Kauppaneuvos Satu Tiivolan kodissa Helsingissä on valoisa, levollinen tunnelma. Vuoden 2021 kevättavella ikkunasta näkyy lumen kuorruttama talvinen puisto, avarassa olohuoneessa on kauniita kukka-asetelmia liljoineen ja ruusuineen.
Kuvattavana istuu nyt syyskuussa 97 vuotta täyttänyt yrittäjä, joka näyttää ikävuosiaan huomattavasti nuoremmalta.
”Tässä iässä on hyviä ja vähän huonompia päiviä. Meikkaaja teki hyvää työtä”, Satu sanoo, naurahtaa ja jatkaa:
”On minulla yksi vanha kauneuskikka, jonka tein tänä aamuna, mutta puhutaan siitä myöhemmin.”
Tavallisesti näihin aikoihin keskipäivällä Satu ulkoilee, jos sää suinkin sallii. Kevyen lounaan jälkeen seuraa lyhyt lepoaika, ja sitten hän kuntoilee kävelemällä asunnossaan. Ystäviään hän ei ole viimeisinä koronakuukausina juuri tavannut.
”Tässä iässä ikätovereita on vähän. Monet ystävistäni ovat jo nukkuneet pois.”
Mutta ystäviäkin yhä on, ja heidän kanssaan Satu on pitänyt viime aikoina yhteyttä lähinnä puhelimitse.
”Eihän tälle mitään voi, kamalalle koronalle.”
Satu Tiivola sairastui koronaan: ”Toipumiseen meni kaksi ja puoli kuukautta”
Maailmaa kiusaavasta vitsauksesta Sadulla on henkilökohtaista kokemusta. Hän sairastui koronavirukseen maaliskuun viimeisellä viikolla vuosi sitten, 2020.
Oireet alkoivat kovalla päänsäryllä ja yskällä, mutta kovaa kuumetta hänellä ei ollut. Satu pääsi heti testeihin, ja pian hänet otettiin sairaalaan.
Tartunta oli tullut häntä nuoremmalta ystävältä, joka ei tiennyt kantavansa virusta.
”Toinen ystäväni, lähes yhtä vanha kuin minä, valitettavasti menehtyi. Se oli surullista.”
Satu oli hoidossa Laakson sairaalassa kaksi viikkoa. Hän kehuu henkilökuntaa loistavaksi.
”He eivät antaneet kiireen näkyä työssään, vaan heillä oli aina aikaa vaihtaa muutama sana potilaan kanssa.”
Toimelias nainen ryhtyi kävelemään heti kun pystyyn nouseminen onnistui. Lääkäri kirjoitti papereihin, että potilas on halukas ja sitoutunut urheilemaan sekä kuntouttamaan itseään.
”Olen urheilijatyyppi ja liikkunut pikkulikasta asti. Tein itselleni kunto-ohjelman. Sairaalassa lenkkeilin rollaattorilla sängyn reunan viertä kylpyhuoneeseen ja takaisin. Kotiin päästyäni kävelin rollaattorilla kymmenen kertaa päivässä asunnon ympäri.”
Takapakkeja kuitenkin tuli, eikä kunto palautunut helposti.
”Lihakseni olivat pitkään kadoksissa koronan jälkeen. Vapisin, olin heikko ja väsynyt. Toipumiseen meni kaksi ja puoli kuukautta.”
Päivärytmi ja voimistelusarja
Satu Tiivola kuvailee nykyistä päivärytmiään laiskanlaiseksi. Herätys on puoli yhdeksältä ja aamiainen kymmeneltä. Sitä ennen hän on ehtinyt tehdä voimisteluliikkeet, joita hän on harjoittanut vuosikymmenien ajan.
Koko vartalon voimistelusarja esiteltiin vuonna 2000 ilmestyneissä muistelmissa Satu miesten maailmassa.
”Teen joka aamu ylävartalo- ja sääriliikkeet, kurkotukset ja venytykset, mutta nykyisin en enää jumppaa ihan koko sarjaa.”
Vaikka Satu on harrastanut liikuntaa koko ikänsä, varsinaisen elämäntaparemontin hän teki neljäkymmentä vuotta sitten sairastuttuaan reumaan juuri ennen viimeisimmän aviomiehensä Mika Tiivolan kuusikymmentävuotissyntymäpäivää.
