Tyttären viimekeväisissä ylioppilasjuhlissa iloon yhdistyi hämmennystä.
”Juurihan olin itse ylioppilas, ja yhtäkkiä siinä vierelläni olikin tyttäreni valkoinen hattu päässään”, Sari Sarkomaa, 52, mietti silloin.
”Miten aika oli voinut kulua niin nopeasti ja mihin minulla itselläni tuntui olevan koko ajan niin kova kiire”, hän ihmetteli.
Viisikymppisyyttä kansanedustaja ja kolmen lapsen äiti Sari Sarkomaa sanoo pysähdyksen paikaksi ja muutoksen vuosiksi. Mitä haluaisi tehdä elämässään? Ja voisiko ajankulkua jotenkin hidastaa?
”Nautin täysillä siitä, että lapset ovat yhä kotona ja siitä, että omat vanhemmat ovat elossa. Aikuistumiseen kuuluu kai ymmärtää, etteivät asiat ole itsestäänselviä.”
Perheen kolmesta lapsesta vanhin, Sara, opiskelee Aalto-yliopistossa. Keskimmäinen, 17-vuotias Pyry, käy lukiota, ja kuopus Miro on 12-vuotias.
”Tämä elämänvaihe tuntuu juuri nyt hyvältä. Nuorimmainenkin tykkää vielä puuhailla äidin kanssa kaikenlaista.”
Sari Sarkomaalla ei ole koskaan ollut tarkkoja tulevaisuudensuunnitelmia. Hoitoalalla työskennelleen terveydenhuollon maisterin piti olla vain hetki opiskelijapolitiikassa, mutta sillä tiellä hän on edelleen.
Ensimmäiset eduskuntavaalit ajoittuivat vuoteen 1999. Sari ja hänen miehensä Kim Ruokonen olivat juhlistamassa hääpäiväänsä ja syömässä ravintolassa.
”Illallisen jälkeen menin puuteroimaan naistenhuoneeseen ja vilkaisin samalla kännykästä vaalituloksia.”
Puhelimeen oli tullut jo viestejä, joissa sanottiin, että olisi hyvä kiirehtiä kokoomuksen vaalivalvojaisiin.
”Söimme vielä jälkiruuan ja sen jälkeen sanoin, että kuule Kim, mentäisiinkö käymään vaalivalvojaisissa. Minusta oli tulossa kansanedustaja.”
Kouluaikoina Sari jännitti esiintymisiä luokan edessä. Niin paljon, että opettaja lupasi Pelle Miljoonasta kertovan esitelmöitsijän tueksi kaverin.
”En olisi ikinä silloin uskonut, että minusta tulee poliitikko, joka pitää puheita.”
Lapsistakaan hän ei vielä kolmikymppisenä osannut haaveilla. Sitten hän tapasi miehen, joka ilmoitti, että jatkaisi seurustelua vain, jos yhteisenä toiveena olisi perheen perustaminen ja lapset.
”Miehelleni se oli tosi tärkeää. Jouduin tekemään silloin valintani.”
Nyt Kim Ruokosen kanssa perustetussa perheessä on kolme lasta, eikä Sari ole katunut valintojaan.
"Ikä ei saa rajoittaa tekemistä"
Sari Sarkomaa vietti lapsuutensa Espoossa ja myöhemmin Lappeenrannassa nelilapsisen perheen esikoisena.
Isä oli energiatekniikan professori ja hänellä oli tieteellisen työn ohella oma yritys. Äiti hoiti kotona lapsia, mutta sai 1970-luvulla kotiäitiydestään kritiikkiä.
”Äidin sanottiin olevan silloin ’vain’ kotona. Ihmettelin jälkeenpäin, että mitä kummaa! Miksei nainen voisi tehdä, mitä haluaa?”
Äidillä oli muutenkin tapana tehdä asioita totutusta poikkeavalla tavalla. Hän käveli ja pyöräili paljon autoilemisen sijaan.
Sari halusi kieltäytyä liharuuista jo ollessaan alaluokilla, mutta ilman äidin opettajalle kirjoittamaa lupalappua se ei onnistunut. Äiti myöntyi, ja sen jälkeen Sari ei enää koskaan syönyt aterioillaan punaista lihaa.
Nuorimman lapsensa äiti sai nelikymppisenä. Sairaalassa häntä pidettiin silloin vanhana synnyttäjänä.
”Opin kotoa sen, että naisen pitää voida tehdä omia ratkaisujaan, vaikka jollain muulla saattaisikin olla asiasta poikkeava mielipide. Ikä tai sukupuoli ei saa rajoittaa tekemisiä.”
Omia lapsiaankin Sari on yrittänyt rohkaista omanlaisiin ratkaisuihin.
”Olen sanonut, ettei maailma koskaan muutu, jollei tee asioita välillä eri tavalla. Ja vaikka pelottaisi, pitää silti mennä rohkeasti eteenpäin.”
