut itselleen, koiralleen ja kolmelle kissalleen kodin. Omat tavarat, huonekalut ja verhot ovat saaneet hänen olonsa rentoutuneeksi.

Aluksi Norasta tuntui, kuin hän olisi ollut asunnossa varkain. Syyllisyys vaivasi etenkin silloin, kun hän ryhtyi heittämään äidin tavaroita pois.

Reilussa vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon. Adoptioäidin asunnosta löytynyt ihmeellinen kirje mullisti Noran elämän.

Aluksi hän ei uskonut, että kirjeestä selviäisi mitään uutta. Tiesihän hän adoptiostaan lähes kaiken.

”Kuoresta tipahti ensin 300 markan adoptiomaksukuitti. Löysin myös paperin, joka vahvisti, että olin syntynyt Oulussa. Sitä en ollut tiennyt varmaksi.”

Kirjeestä löytyi tietoja biologisesta äidistä ja sisaresta, kunnes jysähti pommi.

Isän syntymäaikaa paperissa ei ollut, mutta synnyinkunta ja entinen työpaikka löytyivät. Miestä kuvailtiin urheilulliseksi ja komeaksi.

Kukaan ei ollut enää vastaamassa Noran kysymyksiin, sillä adoptioisä oli kuollut vähän aiemmin. Noraa ihmetytti, miksi tämä ei ollut kertonut Noran taustasta mitään, vaikka heidän välinsä olivat olleet hyvät.

Biologisen isän jäljille Nora pääsi lopulta Facebookin kautta: joku kertoi olleensa miehen kanssa samassa työpaikassa, toinen tunteneensa tämän muuten.

Samalla hän sai vihjeen veljestään. Nora esitteli itsensä ja asiansa veljensä vaimolle sosiaalisessa mediassa.

”Kun veljeni sitten soitti minulle muutaman päivän kuluttua, puhuimme toista tuntia. Tuntui kuin olisimme tunteneet aina. Hän kertoi isästä ja heidän suhteestaan. Hän oli pitänyt huolta isästä loppuun saakka.”

Noraa harmittaa, ettei hän koskaan ehtinyt tavata biologista isäänsä, joka oli kuollut vasta edellisenä syksynä. Nora olisi halunnut kertoa olevansa hänen tyttärensä ja nähdä hänen reaktionsa, olisipa kokemus ollut hyvä tai huono.

Nora arvelee, ettei mies ollut tiennyt hänestä. Ainakin hän haluaa uskoa niin, koska jos isä olisi tiennyt, hän olisi toivonut tämän yrittäneen etsiä häntä.

Perhe laajeni lisää, kun Nora kuuli kahdesta sisarestaan, joista toinen asui Ruotsissa ja toinen Etelä-Suomessa.

”Veljeni ja siskoni eivät olleet tienneet minusta, mutta eivät myöskään olleet kovin yllättyneitä. He olivat tienneet isänsä niin sanotuista ystävyyssuhteista.”

Vuosi sitten heinäkuussa sisarusnelikko kohtasi toisensa. Kului nelisen tuntia, kun asioita ihmeteltiin monelta kantilta.

Uusien sisarusten löytyminen lääkitsi Noran haavoja. He ottivat tämän avosylin elämäänsä.

”He eivät häpeä minua. Heidän olemassaolonsa tuntuu käsittämättömän hienolta. Harmittelimme, ettemme olleet tavanneet aiemmin.”

Nora pohtii tulleensa päätepisteeseen. Palapelin palat loksahtelivat kohdilleen. Toisaalta avoimia kysymyksiä on vielä paljon, ja avoimiksi ne jäävätkin.

Nora on iloinen, että voi soittaa milloin tahansa sisaruksilleen. He aikovat luoda yhteisiä muistoja nyt, kun se vihdoin on mahdollista.

Artikkeli on julkaistu Eevassa 7/2022.

Lue myös: Vauvana adoptoitu Outi Liusvaara: ”Esiin nousi lapsen pohjavire, joka kysyi, miksi minut oli annettu pois – miksi en kelpaa?”