”Kivut olivat juhlapäivänäkin kovat, mutta otin vieraat vastaan Mikan vierellä pitsihansikas oikeassa kädessä. Jaksoin kätellä vasemmalla kädellä, joka oli oikeaa terveempi.”
Satu sai sairauden kuriin sinnikkyydellään.
”Jätin lihan sekä punaviinin pois ja aloin syödä kolme kasvisvoittoista ateriaa päivässä. Samaan aikaan lisäsin liikuntaa. Vuoden kuluttua kivut olivat poissa.”
Menestys vaatii työtä ja uskallusta – ”Jos uskoo ideaansa, ei pidä pelätä ottaa velkaa”
Aamiaisen jälkeen alkaa Sadun toimistoaika. Silloin hän lukee Helsingin Sanomat ja Kauppalehden sekä käy läpi sähköpostinsa ja hoitaa asioitaan.
”Korona on ihan hirvittävä vitsaus, sietämätön asia erityisesti yrittäjille.”
Ajat ovat vaikeita, mutta hän haluaa silti rohkaista yrittäjiä.
”Jos uskoo ideaansa, ei pidä pelätä ottaa velkaa. Minäkin otin huonoina aikoina lainaa ja maksoin sen pois, kun meni paremmin.”
Satu on ollut yrittäjä koko ikänsä; ensin muun muassa muotialalla filmitähti Gina Lollobrigidan mukaan nimetyn Lollo-vaateketjun perustajana, sittemmin hotelli- ja ravintolabisneksessä.
”Ensimmäinen suuri rakkauteni, aviomieheni Leo Vuoristo sijoitti aikoinaan veikkausvoittonsa muotialan yritykseeni, ja siitä kaikki alkoi.”
Vaikka uran alussa oli onnea, menestykseen vaadittiin myös paljon työtä.
”Pitää olla idea ja uskallusta. Isältäni opin, että aina on oltava suunnitelma myös pahan päivän varalle.”
Sadun merkittävin ja rakkain elämäntyö on Haikon kartano, jossa on hotelli, ravintola ja kylpylä.
”Talo oli keskeneräinen ja erittäin huonokuntoinen, kun ostimme sen vuonna 1965. Leo huolehti rakentamisesta ja minä sisustamisesta. Etsin huonekaluja ja tapetteja huutokaupoista ympäri Eurooppaa. Teimme kaiken rakkaudella Haikon historiaa kohtaan.”
Se ulottuu 1300-luvulle asti. 1860-luvulla valmistunut vanha kartano paloi uudenvuodenyönä 1910. Professori Armas Lindgren piirsi tilalle nykyisen kartanon seuraavana vuonna.
Haikon kartanon omistaa 55 vuoden jälkeen yhä Vuoristo-yhtiöt Oy, jonka hallituksen puheenjohtaja on Sadun poika Veikko Vuoristo. Satu on surullinen, että yritys toimii pandemian takia vajaateholla ja että sen liikevaihto on pudonnut 75 prosenttia.
”Henkilökuntamme on pitkäaikaista ja sitoutunutta, joten lomautukset tuntuvat raskailta.”
Satu jatkoi työelämässä noin 80-vuotiaaksi asti. Sen jälkeen hän on seurannut poikansa luotsaaman yrityksen toimintaa läheltä mutta sivusta.
”Olen tehnyt huomioitani, mutta en ole halunnut häiritä vastuullista johtoa. Pikemminkin olen eräänlainen koriste, mukana kuvassa.”
Uransa lisäksi Satu puhuu mielellään hyväntekeväisyystyöstä. Hän uskoo, että ihmiselle antaa eniten iloa muiden auttaminen.
”Yrittäjälle on tärkeää, että on harrastuksia ja myös muita mielenkiinnon kohteita kuin oma työ. Olen ollut aina kiinnostunut kulttuurista ja taiteesta sekä tieteellisestä tutkimustyöstä.”
Hän oli aikoinaan mukana perustamassa Albert Edelfelt -säätiötä ja on toiminut niin Lastentautien tutkimussäätiössä, Virustautien tutkimussäätiössä kuin Syöpäsäätiössäkin.