"Olen huono kokki"
Opetusministerinä Sari Sarkomaa oli perustamassa Aalto-yliopistoa. Kauppatieteet, tekniset tieteet ja taiteiden ala yhdistettiin yhdeksi ja samaksi korkeakouluksi, joten hanke oli iso.
Nyt silloisen ministerin oma tytär opiskelee Aalto-yliopistossa.
”Oli ilon aihe, että Sara pääsi juuri sinne opiskelemaan automaatio- ja informaatioteknologiaa.”
Teknisen alan taitajia perheessä on enemmänkin. Sarin molemmat veljet opiskelivat diplomi-insinööreiksi, samoin aviomies ja hänen lähisukulaisensa.
”Kun Sara oli pieni, isäni vei hänet Espoon Otaniemeen Dipoliin syömään ja sanoi, että tämä on hyvä opiskelupaikka. Ihan itse tyttö kuitenkin teki valintansa.”
Kaikki lapset ovat urheilullisia. Sara pelaa salibandyä SM-tasolla, pojat jääkiekkoa.
”Lapsuudenperheessäni äiti totesi ravintolansa olevan auki ympäri vuorokauden. Me pyrimme Kimin ja lasten kanssa syömään yhdessä, mutta se on hankalaa, kun kaikki ovat kotona eri aikaan. Aina on meneillään jotkin treenit tai pelit.”
Kotona jokaisella lapsella on omat työvuoronsa. He hoitavat roskat, tiskit ja imuroinnit.
”Yritämme kasvattaa kaikki lapset tasaisesti vastuuseen. En pidä sanonnasta ’autetaan äitiä’, sillä kotihan on kaikkien yhteinen. Isommilla lapsilla on omat pyykkikorinsa, jonka sisällöstä he huolehtivat.”
”Lapset ovat isänsä tapaan hyviä ruuanlaittajia, minua paljon parempia. Olen huono kokki, mutta tykkään leipoa piirakoita marjoista ja omenista ja kaikesta, mitä kaapista löytyy. Miro osaa tehdä herkullisia täytekakkuja.”
Perhe päihitti ministerin salkun
Syksyllä 2008 Sari Sarkomaa teki opetusministerinä poikkeuksellisen ratkaisun. Hän halusi luopua ministerin salkusta.
”Yllätyin ratkaisustani varmasti kaikkein eniten itse”, hän sanoo nyt jälkikäteen.
Pelkästään ministerin työt eivät häntä kuormittaneet. Hän oli ollut puolueen varapuheenjohtajana lähes kymmenen vuotta ja kiertänyt siinä roolissa maata viikon-loppuisin.
Aviomies ja isovanhemmat pyörittivät arkea, mutta Sarista tuntui, ettei hän ehtinyt olla riittävästi perheensä elämässä ja harrastuksissa mukana. Hän ei enää tiennyt, missä pojan jääkiekkovarusteita säilytettiin tai missä lapset treenasivat.
Nuorimmainen oli siinä vaiheessa kaksivuotias.
”Halusin työn ja perhe-elämän parempaan tasapainoon. Ajattelin, että kaikki eivät varmasti ratkaisustani tykkää, mutten voi elää vain miellyttääkseni muita.”
Muistikuvat omasta lapsuudestakin nousivat mieleen. Isä valittiin Suomen nuorimpana professoriksi ja hän oli työelämässä niin pitkään, että kuului jo Suomen vanhimpien professorien joukkoon.
”Hän oli melkein aina töissä. Näimme häntä harvoin kotona.”
Sari sanoo innostuvansa herkästi ja heittäytyvänsä silloin töihin intohimolla.
”Työ vie helposti minutkin mennessään. Olen ollut onnekas siinä, että minulla on ollut kiinnostavia tehtäviä ja myös etuoikeutettu, kun olen voinut tehdä elämässäni valintoja.”
Miesten ja naisten paikat
Sari Sarkomaa kuuluu nykyisin muun muassa eduskunnan valtiovarainvaliokuntaan.
”Kun on saanut sitä kautta lisää rahaa vaikkapa päihdeäitien kuntoutukseen tai rikosuhrien päivystykseen, niin se on tuntunut tärkeältä ja hyvältä. Tai vaikkapa varoja sille, että neuvoloissa kampanjoitaisiin sen puolesta, että vanhemmat ja isovanhemmat lukisivat lapsille kirjoja.”
Hän arvelee naispoliitikkojen olevan edelleen toisella tavalla luupin alla kuin miesten.
”Naisia ja heidän osaamistaan seurataan tarkemmin”, Sari Sarkomaa sanoo.
Omalla kohdallaan hän on törmännyt eriarvoiseen kohteluun joitakin kertoja.
Kun hän oli jättäytynyt ministerin tehtävistä, hän toivoi pääsevänsä verojaostoon vapautuvalle tärkeälle ja halutulle paikalle.
”Muutamakin miespoliitikko soitti minulle ja tiedusteli, haluanko nyt varmasti mennä vaativaan verojaostoon.
Mietin, että soitattekohan nyt sen vuoksi, että olen nainen, tai haluatteko paikan itsellenne tai kaverille? Vai ajatteletteko verojen kuuluvan miesten asioihin?”
”Ääneen sanoin, että soitatte nyt varmasti sen vuoksi, että huolehditte hyvinvoinnistani.”
Poliitikkona erityistä rohkeutta vaativia tilanteita on ollut monia. Koskettavimmat hetket liittyvät Jokelan koulusurmiin. Opetusministerinä hän kävi tapahtumapaikalla osoittamassa tukea. Hallituksen voimin yritettiin selvittää, oliko tehty kaikki, mitä voitiin, ettei samaa tapahtuisi uudelleen.
”Kaikkea pahaa ei maailmasta saa pois, mutta kaikilla lapsilla toivoisi olevan lähellään aikuinen, jonka kanssa voisi puhua huolistaan.”
Vuoden kuluttua Jokelan traagisista tapahtumista koululla järjestettiin muistojuhla.
”Pidin juhlassa puheen. Ihmiset olivat kokeneet siellä raskaita asioita, ja minun oli pysyttävä siinä tilanteessa vahvana. Jouduin nipistämään itseäni kädestä, etten olisi alkanut itkeä.”
Veljen kuolemaa vaikea uskoa todeksi
Sari Sarkomaa oli lapsuudenperheessään esikoinen, mutta vanhimman lapsen rooli ei määritellyt koskaan kotona hänen tekemisiään. Vastuuta jaettiin tasaisesti.
Joulukuussa Sari menetti äkillisesti toisen pikkuveljensä. Veljen kuolemaa on vielä vaikea uskoa todeksi. Sen alkaa tajuta vasta pikkuhiljaa.
”Olen katsellut vanhoja valokuvia ja ajatellut yhteisiä hyviä muistoja. Se on tuntunut lohdulliselta.”
Menetyksen merkityksen Sari arvelee ymmärtävänsä vasta ajan kuluessa.
”Sekin on lohduttanut, että on muita sisaruksia ja vanhemmat. Olen ymmärtänyt entistä paremmin, mitä on surun jakaminen.”
Silti on vaikea tottua ajatukseen, että aikuisia sisaruksia onkin enää vain kolme.
Oman surun lisäksi on huoli iäkkäistä vanhemmista. Vanhempien ei pitäisi joutua hautaamaan omia lapsiaan.
”Olen huolissani siitä, miten he jaksavat murheissaan.”
Ikääntymisessä Saria mietityttää luopuminen.
”Tähän asti on voinut ajatella niin, että jos yksi ovi pitää sulkea, voi avata toisen. Ja siihen, minkä avaa, voi itse olla vaikuttamassa.”
”Sitten joutuukin luopumaan, eikä mitään tule tilalle. Veljen kuolema on sellainen tilanne.”
"Nyt olisi ehdittävä elää"
Kun Sari Sarkomaa opiskeli terveydenhoitoalalla, hän rahoitti opintojaan työskentelemällä samaan aikaan vanhusten hoitokodissa.
Joskus aamuyön tunteina ja toisinaan viimeisinä hetkinään vanhukset halusivat puhua siitä, mikä heiltä oli jäänyt tekemättä tai mitä he elämässään katuivat.
”Ne olivat usein pieniä ja yksinkertaisia asioita. Miksei ollut tullut sanoneeksi kauniita, hyviä asioita läheisille ihmisille tai miksei ollut viettänyt enemmän yhteistä aikaa jonkun kanssa. Tai miksei ollut uskonut itseensä niin, että olisi rohkaistunut tekemään haluamiaan asioita.”
Sari Sarkomaa sanoo sukunsa naisten eläneen pitkään – yli yhdeksänkymppisiksi.
”Olisi osattava käyttää ne mahdolliset toiset viitisenkymmentä vuotta vieläkin paremmin kuin ne ensimmäiset. Olisi ehdittävä elää.”
Haastattelun jälkeen hän aikoo varata liput balettiin äidilleen, tanssia aktiivisesti harrastaneelle pikkusisarelleen ja itselleen.
”Lapsillamme on todella ihanat isovanhemmat, jotka ovat auttaneet meitä paljon. Haluan järjestää nyt vastavuoroisesti heille pientä iloa.”
Heinäkuun alussa Sari Sarkomaa irrottaa perheensä kanssa purjeveneen keulaköyden ja lähtee kuukaudeksi purjehtimaan merelle. Niin on tehty seurusteluajoista lähtien.
Meri oli hänelle ennen vieras elementti, kunnes hän tapasi tulevan miehensä, joka on purjehtinut kilpaa.
”Nyt en tiedä itsekään mitään parempaa kuin olla merellä. Kuunnella meren ääniä ja mennä, minne tuuli kuljettaa.”
Aviomiehen isoäiti on kotoisin Gotlannista, ja Ruotsiin purjehditaan usein tapaamaan serkkuja ja muita sukulaisia.
”On kiva herätä veneessä ja syödä aamiaista kannella, tutkia erilaisia saaria ja seikkailla. Sen jokavuotisen yhteisen kuukauden merellä olen luvannut miehelleni ja lapsilleni.”