”Molemmat vanhempani kuolivat syöpään, samoin mieheni Mika.”
Lukeminen kannattaa aina
Nykyään Satu Tiivola ei ole enää monenkaan säätiön hallituksessa mutta seuraa kyllä tarkasti tiedettä ja kulttuuria. Lukeminen on hänen rakkain harrastuksensa.
”Iltauutiset katson aina sekä kaikki koronaan liittyvät lähetykset mutta muuten olen huono seuraamaan televisiota. Mieluummin luen.”
Yleensä Satu pyrkii menemään iltapesulle kymmenen jälkeen, mutta jos meneillään on oikein hyvä kirja, hän jatkaa lukemista pikkutunneille saakka.
”Sain joululahjaksi Riitta Uosukaisen uutuuden Yhdessä: Intohimosuhteesta hoivasuhteeseen. Riitta on minulle tärkeä ystävä, ja hänen kirjansa on ihana. Äskettäin luin myös Anna Kortelaisen kirjan Tulirinta, joka kertoo Erik Edelfeltin elämäntarinan. Lisäksi luin uudestaan Albert Edelfeltin elämäkerran, ties kuinka monennen kerran.”
”Leskeksi jääminen oli elämäni hirvittävin asia”
Satu Tiivola on asunut yksin jo yli kaksikymmentä vuotta, mutta pitkään elämään on mahtunut kaksi rakasta ja tärkeää avioliittoa.
”Leo Vuoristo oli paitsi pitkäaikainen aviomieheni ja lasteni isä myös yrittäjämentorini ja paras tukeni. Olimme hyvin saman mielisiä ja kannustimme toisiamme, emme riidelleet mistään.”
Leo kuoli vain 54-vuotiaana vuonna 1973, ja Satu jäi leskeksi 48-vuotiaana.
”Se oli elämäni hirvittävin asia, ja luulin kuolevani itsekin. Olin lähes sekaisin, sain rauhoittavia lääkkeitä ja ystävät pitivät minua välillä pystyssä ihan kirjaimellisesti.”
Aluksi Sadun oli vaikea hyväksyä ja käsitellä surua.
”Onneksi sain apua, ja vähitellen opin, että itkun jälkeen ei saa jäädä surkuttelemaan menetystä. Pitää keskittyä ajattelemaan hyviä asioita ja muistella kaikkea onnellista yhdessä koettua.”
Vähitellen Satu selviytyi surustaan, ja muutaman vuoden kuluttua aviomiehensä kuolemasta hän tapasi Yhdyspankin pääjohtajan Mika Tiivolan.
Molemmat olivat kolmen lapsen vanhempia ja menettäneet puolisonsa samoihin aikoihin. Molemmilla oli takanaan onnellinen avioliitto.
”Meitä yhdistivät kulttuuri, taide ja päätös, että emme enää mene uudelleen naimisiin.”
Toisin kävi. Pariskunta ehti olla naimisissa 19 onnellista vuotta, kunnes Mika sairastui haimasyöpään ja menehtyi muutamassa kuukaudessa.
Satu jäi toisen kerran leskeksi seitsemänkymppisenä vuonna 1994. Menetys oli suunnattoman suuri, sillä hän oli kuvitellut heidän vanhenevan yhdessä.
”Silloin osasin kuitenkin jo surra ja selviydyin menetyksestä paremmin kuin Leon kuolemasta. Matkustin kahdeksi viikoksi lomakotiini Nizzaan, rauhoituin ja lepäsin.”
Uutta elämänkumppania Satu ei ole Mikan jälkeen kaivannut.
”Kukaan mies ei ole kelvannut minulle. Onhan niitä hyörijöitä ollut vuosien varrella, mutta en ole suonut heille ajatustakaan.”
Satu uskoo, että kun ihminen on selviytynyt raskaista kokemuksista, halu auttaa muita kasvaa.
”Uskon, että menetykset ovat pehmentäneet minua ihmisenä ja yrittäjänä.”
Kuolema ei pelota
Elämä voi olla pienestä kiinni, Satu tietää sen omakohtaisesti. Hän sai reilut kolme vuotta sitten aivoinfarktin, ja se oli koronaakin pelottavampi kokemus.
”Se tapahtui ihan yllättäen eräänä aamuna, kun olin yksin kotona. Yritin soittaa pojalleni, mutta en saanut sanotuksi sanaakaan. Hän onneksi tajusi hätäni, soitti ambulanssin ja kiirehti itsekin paikalle.”
Satu selviytyi kohtauksesta, koska sairaala on lähellä ja hän pääsi nopeasti hoitoon. Viikon kuluttua hän oli jo takaisin kotona eikä infarktista jäänyt jälkioireita.
Kuolema sinänsä ei Satua pelota.
”Ei tippaakaan! Kuolema on luonnollinen asia, ja se tapahtuu joskus kaikille. En kuitenkaan halua kuolla vielä, haluan elää ainakin satavuotiaaksi.”
Tärkeintä elämässä ovat lapset perheineen. Kaikista kolmesta lapsesta on tullut yrittäjiä. Vanhin, Irmeli, asuu ulkomailla, Katriina ja Veikko Suomessa.
Lapsenlapsenlapsista vanhin täytti seitsemän vuotta syyskuussa samana päivänä, kun Satu täytti 96. Tuona päivänä hän myös kaatui ikävästi.
”Ehdimme pitää juhlat perheen kesken, mutta sitten jouduin sairaalaan pariksi viikoksi.”
Selkään tuli pieniä murtumia, ja toipuminen on ollut Sadun mielestä harmillisen hidasta. Hän lopettaa lauseen miltei kesken, hymyilee iloisesti ja sanoo, että nyt ei eksytä enää yhtään sairauksiin. Elämässä on iloisempiakin asioita.
”Kaikkein onnellisinta maailmassa on elämän jatkuminen, uusi sukupolvi.”
Pahinta on teennäinen vaatimattomuus
Omille lapsilleen Satu Tiivola on halunnut siirtää samoja arvoja, joita hän oppi lapsuudenkodissaan: rehellisyyttä, ahkeruutta ja toisten huomioimista.
Yhtä äitinsä opetusta hän ei kuitenkaan ole noudattanut. Äiti nimittäin sanoi, että vaatimattomuus kaunistaa.
”Ei se kaunista, ja pahinta on teennäinen vaatimattomuus. Valittaminen ei kuulu tyyliini, vaan olen aina halunnut nostaa päällimmäisiksi onnistumiset ja menestymisen. Pyrin katsomaan eteenpäin.”
Satu jatkaa, että ellei rakkautta ole itseään kohtaan, ei sitä ole jakaa muillekaan.
”Tärkeintä on positiivinen mielenlaatu ja voimakas tahto.”
Omaelämäkerrassa on monia esimerkkejä Sadun sinnikkyydestä.
Kun 1980-luvulla Lollo-liikkeeseen tilattujen liilanväristen neulepuserojen ja takkisettien menekkiä epäiltiin, Satu puki pastellinväriset vaatteet päälleen ja käveli vilkkaaseen lounasaikaan puolentoista tunnin ajan Helsingin Aleksanterinkatua päästä päähän.
”Tein saman kahtena päivänä peräkkäin, ja pian liilanväriset neuleet menivät -kaupaksi.”
Huolitellulla ulkonäöllä on merkitystä. Edelleen Satu laittaa vähintään huulipunaa ennen kuin lähtee kotoa ulos.
”Tosin nykyään ei juuri ole visiittejä.”
Satu nousee ylös sen merkiksi, että haastattelu on päättymässä. Mutta se kauneuskikka! Se kuuluu näin: Puhtaille kasvoille asetetaan kostutettu ja jäähdytetty liina kahdeksi minuutiksi ennen meikkausta. Liinan voi jäähdyttää pakastimessa tai pakkasella ulkona.
Satu muistuttaa paleltumisen vaarasta. Kylmä liina ei saa olla kasvoilla liian kauan, vaan pitää luottaa terveeseen järkeen ja omaan tuntemukseensa.
”Kikka toimii. Näin heleä iho siitä tulee.” ●
Artikkeli on julkaistu Eevassa 3/2021. Nettiversiota on päivitetty.
